Oli tentti ja hylätty arvosana tulee. Ei ollut edes monivalintatehtäviä, vaan tämä uusintakoe oli paljon vaikeampi kuin se alkuperäinen. Laskin, että saisin kasaan hyvällä tuurilla 4-6 pistettä. Ja maksimi on 36. Ja läpipääsyyn vaaditaan täten 18. Että jäipäs opintopisteet tästäkin saamatta.

Hyvänä uutisena on se, että kaikki minun työselostukseni mikrobiologian labroista menivät läpi. Siinä ne hyvät uutiset sitten ovatkin.

On väsy. Oli tuskaa polkea kotiin yliopistolta. En käsitä miten se yhtäkkiä saattoi tuntua niin raskaalta. No, osasyy saattoi olla lumi, joka jostain syystä oli päättänyt kertyä sekä etupyörän että takapyörän lokasuojiin, mutta kuitenkin. Otin neljän tunnin ”päiväunetkin”. Sain nukuttua yöllä ehkä kolmisen tuntia, kun heräsin neljältä tavalliseen tapaan enkä saanut sitten enää unta ennen kuin piti nousta ja lähteä yliopistolle.

On outoa, miten syömättömyys voi vaikuttaa käsitykseen itsestä niin paljon. Kuten sanoin edellisessä kirjoituksessa, mittasin itseni viikonloppuna, eikä mikään ole muuttunut edellisestä kerrasta. Silti kun tänään yliopistolla katsoin itseäni ikkunan heijastuksesta, mielestäni näytin kauniimmalta kuin ennen. Siis ruumiiltani. Minulla oli pitkät ja laihat jalat – paljon nätimmät kuin ennen. Mutta en usko, että laihduttaminen näkyisi jaloissa näin nopeasti. Todennäköisesti se on  vain sitä, että ajattelen, että koska en syö, niin minun täytyy näyttää laihemmalta ja kauniimmalta ja uskon itsekin siihen.

Älykkyyteen laihduttamisella ei kuitenkaan ikävä kyllä ole samaa vaikutusta. Tunnen oloni vain niin tyhmäksi yliopistolla, että tentinkin aikana teki mieli joko purskahtaa itkuun tai kiljua ja paiskoa ne tenttitavarat ympäri salia ja marssia sieltä pois.

Kun tulin kotiin, löysin Phantom of the Opera –DVD:n vihdoin ja viimein ja katsoin sen pitkästä aikaa. Olen kuunnellut lähinnä pelkästään sitä ääniraitaa. Se on melkein niin kuin koko leffa, eikä siksi ole ollut tarvetta katsoa sitä kuvallista versiota. Mutta nyt katsoin sen alusta loppuun ja tajusin jopa jotain uutta! En ole ennen tajunnut, että sillä Kummituksella on peruukki. Tai siis, ihmettelin sitä aikaisemmin, että miten sen tyypin tukka näyttää ensiksi sellaiselta mustalta ja sliipatulta ja hienolta, mutta sitten kun naamio poistetaan, niin hänen päänsä onkin melkein puoliksi kalju – mitä ei olisi ikinä arvannut, koska naamion kanssa tukka näytti ihan hyvältä. Mutta nyt huomasin, että siinä kohdassa, kun Kummitus valmistautuu ”Don Juan Triumphant”:iin, niin siinä hänen pöydällään näkyy sellainen nukkepää, jonka päässä on sellainen samanlainen musta peruukki. Ja sitten Kummitus vielä kohtauksessa varmistaa itseltään, että peruukki on kunnolla päässä. Minä en oikeasti tajunnut ollenkaan – luulin että se hiusjuttu oli vain joku virhe.

Mutta oli vähintään yhtä hieno kuin edellisilläkin kerroilla. En käsitä miten voi olla mahdollista olla kyllästymättä tuohon musikaaliin, vaikka sitä katselisi ja kuuntelisi läpi ties miten monta kertaa. Tai siis, kun kaikki muut sanovat aina, että eivät katso tai kuuntele mitään liian usein, jotteivät kyllästyisi siihen. Minä kuuntelen Nightwishin biisejäkin välillä yhtä biisiä koko päivän, mutta en kyllästy. Ei tule mieleen paljon mitään, mihin olisin kyllästynyt kuuntelemalla sitä liikaa.

Mutta sitä leffaa en pysty katselemaan läpi niin usein. Lähinnä ärsyttää se hemmetin naikkonen ja mukakomea Raoul. Kummitus on sen sijaan äärettömän hyvännäköinen. Tietysti. Siinä kohtaa kun se Kummitus tulee sieltä peilistä ja vie Christineä sinne salapaikkaansa, hän näyttää jonkin verran Mitchiltä. Etenkin siinä kohtaa, kun hän taluttaa Christineä sitä käytävää pitkin ja vilkuilee vähän väliä taakseen. Ihan Mitchin näköinen. Ei kyllä muuten leffassa, mutta tuossa yhdessä kohdassa. Ei tippaakaan NN:n näköinen, mutta Mitchin ne piirteet, jotka eroavat selkeimmin NN:stä.

Heitäkin on ikävä. Molempia. Mitch oli paljon parempi välipalatoiminto kuin Enkeli. Täällä ei oikeasti ole yhtään ketään, joka olisi puoliksikaan niin kiinnostava kuin nuo ihmeveljekset. Kaikki ovat kiltin ja säädyllisen näköisiä, eivätkä sellaiset ihmiset jaksa kiinnostaa enää minua. Eivät NN:n ja Mitchin jälkeen.

On omahyväistä ja harhakuvitelmaa, mutta joskus pelkästään yksi katse heiltä – kummalta tahansa – sai ajattelemaan, että ehkä joku ajattelisi, että olen kaunis ja että ehkä minussa oli heidän mielestään jotain erityistä mitä muissa ei. Ja se riitti aina silloin tällöin pelastamaan koko päivän. Mutta täällä ei ole ketään, joka saisi minut tuntemaan samoin. Menen minne tahansa, niin kukaan ei näy edes muistavan minua. Yliopistolla on muutama, jotka minä muistan kasvoilta ja joiden minä olettaisin muistavan minut myös, mutta se on eri asia.

Enkeliä tulee kyllä ikävä, kun lähden, mutta ei niin ikävä kuin esimerkiksi vaikka Mitchiä.

Tänään on tehnyt myös joka välissä mieli syödä jotain. Ja satoi taas lunta, jokohan sanoin siitä. Ja olen täydellisen tylsistynyt, enkä tiedä, mitä pitäisi tehdä. En saa kuitenkaan tarvittavia opintopisteitä kasaan, niin yhtä hyvin voisi luovuttaa jo nyt.

Jos yrittäisi vaikka nukkua taas vaihteeksi.