En voi käsittää noita hammaslääkäripelkoisten kokemuksia, joita löytyy netistä. Kaikki menevät niin, että aluksi pelkää ja sitten kun uskaltautuu, niin ei se yhtään kauheaa ollutkaan.

No, voin sitten taas vaihteeksi jakaa vähän erilaisen kokemuksen. Se kesti melkein kaksi tuntia, kolme reikää paikattiin. Ensiksi kokeiltiin ilman puudutusta. Siitä ei tullut kuitenkaan mitään, koska en yksinkertaisesti kyennyt olemaan tarpeeksi paikallani, koska sattui liikaa. Ja sitten puudutettiin piikillisen verran. Sitten taas kokeiltiin. Vieläkin sattui ihan yhtä paljon. Ja toinen ruiskullinen puudutetta. Ja taas kokeillaan. Vieläkin tuntui hieman, mutta sitten se lääkäri kysyi, että haluaisinko vielä sen yhden puudutteen, joka laitettaisiin keskelle, vähän niin kuin kitalakeen, ja joka sattuisi ihan lääkärinkin mukaan aika paljon. Sanoin, että ei. Sitten taas kokeiltiin, kunnes lääkäri sanoi, että ei tule mitään, pakko antaa se kolmaskin puudutus.

Kolmannella puudutuskerralla minut pakotettiin pitämään sitä avustavaa hoitajaa kädestä, jotta en pelkäisi niin paljon, enkä kokisi olevani niin yksin. Ei se auttanut yhtään. Mutta sitten piti olla se pahin vaihe ohi. Lääkäri tökki taas ja kysyi, että tuntuuko ja kun sanoin, että tuntuu, niin hän vain sanoi vastaan, että ei voi tuntua. Sitten porattiin ja se vihloi ihan täsmälleen yhtä paljon kuin ihan aluksi ilman mitään puudutusta. Vääntelehdin ja kyyneleet valuivat koko ajan vuolaasti ja jännitin selkäni kaarelle ja välillä se lääkäri joutui painamaan minua hartioista alas ja käskemään, että minun pitäisi hengittää.

Ja sitten mentiin läpi. Kaksi kolmesta paikkauksesta sattui ja aina kun sattui enemmän ja värähdin, lääkäri sanoi vain, että ei voi ottaa kipeää, ei voi ottaa kipeää. Minä sitten tein kaikkeni pysyäkseni liikkumatta, jotta se olisi pian ohi. Itkin koko ajan ja puristin silmiä kiinni ja yritin hengittää oikein, enkä pelkästään hyperventiloiden. Välillä vain puristin sen tuolin käsinojia rystyset valkoisina, selkä kaarella, hiestä märkänä, kyyneleet silmissä ja hengittäen sillä lailla pinnallisesti nopeissa vedoissa.

Lopulta se oli kuitenkin ohi. Oli kauhea olo. Ja on vieläkin. Sattuu aina vain kauheasti. Kitalaki on turvonnut hieman siitä sen puudutepiikin pistokohdan ympäriltä ja on törkeän kipeä. Hampaisiin sattuu niin paljon, että en ole uskaltanut syödä mitään, koska pelkään niin kauheasti, että sattuu. Olen saanut lasillisen mehua alas (pillin avustuksella: pilli tarpeeksi syvälle kurkkuun ja sitten yritetään imeä) ja äiti jankuttaa, että pitäisi juoda lisää.

Ensi tiistaina on seuraava kerta. Ei kun uudestaan vain rääkättäväksi. Ajatus tuntuu sietämättömältä. Haluaisin, että hampaani hoidettaisiin nukutuksessa, mutta en tiedä. Se on kallista. Äiti jankuttaa lisäksi niistä riskeistä. Siis että jos minut nukutetaan ihan kokonaan, enkä herääkään sitten enää. Hah, minulle se on oikeastaan vain ylimääräinen kannuste. Sillä lailla olisi varmaan kaikkein helpointa kuolla: nukahtaa vain, eikä sitten enää herätä.

Mutta äiti vastustaa sitä niin paljon. Ja se on kallis. Eli tuo on mahdollinen vaihtoehto, toinen on se, että menen sinne taas sinisilmäisesti uskoen, että ehkä se ei ota tällä kertaa niin kipeää kuin ennen. Kolmas vaihtoehto on se, että en mene sinne ollenkaan ennen kuin pakon edessä, jolloin olisin säästänyt niissä hammaslääkärikäynneissä yhteensä niin paljon, että se sinänsä kannattaisi. Neljäs vaihtoehto on se, että listin itseni ennen ensitiistaita, niin pääsen eroon koko tyhmästä maailmasta, ja plussana vielä se, että ei tarvitse tuskailla hammaslääkärin kanssa.

Kun vain alkaisi osasto, niin voisi edes yhden päivän ajan uikuttaa siellä, että miten se sattuu ja miten se pelottaa, ja miten se sattuu, vaikka miten kaikki muut yrittäisivät väittää, että se ei ole mahdollista. Ihan kuin olisi taas pikkulapsi, joka yrittää kyynelsilmin väittää, että puhuu totta, mutta jota kukaan ei usko. Se sattuu myös. Ei yhtä paljon kuin se poraaminen, mutta ihan tarpeeksi kuitenkin. Ja sitten vielä käsketään ottamaan jonkun avustavan hoitajan kädestä kiinni, ettei tuntuisi, että on niin yksin. Eikä silti uskota, vaan hoetaan, että ”ei voi ottaa kipeää”.

Ja sitten, kun se kaikki oli ohi, niin se hammaslääkäri kysyi, että miltä tuntui. Kun vastasin, etten tiennyt, niin hän kysyi, että eikö tuntunutkin hienolta, että olin pystynyt siihen ja että nyt oli jo monta hammasta paikattu. Sitä hän sitten jankutti seuraavaksi. Ja minä halusin vain sanoa suoraan hänelle, että ei tuntunut, vaan että tuntui vielä pahemmalta kuin tulo ensimmäisen kerran, koska nyt olin saanut muistutuksen siitä, miten kauheasti tuollainen voi sattua, ja tiesin, että minun pitäisi tulla sinne vielä uudestaankin.

Ja nyt kun muistelen jälkeenpäin, koko tapahtuma vaikuttaa utuiselta ja sellaiselta, että muistan siitä vain pieniä osia. Ja sen, miten vilkuilin kelloa ja mietin, että koska pääsen pois ja että loppuuhan se pian. Jälkeenpäin mentiin äidin kanssa ostamaan minulle akvarellivärejä, akvarellipaperia ja maalausteline. Minä en muista siitä oikein mitään. Muistan, että sanoin äidille, että mitä tahansa, ihan sama, mennään vain pois. Sitten äiti meni ostoksille. Minä jäin autoon ja istuin liikkumatta paikoillani ja yritin sietää sitä kipua.

Päässä vilisi ajatuksia ja itkin vähän välillä. Mietin, että miten minä voin olla tällainen nynny. Miten joku sellainen pieni asia kuin hampaiden paikkaus voi sattua niin paljon, että en yksinkertaisesti kestä, vaan minua hoitavat lääkärit joutuvat melkein väkisin pitämään aloillaan hysteerisesti itkevän ja kauhusta hikimärän tytön. Jotkut porauttavat hampaitaan ilman puudutustakin. Ja pelkästään puudutus sattuu minusta niin kauheasti, että alan itkeä jo kun tiedän, että sellainen on edessä.

Olen siis nynny. Ei tuollainen voi oikeasti sattua, vaan minä olen pelkästään nössö. Ajattelin sitten, että millainen se kipu on verrattuna siihen tuskaiseen oloon, joka on joskus, kun itkettää kauheasti ja tuntuu kuin sisällä olisi jotain kauhean raskasta. Sitä kipua tuo hammassärky ei sentään ylittänyt, mutta silti ajattelin, että jos pahin ruumiillinen kipu, mitä tiedän, sisältyy hammaslääkärikäyntiin, niin eihän minua voi pitää sitten kykenevänä arvioimaan yhtään mitään kipua. Sanon, että tämä nykyinen oloni on sietämätön, että se sattuu niin paljon, ettei yhtään kukaan voisi kestää sitä. Mutta varmaan olen senkin suhteen vain nössö. Tai pikemminkin heikko. Olen niin heikko, että en kestä edes arkipäiväisiä kipuja.

Ja vieläkin hampaita särkee. Niihin sattuu niin paljon, että en pysty keskittymään mihinkään. Olen istunut melkein tunnin edessäni lautasellinen kaalikeittoa, mutta johon en uskaltanut koskeakaan. Sitten kaikki söivät vaniljajäätelöä mansikoilla. Minä en pystynyt. En kokeillut, en uskaltanut, mutta vaikka jäätelö olisi ollut miten kutsuva, niin se ei olisi ikimaailmassa voittanut sitä minun pelkoani. Tätä pelkoani, joka minulla on nyt. En uskalla syödä, enkä juoda mitään, en yhtään mitään, koska pelkään niin paljon, että se sattuu.

Olen halaillut rottia koko päivän. On tuntunut, että tarvitsee halailla ja pitää niitä sylissä. Normaalisti annan veljelle aina välillä syliin jommankumman, mutta tänään en. Tänään pidin niitä vain itselläni ja silittelin ja paijasin. Siitä tuli vähän parempi olo. Mutta en uskalla syödä, enkä juoda. Vieläkään. Minulla on kyllä juotavaa nytkin edessäni, mutta minun ei tee yhtään mieli edes yrittää. Tiedän, että minun on juotava lopulta. Tiedän, että on syötävä, mutta juuri nyt se kaikki tuntuu vain niin vastenmieliseltä, että ei ole nälkä eikä jano.

Oli viimeinen käynti poliklinikalla – taas. Ja kävin fysioterapiassakin. Juuri nyt kumpikaan ei jaksa kauheasti kiinnostaa, vaan kaiken muun maailmasta vie tämä kauhea kipu, joka ei lievene, vaan on yhä päällimmäinen tuntemus ihan kaikista tuntemuksista. Huomenna alkaa taas yksinolo, kun muu perhe lähtee mökille. Sentään. Ei äiti pysty jankuttamaan, miten pitää juoda ja syödä ja miten nukutus hammaslääkärikäynnin takia on niin kauhean paha asia, että ei sitä voi pitää edes vaihtoehtona.

Sattuu, sattuu, sattuu, sattuu, sattuu, sattuu, sattuu, sattuu, SATTUU!