Tänään oli töitä ja tuntui todella pahalta. Kaiken huipuksi töissä on tullut uusi toimintamalli "ruuhkatilanteiden ennaltaehkäisemiseksi ja purkamiseksi", mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että meidän palkallinen ruokatunti (käytännössä palkallinen 20 min ruokatauko) poistetaan ja vuorot pidentyvät puolella tunnilla ja jokaisen täytyy pitää palkaton 30 min ruokatauko. Tämä pätee ainakin arkipäivisin, ilta- ja yövuoroissa "syödään työn ääressä", eli voi halutessaan ottaa jostain toisesta tauosta pois minuutteja, jotta voi pitää ruokatauon, mutta se tarkoittaa, että työpaikalta ei saa poistua millään näistä tauoista. Tämä palkaton ruokatuntikin on mahdollista pitää vain yli 7 tunnin mittaisissa päivissä. Tähän asti 5,5 tunnin päivissä on ollut 12 minuutin ruokatauko ja olikohan nyt 6,5 tunnista vai 7 tunnista ylöspäin kun on ollut se 20 minuuttia.

Nyt on ollut henkilöstökokous, jossa on tuon lisäksi ilmoitettu, että vuoroja ei saa enää vaihtaa päittäin. Tänään töissä oli yksi joka olisi halunnut vaihtaa toisen kanssa vuoron, näillä oli tunnin ero, eikä käytännössä oikeasti mitään eroa, mutta pomot olivat sanoneet tähän, että ei onnistu. En ollut itse henkilöstökokouksessa, koska se meni päällekkäin yliopiston kanssa, mutta siellä työvuorosuunnittelija oli sanonut, että ymmärtää kyllä, että joskus saattaa tulla menoja, joista ei tiedä viedä edellisen kuun 7. päivään mennessä, mutta että ilmeisesti sille ei sitten vain voi mitään.

Kun aloitin tämän työn, ajattelin, että tämä on sentään parempi paikka kuin edellinen, on työterveys, palkallinen ruokatauko ja sopimus ei ole nollatuntisopimus. No yksi noista on nyt sitten historiaa. En tiedä mikä tuossa tuntuu noin pahalta, onko se se, että pelkään mitä on tulossa. Meidän luottamusmies jäi syksyllä opintovapaalle ja luopui tehtävästään, eikä uutta löytynyt. Se huolestutti vähän, etenkin kun firma uudistui ja nimi ja tittelitkin muuttuivat. Silloin meidän aspan puolelta oli joku työntekijäedustaja kokouksissa ja meille luvattiin, että mistään nykyisistä eduista ei luovuta eikä KiKy tule koskemaan meitä. Tämän firman nimenvaihdon ja yhdistymisen myötä nyt alkuvuodesta kuitenkin ilmoitettiin, että koska meidän työnkuva on muuttunut (eli kaksi firmaa on sulautunut yhdeksi ja tittelit vaihdettiin itsekeksittyihin, vaikka työ itsessään ei ole muuttunut), vanha työehtosopimus ei enää päde, eikä uuttakaan ole.

Joten voi olla että kyse on juuri tuosta, koska onhan tuo hyvä syy olla huolissaan, etenkin kun nämä ylemmän portaan ihmiset eivät ole tuntuneet olevan kovin ymmärtäväisiä meidän huolia kohtaan. Tiiminvetäjätkin ovat vaihtuneet, koska osa on lopettanut ja osa on siirtynyt muihin tehtäviin, ja jostain syystä firma on kokenut asiakseen palkata näihin ohjaustehtäviin täysin uusia ihmisiä, jotka ovat töissä kahdeksasta neljään arkipäivisin ja joilla ei ole mitään käytännön käsitystä siitä mitä siellä edes tapahtuu iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Vaikka toki sitten on helpompi saada heidät noudattamaan kaikkia ohjeita pilkulleen ja sanomaan meille ette voi vaihtaa vuoroja keskenään, koska "laajempi osaamisprofiili on kriittinen juuri siihen aikaan". Enkä minä, eikä kukaan muukaan siellä tänään olleista ymmärtänyt, että miksi klo 15-16 välinen aika lauantaina on niin kriittinen.

Toisaalta voi sitten olla että tämä kaikki ahdistaa, koska minua on ahdistanut tänään. Se nyt vaivannut olotila ei ole tuntunut suoranaiselta ahdistukselta. Pikemminkin sellaiselta hieman jännittyneeltä, vähän samalta kuin jos katsoisi jotain toimintaleffaa elokuvissa. Mutta tänään se muuttui ahdistukseksi. Eikä vain pieneksi ahdistukseksi, vaan tuntuu, että huolimatta siitä että sain puristettua työvaihteen päälle tänään, olo tuntuu lähinnä kauhistuneelta ja ahdistaa vain enemmän, kun mietin huomista. Tai ylihuomista. Tai päivää sen jälkeen.

Kun tulin töistä, aloin heti tehdä ensimmäistä gif-kuvaani. Se tuli mieleen töissä ja on tietysti Thor 2 -leffasta. Väkersin sitä tuntikaupalla, koska en ole aikaisemmin tehnyt sellaista ja se oli jotenkin haastavaa ja leikkaus piti tehdä juuri oikein ja tekstitys lisätä manuaalisesti. Ja nyt olen väkertänyt taas vähän lisää ensin saadakseni selville mitä vitun koodausta Vuodatus käyttää, koska sitä ei kerrota missään, jotta voisin löytää koodinpätkän, jolla saisin upotettua sen uuden hienon giffini tähän.

Huomenna on iltavuoro, samoin maanantaina. Ja jotenkin minulla pitäisi olla maanantaiksi tehtynä 10 minuutin briiffi siitä, miten käytän aineistoja kandityössäni. Tutkimussuunnitelma palautettiin varmaan noin kuukausi sitten ja minun täytyy rehellisesti sanoa, että en ole tehnyt mitään sen jälkeen.

Aineenopettajahakukin ahdistaa. Pitäisi saada kaikki tehtyä, mutta se tuntuu tässä kohtaa helpolta. Mutta kun mietin, että JOS pääsen siihen, niin syksyllä alkaa tunnit ja ilmeisesti se on niin tiivistä, että töitä ei pysty tekemään siinä ohessa. Ja siihen sisältyy paljon harjoittelua, eikä sitä tietenkään oteta huomioon, että minkä tyyppinen opettaja haluan olla - eli että haluan opettaa aikuisia - vaan harjoittelu tapahtuu yhdessä yhteistyökoulussa, jossa on tietysti vain lapsia. Otin useamman tunnin nokoset, joten nyt ei tietenkään väsytä. Tuntuu vain pahalta. Tuntuu ihan tyhjältä. Viiden päivän päästä on vasta terapia. Se tuntuu äärettömän pitkältä, etenkin kun jo eilen oli fiilis että voisi mennä sinne taas. Viestittelin eilen Natalian kanssa ja sekin tuntui oudolta. En sanonut hänelle mitään tästä olosta, koska miksi olisin sanonut? Miten olisin sanonut sen? Se oli outoa, käytin hymiötä ihan normaalisti ja sanoin jotain hassua, mutta se tuntui oudolta, niin kuin se olisi jostain edellisestä elämästä.

Joten kuten olette ehkä arvanneet, minusta tuntuu, että päässäni ei ole kaikki ihan kunnossa. Ei minulla ole mitään harhoja, en näe tai kuule mitään mitä ei ole olemassa. Pidän Lokin hahmosta, mutta en kuvittele olevani hän. Olen vähän ihastunut Hiddlestoniin, mutta en pysty ottamaan sitä itsekään vakavasti. Pystyn tekemään työni ihan normaalisti töissä, en usko että kukaan on edes huomannut mitään eroa minussa. Nyt kun mietin asiaa, niin huomasin jotain mielenkiintoista. Terapiassa ollaan puhuttu paljon siitä vaativasta puolestani ja pikku-Amiasta ja muista puolistani. Joskus joku terveydenhuollon ammattilainen joka on tehnyt jotain alkutarkastusta, on kysynyt juuri noista äänistä, että kuulenko niitä ja tämä yksi antoi esimerkin, että kuulenko esimerkiksi että joku ääni syyttäisi minua jostain tai huomauttelisi. En ole ikinä kuullut ääniä, joten ennen tuota minulla ei ollut mitään käsitystä mitä ihmiset edes kuulevat silloin. Olen tuon jälkeen ajatellut, että ehkä jos sekoan joskus oikein kunnolla, kuulisin sen Vaativan puolen kuin erillisenä ihmisenä. Se on aina ollut selkeästi oman mieleni osa, minä itse ajattelen ne asiat ja minä myös yritän toimia niiden vastaisesti. Vaativaa puolta ei voi hiljentää, sen kanssa ei voi käyttää logiikkaa, koska mikään ei ole tarpeeksi.

Joten nyt kun mietin tätä päätäni ja tätä outoa oloa, ja halusin mainita, että en ole mitenkään harhainen, mieleeni tuli niiden äänien kautta se Vaativa puoli ja jotenkin nyt vasta tajusin, että en löydä sitä, Vaativa puoli tuntuu kadonneen. No, monet tämänkin kirjoituksen asioista kuulostavat sen puheelta, mutta en tunne sitä niin kuin normaalisti. Normaalisti pystyn löytämään sen mielestäni ja huomaamaan, milloin se puoli valtaa liikaa alaa, ja muuttamaan käyttäytymistäni niin että pystyn vähän torjumaan sitä välttyäkseni ylilyönneiltä ja turhalta itseni mollaamiselta. Ja nyt sitä ei löydy mistään. En löydä pikku-Amiaakaan. Ainoa mikä tuntuu löytyvän (ehkä) on se normaalisti toimiva puoli.

Toisaalta nyt kun mietin asiaa ja yritän oikein järkeillä, niin kun minullahan on diagnosoitu se traumaperäinen stressihäiriö, niin jos jokin on nyt laukaissut sen akuutin traumavaiheen, minkä takia ne kaikki normaalit defenssit, joita olen siinä trauman jälkeisessä tilassa kehittänyt, loistavat nyt poissaolollaan. En tiedä miten tuo edes toimii, mutta tuo nyt tuli mieleen yhtenä mahdollisena selityksenä. No, viisi päivää niin ehkä terapiassa löytyy jotain joka auttaa. Siihen asti pitää vain jotenkin pitää itsensä kasassa niin että saan tehtyä työvuorot ja kaikki yliopistojutut. Tuo tuntuu kauhean pitkältä ajalta vain, eikä yhtään lohduttavalta. En ole kauhean huolissani tuosta puolesta kuitenkaan. Tai siis, silloin 17-vuotiaana kun meidän koira kävi kimppuuni ja vuosin verta matolle, äiti kieltäytyi viemästä minua terveyskeskukseen, ja jolloin heräsin keskellä yötä siihen että haavat olivat auenneet ja kaikki oli veressä, niin silti minä seuraavana aamuna nousin, menin kouluun matikankokeeseen ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jos on oikeasti mitään mitä minä osaan, niin tämä on se.
 

This will display an animated GIF