Prkl. Joko minun pitää päätellä nyt, että olen joko itse tyhmä kuin saapas tai sitten minä olen kauhea huonon tuurin magneetti.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä missasin musiikkiopiston päättökonsertin. Nanilta tuli juuri viesti, jossa hän onnitteli minua stipendistä ja sanoi, että sain aplodit päättötodistuksestakin, vaikka sanottiin, että vielä yksi pieni juttu puuttuu. Minä luulin, että se konsertti on vasta ensi perjantaina!

 

Tämä oli elämäni toinen stipendi. En tiedä, miten onnistun sössimään aina kaikkien stipendien suhteen. Aikaisemmin sain stipendin lukion ykkösellä. Se oli biologia&maantieto –stipendi. En odottanut sitä lainkaan, minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, että voisin saada stipendin siitä (kun maantietonikin oli 9!). No, sinä kevätjuhlapäivänä äiti lähti viemään minua kouluun hakemaan sitä todistusta - ja silloin alkoi pahat aavistukset herätä, kun tuli kauheasti tuttuja ihmisiä vastaan valkoiset paperit kädessä. Kävikin sitten ilmi, että kun minä olin tulossa koululle yhdeksitoista, todistukset oli jaettu puoli yhdeltätoista.

 

Tosi mahtavaa. Säntäilin ympäriinsä ja sitten näin sentään yhden tutun, jolta sitten kysyin, että mitä hittoa, mitä on tapahtunut. Se oli herra V, joka jutteli tyttöystävänsä kanssa ja minä sitten tungin siihen ja kysyin, että mistä voisin löytää sen meidän luokanvalvojan. Hän neuvoi ja onnitteli minua sitten stipendistä. "Mistä vitsin stipendistä?" Herra V kertoi, että luokan edessä oli ilmoitettu, että minä olin saanut stipendinkin.

 

Se oli käsittämätöntä. Minä en ikinä missaa mitään enkä myöhästy ikinä mistään. Olen aina etuajassa ja paikalla. Paitsi tuolloin. Sitten toinen kerta, kun olin poissa jostain tärkeästä, oli se kerta tämän bloginkin aikana, kun valittiin ne wanhojen parit. Minulla oli lyhyt päivä, joka loppui 12:10 ja lähdin kotiin jättäen ruokailun väliin, mutta sitten 12:45 kuulutettiin siitä, että sinä päivänä kaikkien kakkosten pitäisi tulla saliin kuudennen tunnin alussa, koska silloin valittaisiin ne wanhojen parit. Ja minä missasin sen ja ainoa toinen joka missasi sen, oli herra Friikki.

 

Ja nyt. Olin miettinyt, että menisin kuuntelemaan sitä (kun Nan soitti jopa omasta mielestään hienon biisin) ja viemään lahja sille minun soitonopettajalleni, mutta luulin, että se olisi vasta ensi perjantaina! Ja sain stipendin, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Ajattelin, että saisin sen postitse sen jälkeen, kun olen lähettänyt kaikki todistukset siitä säveltapailusta sinne. Jos siis ylipäänsä saisin koko stipendiä lainkaan. Ja nyt minun pitäisi ilmoittaa sille säveltapailun ja teorian opettajalle, että joo, enhän minä pääsekään ensi maanantaina, kun minun pitää olla menossa jo pääsykokeeseen silloin. Prkl. Ja se minun stipendini aiotaan myös antaa kuulemma silloin. Mahtavaa.

 

Nyt suunnittelen, että jos minulla olisi mitään mahdollisuutta yhtään mitenkään mennä siihen hemmetin säveltapailukokeeseen silloin maanantaina 18:45. Se veisi suunnilleen tunnin, eli 20:00 pitäisi olla jotain, millä pääsisin edes johonkin Kuopioon päin. Viimeinen bussi yhtään mihinkään näyttää ainakin lähtevän 17:40. Prkl. Äidillä on kai koko ensi viikko lomaa... Hmm... Hän kyllä kiroaa minut maanrakoon, jos kehtaan edes kysyä sitä, että jos voisin jotenkin käyttää hyväkseni meidän auton aikataulusta riippumatonta liikkumista.

 

Hoo, kysyin. Äiti suhtautui aika nihkeästi, mutta sanoi, että miettii ainakin sitä. Periaatteessa se on melkein kuin kyllä. Minä vihaan ajatusta siitä, että olisin "lellikkilapsi", koska minä en todellakaan itse koe niin. Ainakin kun kaikki muut ihmiset pitävät sitä jotain niin kuvottavana ja alhaisena ja muutenkin vain melkein maailman kamalimpana asiana. Ihmiset halveksuvat vain niin kuvottavasti niitä ihmisiä, jotka "saavat kaiken".

 

En ole ikinä ajatellut, että saan kaiken tai että minua lellitään, mutta vähän aikaa sitten yksi ihminen kyseli minulta, että minne menen töihin kesäksi ja kun sanoin, etten ajatellut mennä mihinkään, hän tuntui kauhistuvan siitä. Sen jälkeen minä olen kiinnittänyt eri asioihin huomiota ja miettinyt, että ehkä minä todella olen lellikki. Naninkin kanssa juteltiin siitä ja mainitsin tästä mietteestäni, mutta Nan sanoi, että ei ole koskaan nähnyt minua – tai itseään – sellaisena. Hänkään ei mene töihin kesäksi, vaan lähtee Saksaan sen tytön luo, joka oli hänen enonsa luona vaihto-oppilaana vuosi sitten.

 

Okei, joskus kun lähden ostoksille Vaasaan, äiti yrittää tuputtaa minulle rahaa, mutta minä olen jo ala-asteelta asti kieltäytynyt siitä ja suuttunut äidille, jos hän on käynyt salaa laittamassa rahaa minun kukkarooni. Minä olen aina halunnut ansaita rahani ja kun teen kotona joitain töitä ansaitakseni sitä (leikkaan nurmikkoa, pesen mattoja, jne.), niin sitten sen jälkeen me aina tingitään suunnilleen ikuisuus siitä, että paljonko minulle maksetaan. Siis niin päin, että äitini yrittää tinkiä sitä hintaa ylöspäin ja minä alaspäin. Jotenkin järjenvastaista, mutta minä en halua ottaa mitään, mitä en ansaitse, se on minun mielestäni vain niin inhottavaa. Joskus se on ihan okei, mutta ei niin, että jatkuvasti.

 

Kerran, kun oltiin äidin kanssa sovittu, että mennään katsomaan yhdessä uusin Potter ensi-iltaan, niin äiti sanoi, että he lähtevät mökille. Siitä tuli kauhea huuto, kun minä raivosin, että me oltiin jo sovittu ja että hänhän voisi mennä mökille ihan koska tahansa, mutta se Potter tulisi ensi-iltaan vain kerran. No, tuo oli se, kun en saanut tahtoani läpi. Seuraavana aamuna he olivat lähteneet, mutta minun paikallani oli keittiössä tukku rahaa ja äidin viesti, jossa hän sanoi, että jos haluaisin, voisin mennä junalla Vaasaan katsomaan sen leffan ja käyttää niitä hänen antamiaan rahoja, jotta voisin syödä siellä myös ja jos löytäisin muuten jotain kivaa. Minä en ottanut niitä rahoja enkä mennyt Vaasaan vaan jumitin ärtyisänä kotona. Tuleeko kenellekään muulle tästä kuviosta mieleen "äiti jolla ei ole aikaa lapsilleen, mutta joka antaa sen sijaan rahaa korjatakseen tilanteen sillä"? Vähän niin kuin siinä yhdessä hienossa mainoksessa, jossa joku poika pelaa pleikkarilla äärettömän tylsistyneen näköisenä, sitten lopettaa pelaamisen, avaa pleikkarin ja kaataa sisään kokista. Sitten hän soittaa salamannopeasti isälleen ja sanoo: "Pleikkarissa on jotain vikaa." Siihen isä: "Jaa, no ostetaan uus. Nyt isillä on kiire, niin pitää mennä, mut puhutaan myöhemmin."

 

Minun äitini on töissä eikä tiedä minusta mitään eikä välttämättä edes näe minua koko päivään, kun olen täällä omassa sopessani koko päivän. Ja hän sanoo, että kylläpäs näytät lihavalta, tai jos teet noin, niin sitten vanhana näytät niin rumalta ja tuosta tulee ryppyjä ja tuosta tulee kaksoisleuka ja tuosta tulee syöpä ja tuosta tulee läskiä ja eihän sinulla ole edes lainkaan lihaksia ja ethän sinä ikimaailmassa pärjäisi armeijassa, älä hupsuttele, ethän sinä osaa, eihän sinulle sovi tuollainen tukka, mustatukkaisena näyttäisit ainakin naurettavan lihavakasvoiselta, ethän sinä nyt niin ainakaan tee, älä viitsi! Sitten hän antaa minulle rahaa ja ostaa tavaroita ja kaikkea sellaista. Minä ottaisin mieluummin sellaisen äidin, joka ei ikinä anna minulla lainkaan rahaa, mutta joka tekee sen sijaan jotain muuta.

 

Ja kännykkäni taitaa olla rikki. Pudotin sen eilen vahingossa siellä hotellissa kylpyhuoneen lattialle. Sen jälkeen näytössä on ollut mustia pisteitä siellä täällä ja kun saan viestin, kännykkä ei piippaa joka kerta, vaan suunnilleen neljä kertaa viidestä se vinkaisee vain todella rikkinäisen kuuloisesti. No joo, se onkin viisi vuotta vanha, eli ei mikään kauhean uusi kapistus.

 

Sain tämän kirjoittamisen aikana kaksi uutta viestiä. Ensimmäisen Nanilta (vastaukseen viestiini, jossa kysyin, että oliko se konsertti tänään): "Voi! Vitsi kun ei tullu puheeks viimeks ku nähtiin! Muuten ihan tavallinen matinea. Hans luuli muuten et saat päättötod. ja ihmetteli ku et oo siel. Selitin sille tilantees ja se ymmärsi täysin! Ja itse asiassa sen jälkeen se meni jutteleen [sen teoriaopettajatyypin nimi], en tiiä mitä juttelivat. Ehkä se oli syy miks sait aplodit:D"

 

Ensimmäinen ajatus: Voi hyvä luoja, minä vajoan maan alle silkasta häpeästä enkä enää ikinä nouse sieltä takaisin pinnalle. Joo, se soitonopettajani luuli, että saan päättötodistuksen. Minä luulin pitkään, että saan sen ja heti ensimmäisenä soittotuntivuonna minä asetin sen tavoitteekseni. Aloitin teorian ja kuoron heti kun aloitin siellä musiikkiopiston avoimella puolella ollessani... Yhdeksännellä luokalla? Joo kai. Suoritin silloin syksyllä heti sen 1/3:n teoriaosan ja keväällä säveltapailun. Aloitin samana vuonna myös 2/3:n teoriaa, mutta sen suoritus meni seuraavaan vuoteen. Silloin (lukion ykkösellä?) suoritin pelkästään sen 2/3:n teorian (koska sillä opettajalla oli niin kauhea säätäminen sen kanssa, että missä ryhmässä minä milloinkin olen). Sitten kolmantena vuotena suoritin 2/3 säveltapailun ja opiskelin 3/3:n teoriaa. Sitten siirryttiin nykyiseen lukuvuoteen, kun suoritin syksyllä vihdoin ja viimein sen 3/3:n teorian ja aloin opiskella sekä YMT:tä että 3/3:n säveltapailua. Ja nyt olen suorittanut kaiken paitsi sen hemmetin säveltapailun.

 

Kuitenkin, se minun soitonopettajani eli siinä uskossa, että saan päättötodistuksen. Minä kyllä tiesin sen. Hän ei koskaan kysynyt siitä mitään suoraan, vaan sanoi aina välillä jonkun oletuksen siitä. Huippu oli siellä pianotutkinnossa maanantaina. En ole ikinä ollut niin häpeissäni. En ikinä. Se minun opettajani selitti niille muille minua arvostelemassa oleville tyypeille, miten minä aloitin avoimella ja miten aloitin silloin myös teorian ja kuoron ja miten niin selkeästi pyrin päämäärään, jonka olin itselleni jo alussa asettanut. Ja sitten hän selitti siitä, miten olen tehnyt kauheasti töitä ja suorittanut niitä tutkintojakin nopeasti, koska halusin sen päättötodistuksen ja olin valmis tekemään töitä sen saavuttamiseksi. Sitten hän sanoi mahtipontisesti loppuun, että minä onnistuin siinä, minä onnistuin suorittamaan kaiken, vaikka minulla oli vielä YO-kirjoituksetkin nyt keväällä.

 

Minusta tuntui silloin, että olen alhaisin kaikista. Tuon alemmaksi ei voi enää yhtään mitenkään vajota. Sitten kun he olivat yhdessä miettineet sitä arvostelua ja opettajani oli tullut sanomaan sen minulle, hän sanoi, että näemme sitten vielä siellä päätöskonsertissa, kun tulen hakemaan sen päättötodistukseni. Miten tuon jälkeen olisin voinut sanoa, että itse asiassa ei, en minä saa sitä päättötodistusta, koska en ole suorittanut säveltapailua vielä? Eikä se ollut edes kysymys, vaan se oli toteamus. Minulla oli sen jälkeen kauhea olo. En kertonut kenellekään, en Nanille, en äidille, en puhunut siitä edes täällä, koska minusta tuntui niin pahalta. Sen takia minä sitten kysyinkin siltä meidän teoriaopettajatyypiltä, jos voisin mitenkään suorittaa sitä säveltapailua jo nyt. Mutta en saanut päättötodistusta. En ehtinyt suorittaa sitä, vaikka olisin halunnut niin paljon.

 

Soitonopettajalle on ihan okei valehdella jostain sellaisesta, että miten paljon soittaa ja sellaista. Mutta pianonsoittaminen on minulle Se Juttu. Vaikka olen neiti Naamio kaiken aikaa muuten, vaikka miten pystyn salaamaan kaiken kaikilta, niin pianossa se ei onnistu. Minä olen aina soittanut, pienestä asti, siitä lähtien kun olin viisivuotias. Äitini opetti minua vähän. Sen jälkeen kun olin oppinut nuotit, soitin kaikkea, mikä kuulosti minusta kivalta. Soitin minua koskettavia biisejä yhdellä kädellä nuoteista ja lauloin mukana. Ja sitten kun aloitin siellä sen entisen kanttorin luona, opin soittamaan toisellakin kädellä. Ne läksybiisit oli tylsiä, mutta minä saatoin opetella soittamaan myös vasenta kättä sointumerkinnöistä. Opettelin Für Elisen itsekseni ja Walking in the Airin ja Greensleevesin ja kaikkia biisejä meidän musiikinkirjasta.

 

Ja sitten aloitin tuolla nykyisellä opettajallani oikeassa musiikkiopistossa. Hän oli mahtava opettaja ja tykkäsin niistä läksybiiseistä kauheasti. Opettelin kotona soittamaan leffamusiikkia erilaisista nuoteista, joita minulla oli ja on edelleen kauhea nivaska kirjahyllyssä. Omistan myös leffamusiikkivihkoja. TSH-vihon, Harry Potter –vihon ja Star Wars –vihon.

 

Siellä kanttorin luona ollessani en välttämättä soittanut läksyjäni kertaakaan koko viikkoon. Mutta tuolla opistossa minun täytyi alkaa soittaa niitä biisejä törkeän paljon enemmän, koska se opettaja vaati minulta oikeita tuloksia ja välillä hän huusi pahastikin. Minä aloin tehdä soittotunneilla kaikkeni. Siellä kanttorin luona välillä möhläsin tahallani jossain biisissä, josta tykkäsin, koska halusin sen läksyksi, jotta voisin soittaa sitä lisää, mutta tuolla uudella opettajallani se ei tullut enää kysymykseenkään.

 

Ja koska ne biisit olivat paljon entistä vaikeampia ja minulta vaadittiin niin paljon enemmän (kanttori soitti minulle ne biisit aina etukäteen, jotta kuulisin, miltä niiden tulee kuulostaa ja näytti sen nopeudenkin, jolla minun tulisi sitä harjoitella, mutta tuo uusi opettaja vain merkitsi päivämäärän uuteen läksykappaleeseen ja käski minun katsoa sitä), niin tietysti ne minun taitoni näkyivät paremmin. Ja yhtälailla myös ne tilanteet, kun en pystynyt siihen, mihin normaalisti.

 

Jos olin viiltänyt ranteeni auki soittotuntipäivänä tai ollut toista päivää kokonaan syömättä, niin kyllä se näkyi siinä soittamisessa. Välillä soittotuntia edeltävät päivät olivat sattumalta juuri niitä päiviä, kun tuntui, että haluaa vain kuolla, joten biisejä ei tullut harjoiteltua. Sitten se minun opettajani piti minulle joskus sellaisen kauhean huutopuheen, jossa hän sanoi, että minun olisi harjoiteltava ihan joka päivä, jos aikoisin päästä siihen minun tavoitteeseeni. Vaikka olisi koeviikko tai vaikka olisin kipeä tai vaikka olisi miten allapäin tai muuta vastaavaa, niin minun pitäisi kaikesta huolimatta soittaa. Ei ollut yhtään syytä, joka olisi ollut tarpeeksi perustelemaan soittamatta jättämisen.

 

Joten vaikka minä saatoin ulkoisesti näyttää vaikka miten samalta aina enkä mitenkään surulliselta tai tavallista iloisemmalta, niin soittamisessa se näkyi. Pianoon tulee eri sävy ja kappaleet sujuvat erilailla ja käytän käsiäni erilailla. Joten tavallaan se minun opettajani sai tietää siten enemmän minun mielentiloistani kuin kukaan muu IRL-maailmassa.

 

Ja minä valehtelin hänelle. Viimeisen kerran kun näin hänet, minä valehtelin hänelle. Hän sanoi, että nähdään sitten siellä konsertissa ja minä sanoin: "Mmm." Hän teki kaikkensa, että minä pääsisin siihen tavoitteeseeni. Hän opetti minua ja patisti minua soittamaan ja opetti paremmin kuin yhtään kukaan opettaja on ikinä opettanut minua missään. Ja paitsi soittamiseen liittyen, häneltä oppi myös kauheita filosofisia seikkoja. Minä opin niin paljon kaikesta ja olen niin paljon velkaa hänelle, mutta valehtelin hänelle. En vain voinut kertoa sitä, että olin epäonnistunut. Olin pettymys. Hän oli selittänyt, miten olin tehnyt töitä kauheasti ja asettanut heti alussa itselleni tavoitteen, johon olin myös päättäväisyyteni ansiosta päässyt. Mutta en ollut. Miten olisin voinut sanoa sen hänelle? Minä olin opiskellut niitä teoria ja säveltapailujuttuja neljä vuotta, mutta en ollut saavuttanut tavoitettani.

 

Kaikki minun tavoitteeni, kaikki sellaiset asiat, joita toivoin tältä keväältä, ovat menneet vain pieleen, koska en ole ollut tarpeeksi. Olen lykännyt kaikkea ja jonain kriittisen tärkeänä päivänä päätänyt, että nyt olen angst, en voi lukea, en voi harjoitella mitään. En saanut yhtään L:ää. En saanut pitkästä matikasta C:tä. En saanut tarpeeksi pisteitä, jotta olisin päässyt suoraan edes sinne Jyväskylään opiskelemaan sitä tyhmää fysiikkaa, vaikka sen piti olla se varavaravarapaikkani, jonne pääsisin ainakin ihan varmasti. Ja NN antoi pakit. Hän ei halunnut olla osa elämääni, ei halunnut oppia tuntemaan minua, olla missään tekemisissä minun kanssani. Nytkään en ole lukenut pääsykokeisiin paljon lainkaan, joten turha minun on valittaa sitten kun en pääse mihinkään.

 

En osaa edes kirjoittaa. Se idea, joka minulla on siitä hienosta erilaisesta tarinasta, on pelkkää roskaa. Luin sen läpi tässä yhtenä päivänä ja minua kuvotti. Se on pelkkää roskaa. Jos minä olen koskaan osannutkaan kirjoittaa, niin nyt en ainakaan enää osaa. Ei siitä tule mitään. En minä koskaan onnistu kirjoittamaan sellaista hienoa isoa tarinaa, jonka joku haluaisi julkaista. Ja jos saisinkin, kukaan ei ikinä kuulisi siitä. Siihen tulisi ruma kansi ja muutamat ihmiset saattaisivat ehkä lukea sen, mutta se olisi jotain niin tavallista ja mitäänsanomatonta, että he unohtaisivat sen saman tien. Kukaan ei koskaan analysoisi sitä, miettisi, että mitä mikäkin tarkoittaa. Kukaan ei puhuisi siitä kirjasta, se olisi alehyllyssä heti ensimmäisen viikon jälkeen. Kukaan tuttuni ei lukisi sitä. Minä jumittaisin vain jossain opiskelemassa biologiaa tai farmasiaa tai jotain ja valmistuisin tylsään ammattiin. Joutuisin heittämään hyvästit kaikille suurille haaveilleni. Sille suurimmallekin: olla vapaa kaikesta raivata oma polkunsa ja elää ja kokea eikä olla sellainen rutiini-ihminen, joka elää päivästä toiseen täsmälleen samanlaista elämää.

 

Unohtaisin NN:n. Sen haaveen, mikä minulla oli hänestä. Sen ajatuksen, että löytäisin jonkun, joka olisi niin vapaa kuin minä. Menisin naimisiin vain jonkun kiltin ihmisen kanssa joka huolii minut. Jos koskaan edes rakastaisin häntä, unohtaisin sen parin vuoden jälkeen. En muistaisi enää, minkä takia olisin naimisissa hänen kanssaan – siitä tuli pelkkä tottumus. Meillä olisi pari lasta. Kasvattaisin heitä ilman unelmia, rutiiniotteella ollen jo ajat sitten unohtanut sen, että ennen minä pelkäsin sitä tulevaisuutta kaikkein eniten.

 

Sitten kuolisin. Saavuttamatta mitään, mitä halusin. Ehkä lapset kävisivät välillä haudalla tuomassa kukkia, mutta loppujen lopuksi he unohtaisivat. Lopulta kukaan ei enää muistaisi, että sellainen ihminen kuin minä olen ollut edes olemassa. Hautausmaan hoitajat toteaisivat, että joo, tuolla haudalla ei ole käyty ikuisuuksiin, se voidaan varmaan riisua koristeista ja sen entisen mikä-se-nyt-olikaan vainajan päälle voitaisiin haudata joku toinen.

 

Siinä on minun kohtaloni. Ehkä minä olen niin kauhean onneton juuri sen takia, että kieltäydyn haluamasta tuota. Joillekin se on unelma. Ei noin ilmaistuna kuten minä sen sanoin, vaan ihmiset kuvaavat sitä sanoilla: "Turvallisuutta ja vakautta elämään". Joillekin tuo on unelma. Tuo on jotain, mihin jokaisen ihmisen tulisi pyrkiä ja sen tulisi olla heidän suurin unelmansa. Ei haaveilla mahdottomuuksista ja sellaisista asioista, joista ei olisi edes hyötyä kenellekään.

 

Koska minä olen saavuttanut jotain, mitä olen todella halunnut? En koskaan. Jos en ole tähän mennessä saavuttanut yhtään mitään, niin miten ihmeessä nyt saisin jostain ihmeellisiä taitoja, joilla voisin saada aikaan jotain? En mistään. Ei niitä taitoja tyhjästä tule. Niiden kanssa syntyy. Joskus niitä on, joskus ei. Minulla ei. Minulla ei ole muuta kuin pelkkä halu, että minulla olisi.

 

Ai niin joo. Olen unohtanut kokonaan sen toisen viestin. Kun sanoin hyvin pitkän aikaa sitten, että sain kaksi viestiä. Toinen oli siltä teoriaopettajatyypiltä: "YMTn tulos: erinomainen (5)". Ei sovi tähän kohtaan oikein. Paitsi etten siitäkään saanut niitä täysiä pisteitä, vaan jäin kahta pistettä vaille. Enkä ollut edes paras.

 

Muotoilin tänään taas vaihteeksi tukkaanikin. Se oli minun mielestäni epäsymmetrinen. Minun on vain niin kauhean vaikea leikata oikealta puolelta, koska olen oikeakätinen. Tuli se hieman paremmaksi, mutta nyt näyttää puolestaan siltä, että vasen puoli on pitempi kuin oikea. En lyhennä enää. On se tarpeeksi hyvä. Näyttää taas vähän paremmalta.

 

Tänään ei ole taas kauhean hyvä päivä. Minä en halua tulevaisuutta. En halua, että aika menee eteenpäin. En minä halua menettää kaikkea. Mutta minä menetän. Se on matemaattinen fakta. Ensi lauantai tulee. Minun kouluni täällä loppuu. Minun yhteyteni niihin kouluni – elämäni – ihmisiin katkeaa, eikä täällä ole minulle enää mitään. En ole valmis jäämään tänne merkityksettömyyteen, mutta en ole valmis muuttamaan muuallekaan.

 

***

 

"Puppet girl, your strings are mine!"

 

ipler_by_Gugune.jpg

(Ipler by ~Gunune)