Tänään oli ihan hyvä päivä. Tosin en ole varma, miten määrittelen "tänään", koska olin yön töissä ja en käytännössä saanut nukuttua kuin alle tunnin ennen kuin piti lähteä terapiaan. Mutta sain tukan näyttämään kerrankin hyvältä. Ja mahdollisesti sillä lailla "vahingossa hyvältä", vaikka näin kauheasti vaivaa sen eteen. Ja miksi? Koska... No, kai minulla on ollut tylsää ja tänään oli koodausta, joten on aina kiva näyttää kivalta.

Koodaaminen meni ihan okei. Unohdin tosin tunnin aluksi yhden ihan perusjutun, mutta miten minun pitäisi muistaa kaikki käytännöt, mitä tähän asti on opeteltu? Mutta ne tunnit on ihan kivoja, koska se on hyvin erilaista kuin mikään muu oikeastaan ikinä. Se on kuin luovaa ongelmanratkaisua. Tänään piti mm. kirjoittaa ohjelma, joka arpoo 5 numeroa numeroiden 1-20 väliltä. Kuulostaa yksinkertaiselta ja ei se nyt mitään kauhean edistynyttä ole, mutta yllätävän vaikeaa. Esimerkiksi miten saan sen ohjelman arpomaan juuri viisi numeroa ilman että kirjoitan komennon viiteen kertaan (koska sitä ei saanut tehdä)? Eli käytännössä miten saan itsestään etenevän silmukan ensin alkamaan ja sitten loppumaan? Ja miten saan satunnaislukugeneraattorin arpomaan numeroita niin että joukossa ei ole samoja numeroita? Ja sitten kun nuo on ratkaistu, pitää miettiä, että miten koostan nämä erilliset ominaisuudet yhdeksi yhtenäiseksi koodiksi, jonka osat toimivat keskenään.

Saatiin kotitehtäviäkin ja lopuksi siellä luokassa oltiin vain minä, Lester ja Kovaääninen tyyppi. Ennen lähtöään Kovaääninen tyyppi kysyi minulta, että tarvitsenko apua, mutta kävi ilmi, että meninkin jo tehtävässä, jota hän ei ollut ehtinyt edes aloittaa vielä. Tuntuu hieman pahalta, että tuo tuntui hyvältä, mutta onhan se kiva aina välillä olla olematta se tyhmin. Itse otan sen jotenkin raskaasti.

Ja koska sen saanut nukuttua, mielentilani oli sosiaalisuuden kannalta parempi. Yleensä ylianalysoin kaikkea ja jätän sen jälkeen asioita sanomatta, mutta tänään kysyin Lesteriltä tauon aikana, että niin hän haki siihen yhteen samaan harjoittelupaikkaan kuin minäkin ja että saiko hän sinne haastattelun. Ihan minipikkuinen juttu, jokapäiväinen, ihan normaali asia kysyä toiselta, mutta yleensä jätän Lesterin kohdalla ne kaikki normaaliudet sanomatta, koska mieleni käy aina ylikierroksilla ja ajattelen, että nyt jos sanon jotain, niin sitten kaikki paljastuu ja hän saa tietää, että olenkin ihastunut häneen ja nolaan itseni täydellisesti. Mutta tuo meni ihan hyvin ja kävi ilmi, että me ollaan menossa samana päivänä sinne haastatteluun; hän ensin ja minä sitten heti hänen jälkeensä. Ja kun Kovaääninen tyyppi oli lähtenyt ja lopulta Lesterkin lähti, niin normaalista poiketen hän jopa sanoi minulle moikka. Aina kun joku lähti tänään, niin minä kävin sisäistä taistelua, että sanonko moikat vai en, ja joka kerta se jäi kurkkuun. Haluaisin olla sellainen ihminen, joka moikkaa kaikkia tullessaan ja lähtiessään, mutta se on taas vaikeaa. Töissä pystyn siihen jo, mutta yliopistolla se on vähän vaikeampaa. Mutta oli tosi kiva, että Lester sanoi sen minulle, niin sitten minäkin sain sanottua sen hänelle takaisin.

Tuo edellinen kappale on täydellinen esimerkki siitä, miksi aina välillä en vain voi uskoa, että täytän vajaan parin viikon päästä kolmekymmentä. Kuulostaa pikemminkin ihan ala-asteelta. Mutta minulla on omat taisteluni tiettyjen asioiden kanssa ja tällaiset asiat ovat yksi niistä. Terapiassa sain käytyä läpi myös tuota viimeviikkoista työjuttua. Sen suhteen tuntui viime viikolla voimakkaasti siltä, että olenko sekoamassa? Olenko ihan kohtuuton, kun en tykkää käyttää henkilötunnusta työasioiden hoitamisessa? Miksi kukaan muu ei vastusta? Onko tämä kaikki edes totta, vai pelkkää unta, josta kohta herään? Selkeästi tuo asia ja etenkin se puhelu sai minut niin stressaantuneeksi, että aloin dissosioida. Ja sitten en saanut suuttumuksesta enää kiinni, vaan mikään ei tuntunut miltään ja epäilin omaa todellisuudentajuani niin paljon, että lopulta suostuin. Ja vielä kun menin töihin ja siellä lopuksi se minua lievästi kovistellut tyyppi sanoi tunnusten aktivoinnin jälkeen, että kiitos että lopulta kuitenkin myönnyit tähän. Se oli tosin aika vastentahtoinen kiitos, mutta minä tietysti sitten vastaan siihen sanomalla, että kyllä minä tiedän, että te teitte kaikkenne sen eteen, ettei sitä henkilötunnusta tarvitsisi käyttää, niin ymmärrän kyllä, että tähän piti päätyä.

Itse asiassa tuo on niin tärkeä pointti, että alleviivaan sen. Nyt kun mietin sitä ihan rauhallisena, niin sehän on täyttä valhetta. He eivät tehneet kaikkeaan, vaan ottivat sen nopealla aikataululla käyttöön ja vaikka he tiesivät koko viikon, että vastustan sitä, he odottivat perjantai-iltapäivään ennen kuin puhuivat minulle asiasta ja antoivat 30 minuuttia aikaa päättää ja kieltäytyminen olisi maksanut minulle menetettynä palkkana... Odottakaas niin minä itse asiassa lasken sen... 227,08 euroa. Tuo siis pelkästään kahden peruuntuneen työvuoron osalta tällä viikolla. Joten onhan tuo aika lailla kiristämistä, kun asian ilmoittaa, että tuo otetaan sulta pois, jos et tee niin kuin käsketään. Ja jatkossa otetaan lisää. Mutta kun töissä sanoin tuon alleviivaamani kommentin, niin minä oikeasti uskoin siihen sillä hetkellä. Ja nyt olen pettynyt itseeni. Aikaisemmin on ollut hyvin samantyyppisiä tilanteita, joissa minua on kohdeltu niin kuin ajattelen että ihmisiä ei pitäisi kohdella ja useimmiten olen saanut pidettyä puoleni sellaisissa tilanteissa. Ei se ole ikinä ollut helppoa, etenkin kun niissä on ollut aina kyseessä kaveri tai perheenjäsen tai työnantaja, koska olen kokenut pystyneeni ymmärtämään sitä heidänkin näkökulmaansa. Enkä minä ole ikinä katunut niistä mitään, vaan olen ylpeä siitä, että olen saanut silloin sanottua, että nyt riittää. Pikemminkin kadun sitä, että en ole saanut sanottua sitä tarpeeksi usein.

Mutta kun lopulta irtisanoudun tuosta firmasta, niin aion kyllä selittää irtisanoutumisen syyt ja sanoa rauhallisesti sen, miten asia on: firman ja joidenkin sen työntekijöiden toiminta on johtanut siihen, että minä en halua olla siellä enää. Tämä tulee muuten olemaan ensimmäinen kerta kun irtisanoudun. Varsinaisesti. Toki sairauslomalle ja sen jälkeen työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen ja irtisanoutuminen "etänä" on takana, mutta tämä tulee toivottavasti olemaan vähän erilainen kerta.

Pidin kirjoittamisessa pienen tauon ja soitin vähän pianoa. Bohemian Rhapsody menee jo ihan hyvin. Parasta on se, mitä aika harvoin saan kokea pianoa soittaessani, eli että sen sijaan, että kaikki keskittymiseni menisi siihen, että soitan teknisesti oikein, pystyn eläytymään siihen biisiin. En tosin edelleenkään osaa sitä loppua. Se ei vaan mene. Mutta pikku hiljaa alan lähentyä sitä loppua. Voisi sitä kai harjoitella jotenkin tehokkaamminkin ja silloin se olisi ehkä jo valmis se koko biisi, mutta mikä kiire minulla on? Voin opetella sen juuri niin kuin haluan ja mitä sitten että se ei ole tehokkain tapa? On kiva soittaa niitä osia, jotka jo osaan, koska siinä tajuan, miten pitkälle olen päässyt sen kanssa, koska tuo biisi oli alussa ihan mahdoton. Siis ihan niiltäkin osin, jotka nyt jo osaan. Olen joskus miettinyt ideaa, että uuden biisin opettelun aloittaessani oikeasti kuvaisin kaikki harjoittelukerrat videolle. Siitähän tulisi valtavasti kuvamateriaalia ja lähinnä saman osion toistoa uudestaan ja uudestaan ja säännöllisesti "rage quit", kun ärsyynnyn siihen, että joku menee pieleen. Mutta sellaisen avulla ehkä paremmin muistaisi, miten paljon siinä oppii. Ja kyllä tuo Bohemian Rhapsodyn opettelu on vienyt minua eteenpäin pianistina. Vai voiko harrastelija kutsua itseään pianistiksi? Mutta joka tapauksessa olen huomannut, miten osa uusista biiseistä tuntuu paljon helpommilta. Luovutin jossain vaiheessa (vuosi sitten, kaksi vuotta sitten?) sen Beauty and the Beast -prologin suhteen, kun se oli vain niin vaikea, että turhauduin siihen. Nyt viime kuussa aloitin sen opettelun uudestaan ja kolmessa viikossa se oli valmis. Eihän se sinänsä niin vaikea ole teknisesti, koska 90% ajasta oikea käsi tekee samaa liikettä, mutta vain eri kohdista. Mutta muistan, miten vaikea se oli silloin, joten iloitsen tästä nyt kuitenkin. Ja onhan se nätti biisi.

Ah, ja nyt ei ole töitä ennen kuin vasta viikonloppuna, joten tuntuu ihan hyvältä. Sain rytminkin käännettyä ihan hyvin - ainakin tässä vaiheessa vaikuttaa siltä. Otin kyllä melatoniinia ja olen varautunut ottamaan rauhoittavankin, jos tämä hyperaktiivinen olo ei ala tästä pikkuhiljaa laantua. Huomenna onkin Captain Marvel -leffan ensi-ilta, jonne olen menossa. Ensimmäiseen mahdolliseen näytökseen tietysti.

Tänään on hyvä olo.