Ei ollut taas niin mukava viikonloppu. Tosin terapiassa tänään asia vähän selkeni. Vaihteeksi Jaskan kanssa "puhuttiin asioista", eli siis hän sanoi minulle kurjia asioita. Terapeuttini ilmaisi asian niin, että Jaska "riitelee väkisin" kanssani, kun minä en mene siihen mukaan. Hän myös valitteli sitä, että me emme riitele, ja nyt ajattelen, että se hänen harmistumisensa johtuu siitä, että ilmeisesti se, että hän sanoo ilkeitä asioita minulle, on hänen tapansa purkaa turhautumista.

Sain nyt kuulla muunmuassa, että tietysti se, että me syksyllä palattiin yhteen, johtui suureksi osaksi Jaskan syyllisyydentunnosta, ja hän sanoi, että et kai ole oikeasti voinut ajatella, ettei sillä ollut tekemistä asian kanssa. Hän myös sanoi, että katuu tavallaan sitä yhteen paluuta. Hän sanoi myös, että kaipaa sinkkuutta. Kuulemma meidän suhde on kriisissä, tämä kaikki meidän suhteessa stressaa häntä todella paljon, ja siksi hän sanoo ilkeitä asioita, koska suhteessa on vikoja. Huomautin hänelle, että ehkä osa niistä vioista voi johtua siitä, että aina kun puhutaan meidän suhteesta, saan kuulla vain ilkeitä asioita häneltä. Hän sanoi, että ei mene noin päin, ei hänen ilkeät sanansa vaikuta suhteeseen, vaan suhde vaikuttaa niihin. Sitten kuitenkin tämän "keskustelun" lopuksi hän sanoi, että hänestä tuntuu, että meidän välillä on oikeasti jotain erityistä, että me sovitaan jotenkin taianomaisesti yhteen, ja että kunhan nämä pienet ongelmat saataisiin ratkottua, niin kaikki voisi olla aivan ihanaa. Hän sanoi myös, että ei sen takia halua luovuttaa, koska kokee, että meidän suhteessa on jotain erityistä.

Jotenkin nuo asiat, joita hän sanoo, ovat mielestäni ristiriidassa toistensa kanssa, ja kun viittasin jossain vaiheessa aikaisempaan samantyyppiseen "asioiden selvityskertaan", että hän oli verrannut minua exäänsä ja sanonut, että hänen exänsä kanssa oli jotenkin enemmän tunnetta. Nyt hän sanoi, että se oli kyllä häneltä typerästi sanottu. Ja jotenkin terapeuttini sai minut vakuuttuneeksi siitä, että sen sijaan, että tämä kaikki ilmentäisi sitä, mitä Jaska meidän suhteesta ajattelee, onkin ehkä sitä, että Jaska on stressaantunut ja purkaa sen minuun, ja koska me ei vain riidellä mitenkään spontaanisti, niin hänen pitää sitten väkisin yrittää riidellä kanssani tällä tapaa.

Mutta minulla on silti asiasta aika kurja olo. Yritin saada Jaskan kanssa keksityksi sitten keinoja, joita tämän "kriisin" ratkaisemiseen olisi, mutta silloin Jaska sanoi, että häntä kyllä väsyttää, ei hänen mieleensä tule mitään. Ja aikaisemmin olin yrittänyt kysyä häneltä, että mikä sitten on pielessä, niin kuulemma välillä kun hengataan yhdessä, hän haluaisi vähän omaa aikaa - ehkä kuunnella hieman musiikkia tai pelata jotain. Mutta hän ei sano minulle, kun hänellä on sellainen olo, niin mistä tietäisin, että minun pitäisi antaa hänelle tilaa?

Ja tulee tunne, että aina kun Jaskan kanssa "keskustellaan vakavasti", se on aina sitä, että suhde on paska, suhteessa on vikaa, nyt se on taas mennyt huonommaksi. Ilmeisesti se välillä on parempi, mutta sitä Jaska ei koskaan sano. Satuttaa tuollainen. Kuulla aina, että ilmeisesti minä teen jotain väärin, tai en ole tarpeeksi, ja silloin mietin, että jos tämä tulee olemaan aina tällaista, että "jutellaan", mikä johtaa siihen, että minulla on kauhea olo ja itken, ja Jaska on saanut taas turhautumisensa purettua, niin tuntuu, että jossain vaiheessa tulee sitten raja vastaan, että sanon sitten, että ei kiitos. Todella välitän Jaskasta, mutta en halua olla mikään syntipukki, sellainen, johon Jaska purkaa kaikki omat ongelmansa.

Viikonlopun aikana oli kuitenkin välillä ihan kivaakin. Jaskan yhden suosikkibändin uusi biisi tuli tutuksi ja Jaska itse asiassa puhuikin sen biisin sanoista, että samaistuu niihin. Biisi on nimeltä Jauheliha, joka on Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändin kappale, jonka voi kuunnella täällä. Jaska selitti minulle, että biisi kertoo pojasta, joka rukoilee Jumalalta apua tyttökuvioihin, ja Jaska sanoi, että hän itse teki samoin joskus nuorena. Sanoi, että millään kurjalla ei olisi sitten ollut enää väliä, jos joku olisi rakastanut häntä, tai jos hän olisi rakastanut jotakuta. Mietin, että eikö Jaska tajunnut, että vaikka me nyt ei olla ehkä ihan siellä r-sanassa asti vielä, niin nyt se on toteutunut, se toive, ja eikö hän sitten ymmärrä arvostaa sitä, että hänellä on joku, joka todella välittää hänestä, ja josta hän ilmeisesti välittää myös. Yleisesti tulee myös tunne, että Jaska ei oikein tajua arvostaa minua. Ehkä hän arvostaa, mutta ei ainakaan muista sanoa sitä.

Kyllä hän sanoo vähän väliä, että näytän hyvältä, että olen nätti, että minulla on pehmeä iho, ja että olen ihana ja hassu ja sanoo minua kullaksi. Ehkä sen pitäisi riittää, mutta nuo ovat kaikki yksittäisiä sanoja, tuntuisi kivalta kuulla, vaikka että hän on onnellinen siitä, että hänellä on minut, tai että... En tiedä. Ehkä sekään ei riittäisi. Ja sanoihan hän nyt ensimmäistä kertaa ikinä, että kokee, että jotenkin todella sovimme yhteen, mutta sitä tuon sanomisen merkitystä söi se, että hän oli vähän aikaisemmin sanonut sen, että oikeastaan katuu yhteenpalaamista, ja että teki sen vain syyllisyydentunnosta.

Kun sanoin terapiassa sen, että Jaska sanoi siitä yhteenpalaamisesta noin, jotenkin se terapeuttini ilme oli sellainen, että melkein aloin itkeä. En tiedä oliko se mikään ilme, mutta jotenkin tulkitsin sen heti niin, että häntä jotenkin turhautti ja ärsytti se, että mitä kaikkea Jaska minulle sanoo, vaikka ilmeisesti kuitenkin olen tärkeä hänelle. Jos tietäisin, että vaikka jonkun kaverini poikaystävä on sanonut sille kaverilleni noin, niin ehkä se tuntuisi minusta pahemmalta. Eihän sellaisen, jonka ainakin pitäisi välittää toisesta, kuuluisi sanoa mitään tuollaista. Etenkin kun se, mitä kesällä jankutin Jaskalle, oli se, että me voidaan palata yhteen vain ja ainoastaan, jos molemmat oikeasti haluaa sitä. Kiristin häneltä sitä vastausta suunnilleen, ja hän vähän niin kuin pääsi pälkähästä sen suhteen, mutta kuitenkin ilmaisi, että oikeasti halusi.

Ja Jaska otti esille myös sen kesäisen episodin, ja sanoi, että on minulle oikeastaan vähän vihainen siitä. Siis siitä, että otin ne kaikki lääkkeet. Ja se osui jotenkin kipeään kohtaan, kun heti siitä lähtien, kun heräsin siellä sairaalassa, olen yrittänyt tulla toimeen sen kanssa, että ihmiset olivat vihaisia. Tai ainakin pitivät käsittämättömän typeränä, että tein jotain sellaista. Minuun oli vain sattunut niin paljon, ja oli tuntunut, että minulla ei ollut mitään, ja sen pohjalta päätin tehdä mitä tein. Ja sitten kun se ei onnistunutkaan, niin osittain olen tuntenut oloni niin yksinäiseksi. Tuntuu, että kukaan ei oikeastaan ymmärrä, miksi päädyin siihen, kukaan ei voi oikeastaan hyväksyä sitä, mitä tein. Ja se on ihan ymmärrettävää, juttelin asiasta siellä pakkohoitopaikassa, kun Nan tuli käymään. Sanoin hänellekin, että varmaan hänkin on vihainen siitä. Hän sanoi kuitenkin, että ei ole, ja että tavallaan se ei edes yllättänyt häntä. Se oli varmaan kaikkein ihanin asia, mitä kukaan on sanonut minulle.

Tuntuu, että kaikki muut olivat sitä mieltä, että se oli ollut vain joku vahinko, tai että en oikeasti ollut ajatellut sitä loppuun, tai että olin jotenkin seonnut, tai että se oli joku mielenhäiriö, ja kaikki jankuttivat sitä, että onhan sinulla vaikka miten paljon syitä elää, elämä hyvällä mallilla, jne. Se oli todella turhauttavaa, mutta en turhaan viitsinyt aina jankuttaa vastaan. Ehkä se saa jotkut ihmiset pysymään järjissään, kun eivät suostu hyväksymään sitä, että joku oikeasti haluaisi kuolla, että elämä voisi olla sellaista, että se olisi ymmärrettävää, tai että sen voisi vain hyväksyä. Jaska sanoi senkin, että ajatteli, että tein sen ainakin osaksi satuttaakseni häntä, mutta ei se mennyt niin.

Ja yliopistolla on nyt vihdoinkin se kahdenkeskinen henkilökohtainen tapaaminen sen opettajan kanssa, joka toimii opinto-ohjaajani. Minulla on aika viikon päähän, ja siihen mennessä pitäisi täyttää lomake, jossa kysytään kaikkea, myös esimerkiksi sitä, että mitä tein lukiosta valmistumisen ja opiskelujen aloittamisen välissä. Olen vain yrittänyt salata kaikilta muilta opiskelijoilta senkin, että opiskelen kevennetysti, mutta nyt joudun sitten myöntämään sen yhdelle nykyisistä opettajistani, että sen viiden vuoden aikana, joka lukion ja yliopiston väliin jäi, kolme vuotta kului siihen, että  olin psykiatrisessa hoidossa. En häpeä sitä, tavallaan, mutta pelkään, että minut luokitellaan jotenkin sen mukaan.

Mietin vain kauheasti Jaskaa nyt, etenkin niitä kurjia asioita, vaikka sen jälkeen kun hän sanoi ne, vietettiin Jaskan kanssa useampi päivä yhdessä ihan hyvällä fiiliksellä. Ja sinä iltana, kun oltiin puhuttu tuo, ja minäkin olin sitten Jaskalle avautunut joistain asioista, niin kun oltiin jo menty nukkumaan, niin juuri kun olin nukahtamassa, vielä sanoin Jaskalle, että vaikka me puhuttiinkin kurjista asioista, niin hän on silti minulle todella tärkeä ja pidän hänestä. Jaska sanoi, että samoin. Ja tänään aamulla kun minä vielä nukuin ja Jaskan piti lähteä sinne uuteen kuntoutuspaikkaan, hän vielä silitti kasvojani ja pussasi poskelle. Jotenkin vain hämää se hänen ristiriitaisuutensa, että välillä koko suhde on jotain ihan kauheaa, ja sitten seuraavassa hetkessä hän onkin se kiva ja huomaavainen.

Huomiseksi pitäisi lukea yliopistolle Doctor Faustuksesta koko juttu, jotain 40 sivua. En ole aloittanut vielä. En tiedä, miten kestän koko kevään, kun tuntuu, että kaikkea on niin kohtuuttoman paljon. Vaikea päästä eteenpäin missään, kun on vain vaikeaa ja raskasta. Ihan hyvä tuo Jaskan uusi suosikkibiisi minun mielestä myös. Jotenkin sopii ankeaan mieleen.