Onneksi on taas yliopistoviikko takana. Kävi taas vähän raskaaksi. Eilen sain taas henkilökohtaista palautetta ääntämisestäni. Ja saatiin yksi fonetiikan juttu takaisin. Oli jonkin verran virheitä, mutta sain kommentiksi "promising start, nice & neat". Ihan jees siis. Mutta ääntämisessä löydettiin taas yksi "iso" moka. Vieläpä isompi kuin "Bill went fishing" -lauseen Bill. On vain niin vaikeaa saada lauseen keskellä kuulumaan "ʒ" -äänne. Siis niin kuin sellainen mitä on sanan "jump" alussa. Tai siis vähän kuin. Niin kuin on sanassa "vision". Itse lausun sen "vishön" näin raa'asti suomeksi kirjoitettuna, joka ei ihan vastaa todellisuutta, mutta kuitenkin. Ei varmaan aukeaisi kenellekään, jos kirjoittaisin noilla foneettisilla aakkosilla... Mutta sinne pitäisi saada se hankala äänne todella lyhyeksi tuohon keskelle. Eikä siis korvata sitä vain sh-äänteellä. Opettaja sanoi, että ei se kyllä sanomiseni ymmärtämistä vaikeuta, vaan on lähinnä sellainen pieni juttu, jota voi harjoitella. Ja olen harjoitellut tuota vaikka miten paljon jo tähän mennessä. Lisäksi minun pitää opetella lausumaan s:n ja z:n ero selkeämmin. Kun sanon "sink" ja "zink" (eli "upota" ja "sinkki"), niin ne kuulostavat liian samalta. Mutta sain kehuja siitä, että saan sanat "ice" ja "eyes" kuulostamaan juuri oikealla tavalla erilaisilta.

Joku kommentoi tuohon kun kerroin keskuksella, että ihan mitättömiä pikkuasioita, mutta minä olen vain todella innoissani. Vaikka sen henkilökohtaisen palautteen saaminen on vain niin kauheaa. Ensinnäkin minä olen täysin toisella puolella luokkaa ja juttelen opettajan kanssa kuuloke-mikki -setin kanssa. Se on outoa, olen käyttänyt vain kerran Skypeäkin ja puhelimetkin ovat kauheita, niin jotenkin se tilanne tuntuu jotenkin oudolta. Ja sitten on se 5 min, aina 3-4 viikon välein, aikaa lausua joitain todella vaikeiksi tehtyjä lauseita. Siis tyyliin: "She sells seashells at the sea shore". Mutta otan aina opikseni ja olen toisaalta innoissani, vaikka toisaalta tunnen oloni aika todella tyhmäksi, kun en osaa sanoa "vision" sillä lailla oikeasti, vaikka miten yritin.

Muuten sitten... Olin terapiassa ja puhuin siitä, että oikeastaan pelkään sitä, että alan pelätä sitä, että minun ja Jaskan suhde loppuu. Luulisi, että tuollaiseen ei vain ole mitään, mikä auttaisi, mutta nyt on parempi olo ja huomaan, jotenkin aika ällistyneenä, että se ei pelota minua enää yhtä paljon. Tuo meni terapiassa vain niin, että sanoin tuon, ja terapeuttini kysyi, että missä tilanteissa tuo tulee mieleeni, tuo pelko. Sanoin sitten, että esimerkiksi silloin, kun kävin Helsingissä viime viikolla, ja näin Nataliaa ja tätä toista naista, jota en oikein edes tunne, ja minusta tuntui vain siltä, että en kuulu joukkoon. Tuli ikävä Jaskaa, koska tuntuu, että Jaskan kanssa on vain niin helppo olla ja hänen kanssaan ollaan samalla aallonpituudella. Muiden kanssa sitä fiilistä ei tule ainakaan siinä mittakaavassa.

No, terapeuttini sitten sanoi, että okei, tuo kuulostaa siltä kuin sanoisit, että Jaska on sinulle tärkeä, ja jos joku on jollekin tärkeä, niin tietenkään tätä ei halua menettää. Ja ylipäätään kaikissa parisuhteissa on aina se pieni pelko, että sen toisen menettääkin. Joten siis että se, miltä minusta tuntuu, on ihan okei. Ja jotenkin tuon ajatusketjun seurauksena, en pelkää sitä pelkäämistä yhtä paljon, eikä ylipäätään tuo pelko jätetyksi tulemisesta ole niin paljon ja niin usein mielessä. Tuo on jotenkin todella ihmeellistä.

Ja kai olen vain pihalla tunteistani ja kaikesta. Mietin asiaa sillä tavalla tuota ennen, että minun mielessäni on selkeästi joku synkkä puoli saamassa valtaa, kun vaikka yritän tavallaan tehdä toisin kuin aikaisemmin tässä minun ja Jaskan jutussa, ja vaikka tiedostin sen, että ei vain ole suhdetta, jossa voisi olla täysin varma, että se ei ikinä pääty, niin mietin silti, että jotain on pahasti vialla, kun minulle tulee pelko siitä, että tämä suhde päättyy. Sanoinkin terapeutilleni, että se pysyi aluksi poissa, se pelko, mutta nyt se on taas tulossa takaisin. Melkein koin, että se on joku pakkomielle, tai joku ulkoinen voima, joku hulluuden piirre, joka on ottamassa minusta valtaa. Mietin, että pitäisikö minun vain kieltää sen olemassaolo, yrittää olla kuin sitä ei olisikaan, vai jotenkin käydä sitä vastaan.

Ja sitten kaikessa olikin kyse siitä, että nyt kun ollaan Jaskan kanssa tultu taas läheisemmiksi, niin hänestä on tullut taas tärkeämpi ihminen elämässäni kuin silloin, kun me oltiin erossa. Tuntuu tyhmältä, että en vain tajunnut tuota. Näin vain asian niin, että joku todella paha on saamassa minusta otetta, vaikka todellisuudessa vain välitän toisesta ihmisestä. En kai ole vain tottunut välittämään toisesta ihmisestä tällä tavoin. Läheisimmätkin kaverini pidän tavallaan kädenmitan päässä itsestäni. Voi mennä vaikka kuukausi ilman että näen heitä, eikä se tunnu oikein missään. Voin miettiä, että mitenköhän heillä menee, mutta en niinkään ikävöi heitä.

Jotenkin tuntuu oudolta ajatella tuota. En tiedä, ehkä olen jotenkin itse luonut muurin itseni ja maailman väliin. Tai sitten masennuksella on myös osansa asiassa. Varmaan on. Sulkeudun kuoreeni, tai tänne blogiin, missä olen itse yksin omien ongelmieni ja salaisten ajatusteni kanssa. Muille näytän eri minän, sen kuori-Amian. Näytän sen, minkä koen sopivaksi näyttää. No toisaalta tuo ei ole totta. Nyt kesällä tuon eron jälkeen jaoin ihmisille noita oikeita, syvimpiä ajatuksiani. En siltikään kokenut niitä ihmisiä läheisemmiksi, tuntui vain, että he eivät ymmärtäneet, mitä sanoin. Nanin kohdalla tilanne oli eri. Häntä varmaan kaipaisin myös. Hän kuuntelee, oikeasti kuuntelee, ja tuntuu aina ymmärtävän sen minun pointtini, ei vain tyrkyttävän omaa mielipidettään jostain syvästä tunteestani jonka olen hänen kanssaan uskaltautunut jakamaan.

Mutta Nan sanoi minulle joskus, että hänkin pitää ihmiset vähän kauempana, ei hän ole sentyyppinen, että hänellä olisi joku maailman paras kaveri. Hän tulee toimeen ihmisten kanssa, hänellä on kavereita, mutta siinä se sitten on. Ehkä olemme pysyneet hänen kanssaan kavereina näin kauan, koska emme ole liian läheisiä.

Mutta Jaska on jotenkin päässyt sen luomani muurin läpi, toiselle puolelle, enkä oikein tiedä miksi tai miten. Thomasista välitin todella, mutta kun kerroin hänelle tunteistani ja hän sitten sanoi, ettei tunne samoin, saatoin vain laittaa sen hymynaaman päälle ja sanoa, että asia on okei, ollaan vaan kavereita, en usko että tulee mitään ongelmaa tuon suhteen. Ja sisäisesti voisin vaikka tuntea kuolevani. Mutta Jaskalle valehtelu on paljon vaikeampaa. Hän tuntee minut liian hyvin.

Meillä oli yliopistolta luettavana yksi kappale yhdestä tarinasta. Se tuntui jotenkin koskettavalta minulle, melkein saatoin samaistua siihen, vaikka ylipäätään koko teksti on yleisen mielipiteen mukaan todella melodramaattista. Näköjään koko teos on suomeksi "Setä Tuomon tupa". Joo, se kertoo orjista, enkä väitä, että minulla olisi ollut yhtä hankalaa, mutta siinä oli kohta, joka tuntui niin tutulta. Siinä karannut orjapoika kertoo, että ne pitkät vuodet, joiden aikana hän kasvoi pienestä pojasta isoksi, hänellä ei ollut isää, ei äitiä, ei siskoa, eikä ketään, joka olisi välittänyt hänestä enempää kuin koirasta. Ja sitten hän itki öisin, mutta ei hän itkenyt sitä, että häntä ruoskittiin, pahoinpideltiin ja pidettiin nälässä, vaan sitä, että koko maailmassa ei ollut yhtään ystävää, joka rakastaisi häntä. Kuulostaa todella kliseiseltä ja sitähän se onkin, ja melodramaattista ehdottomasti, mutta jotenkin tuo tuntui niin tutulta. Jotenkin vielä huvittavaa, että tuo kirjoituksen tyyppi mainitsee, että hänestä ei välitetty edes sen vertaa kuin koirasta, kun niinhän minulle kävi.

Ja se koira puri minua ja isäni löi minua, mutta en minä itkenyt siitä kivusta. En tiedä, ehkä jotenkin siedätyin sille, tai ehkä kyse oli siitä ylpeydestä, että en ainakaan näytä niille ihmisille, että olisivat onnistuneet murtamaan minut. Ja kun katson arpiani nykyään, ja ne näyttävät surullisilta, niin jotenkin ne tuntuvat surullisilta kai siksi, että ne ovat vain fyysinen merkki siitä, että minusta ei pidetty huolta, fyysinen muisto niistä kerroista, kun koira puri minua ja sen jälkeen perhe asettui sen koiran puolelle sen sijaan, että olisivat olleet minun puolellani.

Ehkä tämä minun ja Jaskan juttu tuntuu jotenkin pelottavalta siksi, että ei ole ollut oikein ketään, joka olisi välittänyt minusta niin. Joskus lukiossa kai loin koneelle hienon kansion, johon keräsin kaikenlaisia hienoja kuvia, joita netistä löytyi. Jostain syystä päätin nimetä sen nimellä "The Noble Art of Learning to Love". Kun muutin Kuopioon, mietin, että nimeäisin sen kansion uudestaan ja niin teinkin: "The Noble Art of Learning to Love and to Be Loved in Return". Vähän pitkä nimi, mutta halusin vain sen nimen tuollaiseksi.

Ja tuosta kai on kysymys vähän kaikessa. Voiko oppia rakastamaan jotakuta, jos ei ole saanut rakkautta osakseen kasvaessaan? Ainakin sen täytyy olla todella vaikeaa. Tuntuu, että en edes oikein tiedä, mitä se on. Ja minä oikeasti uskon vakaasti, että kukaan ei ole oikeasti ikinä rakastanut minua, ei edes äitini. Varmaan jollain tapaa, mutta hän ei ole ikinä sanonut mitään sellaista, eivätkä hänen tekonsa ole ainakaan puhuneet sen puolesta. Ja tuntuu todella hankalalta todella välittää jostakusta, kuten sen näki tuosta pelostanikin, että en edes tunnistanut sitä, että kyse oli siitä, että minä välitin jostakusta... Se tuntuu myös pelottavalta. Ja toisaalta nuo aikaisemmat "rakkauteni", NN, Thomas, he ovat olleet sopivia kohteita, koska en saanut heiltä vastaavia tunteita takaisin. Kuten silloin, kun sain pakit NN:ltä, olin vain todella helpottunut. Joten kai on myös todella pelottavaa olla välitetty, rakastettu. Ja se on ehkä vielä vaikeampaa kuin itse välittää tai rakastaa jotakuta toista.

Varmaan tuon takia minun on vaikea osoittaakin tunteitani. Tai suhtautua Jaskaan jotenkin välittävästi jossain julkisilla paikoilla. Jos olemme sisällä, se on melkein kuin meidän oma pieni kupla, jossa minä voin olla sitä mitä olen. Julkisilla paikoilla mietin vain, että tämä ei sovi imagooni, tunteiden näyttäminen ei sovi tyyliini, joku käyttää sitä vielä minua vastaan. Vähän ihmettelenkin Jaskan kanssa sitä, että vaikka hän tuntee minut, niin hän ei silti mene pois, miksi hän ei vain mene pois niin kuin kaikki muutkin ovat tehneet? Hän on nähnyt huonoja puoliani, olemme riidelleet, eronneetkin, ja vaikka mitä! Ja olen todella tunnelukossa, en yli vuoden jonkinlaisen suhteilun jälkeen pysty kovin helposti sanomaan hänelle muuta kuin että hän on kiva. Enkä pysty näyttämään, että välitän, ja jos hän yritti vaikka suudella minua jossain missä oli muita ihmisiä, vain käännyin pois, kai tahtomattani nolasinkin hänet. Ja joskus olen surullinen ja toivoton ja ahdistunut. En oikein pysty rehellisesti sanoen ymmärtämään, miksi Jaska välittää minusta. Ja jos hän sanoo joitain piirteitä minussa, joista tykkää, niin välillä vain yllätyn, koska en ole ikinä ajatellut, että jostain sellaisesta piirteestäni voisi pitää. Ehkä pitäisi rakastaa itseään myös vähän, mutta se nyt ainakin on vaikeaa.

Joten ehkä nyt vain välitän Jaskasta ihan rauhassa.