Esiinnyn sittenkin huomisessa konsertissa, vaikka olin jo luullut, etten soitakaan. Minä sitten löydän aina konserttikappaleistani jotain vikaa. Viimeksi vikaa oli nimessä, nyt vikaa on itse kappaleessa: Se on liian yksinkertainen. Minä en oikeasti tajua, miksi minun pitää soittaa jotain niin yksinkertaista, ja siksi minusta tuntuukin arveluttavalta soittaa se siinä konsertissa. Ja viimeksi en osannut hermoilla sitä esiintymisjärjestystä, koska en ajatellut, että sillä olisi väliä, mutta kyllä sillä on. Kun se soittojärjestyspaperi jaetaan, niin kaikki soittajat ovat sekunnissa siellä heti etsimässä omaa nimeään listasta. Minä olin viimeksi neljänneksi viimeinen. Nankaan ei saanut viimeksi finalea, vaan yksi huilisti, joka soitti koko sonatiinin. Hmph.

Nyt sitten hiukan jo hermostuttaa. Tai itse asiassa vöhän enemmänkin kuin vain hieman. Viimeksi se soitto oli jotakuinkin napakymppi, ei olisi oikeastaan yhtään paremmin voinut mennä. Se asettaakin sitten kauheat paineet, että pitää soittaa vähintään yhtä hyvin kuin viimeksi. Ja että pitää sijoittua listassa vähintään yhtä loppuun kuin viimeksi.

Keskustelin tänään Nanin kanssa tuosta eilisestä Oikeus -asiasta. Olen siinä hyvin varma, mutta tietenkin tyypilliseen tyyliini minun on kauhean vaikea yksin väittää jotain, mitä vastaan muut ovat. Nan kuitenkin oli minun kanssani samaa mieltä. Se ehti jo hieman lannistaa mieltäni, kun ajattelin sitä, mutta onneksi Nanin sanat palauttivat minun uskoni tähän asiaan.

NN turhauttaa minua taas hieman. Suosikkijengi. Se on ainoa sana, joka tarvitsee sanoa. No, en sanoisi, että hän vieläkään suosikkijengissä olisi, mutta hänellä on ystäviä luokallamme, joiden mukana hän roikkuu joka paikkaan. Hän puhuu enemmän. Tekee enemmän. Elehtii enemmän. Kaikin puolin hän vaikuttaa taas jotenkin onnellisemmalta. Ei minun siitä pitäisi turhautua, mutta turhaudun kuitenkin. Minä pidän hänestä, ja tiedän, että vaikka minut yhtäkkiä tempaistaisiin suosikkijengiin ja vaikka ympärilläni pyörisi tusina hyvännäköistä poikaa, minä pitäisin hänestä silti. Mutta en ole lainkaan vakuuttunut, että hän pitäisi minusta (jos hän siis pitää minusta nytkään) joutuessaan samanlaiseen tilanteeseen.

Ajatelkaa nyt: Uudesta väärinymmärretystä tulokkaasta tulee kaikkien suosikki ja vasta sitten kaikki hyvännäköiset tytöt tajuavat hänen erinomaisuutensa. Kaikki suositut ja hyvännäköiset tytöt, joissa on paljon enemmän särmää kuin minussa. Miten hän muka sitten pitäisi lainkaan minun kaltaisestani hiljaisesta ja syrjäytyneestä ylipitkästä kummallisesta tytöstä, joka kulkee ympäriinsä Sormus kaulassa killuen.

Ja lisäksi hän sekoittaa taas hieman päätäni. Se on inhottavaa. Vaikka miten yritän, niin en pysty käyttäytymään täydellisen välinpitämättömän neutraalisen täydellisesti, kun hän on lähellä. Kerran tällä viikolla törmäsin häneen. Siis oikeasti! Olin ottamassa Raamattua uskonnonluokassa kirjahyllystä ja peruutin sitten pois kulman takaa, jolloin hän tuli ovesta sisään ja törmäsi minuun. Ei näin. Ei näin. Sen jälkeen meinasin törmätä häneen naulakoilla ja sitten tänään ruotsinluokassa kuulokkeita ottamassa. Höh, minun pitää ryhdistäytyä tai nolaan itseni vielä totaalisesti.

Niin ja enhän minä hänestä mustasukkainen ole. Minä en ole melkein koskaan mustasukkainen kenestäkään. Hmph.

Ja koeviikko lähestyy ja inssi lähestyy. Sain juuri viestin autokoulun opettajalta, että inssini on 3.4. Alle kaksi viikkoa, enkä minä tule ikimaailmassa selviämään siitä. Mutta kunhan vain NN olisi yhtä epäsosiaalinen kuin ennenkin ja minä lopettaisin häneen törmäilyn (voi luojan tähden!) niin ehkä voisin selvitäkin. Höh, miksi minusta tuntuu inhottavalta, kun NN selvästikin nauttii olostaan? No niin, huono omatunto sen kuin parantaa asiaa. *huokaus*