Tänään on vaikea päivä. Toisaalta koko viikonloppu oli vähän vaikea, kun jostain syystä aina välillä alkaa vain ahdistaa ilman mitään ilmeistä syytä. Ja kuten otsikosta saattaa arvata, kävin viikonloppuna katsomassa sen Joker-leffan, joka ei ainakaan auttanut tämän fiiliksen kanssa. En pitänyt siitä leffasta. Arrow oli sanonut silloin siellä yhteishengauksessa, että se oli hänen mielestään ihan huippu, 9/10. Ei sillä, en sano, että se leffa olisi huono, minä en vain pitänyt siitä. Ensimmäistä kertaa melkein ikinä mietin leffateatterissa, että jokohan se pian loppuu. Kävin myös vessassa kesken näytöksen. Ja koko ajan siinä näytöksen aikana minulla oli vain vaivaantunut olo. Toisaalta tuntui, että en pystynyt samaistumaan yhteenkään hahmoon. Kai Arthurin olisi pitänyt olla samaistuttava, mutta minua vain ärsytti se, miten hän käyttäytyi ja toisaalta vähän väliä minut valtasi myös suunnaton myötähäpeä. Hyvin epämiellyttävä kokemus.

Lisäksi se leffa laukaisi jotenkin dissosiaation minussa. Silloinkin kun menin vessaan, minusta tuntui, että olin ihan irrallaan siitä todellisesta maailmasta, pääni oli vain täynnä sumua ja kun pujottelin matkalla ihmisten välistä, mietin vain, että näkevätköhän he, että minussa on jotain vialla. Leffan jälkeenkin kun menin kauppaan, olin vain ihan irrallaan kaikesta. Käyttäydyin kylläkin varmaan ihan normaalisti, koska keskityin olemaan mahdollisimman vähän epänormaali, vaikka toisaalta tuntui, että se minun sisäinen omituisuuteni, friikkeyteni, kaikki mikä minussa on pielessä, oli melkein kuin leima otsassani. Toisaalta ilmeisesti ei, koska kaupassakin kun odotin kassalla vuoroa tavarani siihen kassahihnalle kasattuna ja näin, että joku nainen on tulossa minun perääni, kurotin ottamaan sen kapulan, jolla erotetaan kahden asiakkaan ostokset. Mutta se nainen itse kurotti ottamaan sitä kapulaa juuri samaan aikaan, mikä sai sen naisen naurahtamaan ja hymyilemään minulle. Tuo siis oli äärettömän positiivinen kokemus, sellainen ihan tavallinen, jokapäiväinen toisen tuntemattoman ihmisen hetkellinen kohtaaminen. Toisaalta se tuntui tuossa mielentilassa vain niin oudolta, koska selkeästikään se nainen ei nähnyt, miten paljon minussa on asioita pielessä.

Tai siis, kai se oli se, että kai näin siinä Arthurin tarinassa paljon yhteneväisyyksiä oman historiani kanssa. Tai siis ensinnäkin se, että Arthurin äiti oli antanut miesystävänsä pahoinpidellä Arthuria, eikä jälkeenpäinkään tajunnut, että se nyt ei ollut ihan fine, minkä lisäksi se, miten leffan alkupuoliskolla Arthur vielä yritti sopeutua yhteiskuntaan, mutta se "outous" hänessä sai muut vieroksumaan häntä. En tiedä olenko minä outo. Usein tuntuu siltä, että olen, tai ainakin että olin aikaisemmin. Olin päässyt paljon eteenpäin, mutta taatusti sitä voi kuvailla sanalla "outo", kun lapsena yhtäkkiä vain lopetin puhumisen melkein kokonaan. Ja jotkut asiat ovat minulle vieläkin vaikeita ja ylireagoin niihin tai reagoin niihin jotenkin muuten väärin. Mutta en tiedä, olenko minä muiden silmiin jotenkin outo, koska sitähän minun on vaikea itse arvioida. Yritän kuitenkin - ja olen aina yrittänyt - parhaani mukaan vaikka havainnoida muita ja imitoida heidän käytöstään, jos en tiedä, miten on sopivaa reagoida. Tai siis se on niin hyvä esimerkki, se viime syksyn yliopistoprojektiryhmä: sen lisäksi, että kiinnitin alussa kauheasti huomiota siihen, millä tavalla Kovaääninen tyyppi, Lester ja Korpinkynsi puhuivat toisilleen, ja milloin ja miten paljon, niin sen lisäksi omaksuin myös heidän käyttämänsä sanaston hyvin nopeasti, vaikka se ei vastannutkaan sitä tyyliä, jota itse käytin.

Sen takia se ehkä ärsytti, se Joker-leffa, kun turhauduin siihen, että saakelin Arthur, nyt yritä kuule vähän enemmän. Hän teki muistiinpanoja asioista, jotka olivat hauskoja ja selkeästi yritti havainnoida, mikä on sopivaa, mutta nauroi silti ihan väärissä kohdissa komediaklubilla, jne. Se häiritsi minua ihan hirveästi, vaikka tiedän, että se on osa sitä leffaa ja hahmoa. Siis come on: ensin katsot nauraako muut ja sitten vasta naurat itse!

Mutta koko leffa toi mieleeni sen ajatuksen, joka joskus vaivaa minua: paranenko minä joskus? Tai siis, se yksi minua joskus hoitaneista lääkäreistä oli sitä mieltä, että traumaperäinen stressihäiriö (joka on kai virallisesti diagnoosini tällä hetkellä) on hänen mielestään ehkä väärä diagnoosi minulle ja hänen mielestään epävakaa persoonallisuushäiriö on osuvampi. Ja koska kuulemma persoonallisuushäiriö ei sinänsä ole sairaus - samalla tavalla ainakaan kuin traumaperäinen stressihäiriö - siitä ei sinänsä voi parantua, vaan sen kanssa pitää opetella elämään. Se kuulostaa pahalta, vaikka toisaalta traumaakaan ei välttämättä voi kokonaan parantaa, niin onko sillä väliä? On sillä minulle. PTSD on jotain, joka minulla on, mutta persoonallisuushäiriö olisi jotain, mitä minä olen. Näin itse sen järkeilen, vaikka tiedänkin, että noiden kahden välillä ei käytännössä varmaan ole paljoakaan eroa, ainakaan minun tapauksessani.

Mutta kuitenkin tuo tuli mieleen sitä leffaa katsoessa, kun tuntuu, että Arthur ei itse sinänsä tee mitään päätöksiä, vaan kaikki, mitä hänelle tapahtuu, on saanut alkusysäyksensä jo paljon aiemmin. Eli vähän niin kuin että Jokeri on erilaisten ikävien sattumusten summa, joka kaikki on lähtenyt siitä, että Arthurin lapsuudessa jotain on mennyt pieleen, joka vaikuttaa siihen, miten hän kykenee toimimaan maailmassa nykyään. Joten entäs minä sitten? Minä yritän ihan hirveästi, siltä ainakin tuntuu, ja vaikka olen mennyt eteenpäin, niin tuntuu, että on vielä pitkä matka "normaaliuteen". Ja monet niistä ihmisistä, joihin olen törmännyt matkan varrella ja joilla on ollut samantyyppisiä ongelmia kuin minulla, ovat enimmäkseen edelleen siinä samassa tilanteessa kuin ennenkin tai vielä pahemmassa. Tai siis, Marion on jotenkin hukannut itsensä kokonaan, Salla päivitti Facebookiin juuri jotain kirkkojen polttoon kannustavaa, ja yksi kolmas oli kirkon ruokajonossa hermostunut saamastaan jonotusnumerosta ja huudahtanut jotain vittuperkelettä ja kerännyt kuulemma paheksuvia katseita. Joten mietin välillä, että onko tuo kaikki jotain, jota vastaan minä pystyn jollain tavalla pyristelemään, vai teenkö turhaa työtä?

Toinen ajatus, joka herätti leffassa ajatuksia oli se, miten käännekohta Arthurille tuntui olevan osittain se, miten hän sai tietää, että hänen äitinsä oli antanut miesystävänsä pahoinpidellä tätä lapsena. Sitä minun järkeilyäni ei suoraan alleviivattu leffassa, mutta itse mietin välillä, että jos minä onnistunkin paranemaan ja minusta tulee yhteiskunnalle tuottoisa yksilö, niin eikö se tavallaan sitten oikeuta sen, miten minua meidän perheessä kohdeltiin? Se teema leffassa kylläkin oli selkeänä, että se, että jokin ihminen tekee jotain pahaa, on osittain myös niiden ihmisten syytä, jotka ovat kaltoinkohdelleet häntä tai yhteiskunnan vika, joka ei ole pitänyt huolta, jne. Joten tavallaan tekemällä itse jotain pahaa, niin kuin Arthur murhaamalla ihmisiä, ne tahot, jotka olivat tehneet väärin häntä kohtaan (äiti, äidin miesystävä, yhteiskunta, jne.) saavat kollektiivisen viharangaistuksen osakseen, kun ihmiset luonnostaan etsivät syitä siihen, miksi joku päättäisi tehdä jotain tuollaista.

Mutta jos minä olen ihan kiltti, jos minusta tulee ihan menestyvä ja saan elämäni jotenkin raiteilleen, niin tuntuu, että sitten sillä ei ole niin väliä, mitä minulle on tapahtunut. Tyyliin: "Amiasta tuli loppujen lopuksi ihan kunnon ihminen, niin ei ne Amian vanhemmat ihan mitään hirviöitäkään voineet olla." Siis "no harm, no foul" -periaatteella: mitään varsinaista vahinkoa ei ole tapahtunut, joten siitä ei ole mitään syytä kantaa kaunaakaan. Ja se tuntuu todella väärältä. Sen takia osa minusta haluaisi vain olla jotenkin paha tai epäonnistunut ihminen, koska sitten voisin syyttää heitä, ja muut voisivat syyttää heitä ja he voisivat syyttää itseään.

Olen nyt tuon Joker-leffan jälkeen lukenut mielipiteitä ja arvosteluja aiheesta ja monet tuntuvat olevan ihan lumoutuneita tuosta leffasta ja siitä, miten se "kuvaa todellisuutta niin kuin se oikeasti on". Leffat ovat tietysti vain leffoja, mutta se, miten jotkut kuittaavat jonkun mielestäni hyvän argumentin leffaa vastaan lainaamalla Jokeria sanomalla "it's a joke, you wouldn't get it" (juuri ennen kuin hän tappaa sen ihmisen, jolle tämä kommentti sanotaan), niin siitä tulee vähän häiriintynyt kuva näistä leffaa fanittavista ihmisistä. Toki on tärkeää, että mielenterveysongelmia kuvataan realistisesti leffassa ja jos yhdestä asiasta tykkäsin, niin se oli se, että Arthur on hyvin epäluotettava kertoja ja todellisuutta joutuu arvailemaan. Mutta kaikesta huolimatta leffa mielestäni tietyllä tavalla oikeuttaa sitä omasta vastuusta luopumista, koska siinä luodaan hyvin sympaattinen kuva paitsi Jokerista yhteiskunnan ja muiden ihmisten uhrina, niin myös Jokerin tukijoista - tavallisista työläisistä - viattomina oikeuksiensa puolustajina, vaikka heidänkin toimensa ovat selkeästi joko suoraan väkivaltaisia (hyökkääminen poliisin kimppuun metrossa, Waynejen murhaaminen) tai sitten muulla tavoin väkivaltamyönteisiä ("Kill the rich!"). Sen sijaan mitään yhteiskunnallista diskurssia ei yritetä avata, mitään realistista ratkaisua ei ole, vain dystopia.

Ehkä ihmiset tykkäävät tragedioista enemmän kuin selviytymistarinoista. Tai yksinkertaistetuista tarinoista, kun onhan se helpompi hahmottaa, että Arthuria pahoinpideltiin lapsena --> Arthurista tuli sekopää murhaaja, kuin että Arthuria pahoinpideltiin lapsena --> Arthur koki elämässään vastoinkäymisiä sen takia, mutta jatkoi lääkkeidensä ottamista ja hankki terapeutin, jonka jälkeen sitoutui terapiaan seitsemäksi vuodeksi ja pikkuhiljaa alkoi oppia toimimaan osana yhteiskuntaa. Tylsää! Tai siis, sen jälkeen kun työkyvyttömyyseläkkeeni päättyi, minun on täytynyt tehdä opintojen ohella töitä, mihin on ollut yhtenä syynä se, että pystyisin maksamaan itse terapiani, koska yhteiskunta ei osallistu siihen enää millään lailla. Laskin juuri nopeasti, että sen jälkeen kun en ole saanut enää tukea terapiaani (eli sen ensimmäisen kolmen vuoden jälkeen), olen maksanut terapiasta ihan itse ja omista rahoistani yhteensä noin 13 000 euroa. Toki tuohon summaan pitää lisätä vielä se, mitä maksoin silloin kun yhteiskunta vielä tuki terapiaani, koska silloinkin jouduin maksamaan siitä itse yli menevän osan.

Nyt kun mietin asiaa, niin tuntuuhan se aika kohtuuttomalta, että olen joutunut käyttämään noin paljon rahaa vain oppiakseni selviämään jokapäiväisestä elämästä - etenkin kun ne ongelmat siinä jokapäiväisessä elämässäni johtuvat aika pitkälti siitä, että minusta vastuussa olleet ihmiset kaltoinkohtelivat minua vuosikausia kun olin vasta lapsi. Mutta toisaalta se, että olen joutunut tekemään noin paljon terapiassa käymisen eteen ja sen lisäksi joutunut tekemään vielä itse terapiakäyntien aikana kauheasti henkistä työtä paranemisen eteen, on vienyt minua ihan kauheasti eteenpäin. Kai se, mitä haluan tällä sepustuksellani sanoa, on se, että elämä nyt ei vain ole reilua - ei ole koskaan varmaan ollut eikä tule varmaan koskaan olemaankaan. Toki parempaan voi aina pyrkiä ja pitääkin pyrkiä, mutta kai näen sen niin, että minun täytyy tehdä kaikkeni itseni hyväksi. Toisaalta välillä tuntuu, että olisi niin kiva saada välillä apua jossain asiassa, mutta toisaalta vastoinkäymisten kauttahan minä kai opin selviytymään niistä. Tai sitten opin priorisoimaan ja luopumaan joistain asioista. En tiedä.

Tänään oli sitä saakelin graduseminaariakin ja se meni aivan yhtä hirveästi kuin aina ennenkin. Se on aina vähän niin kuin julkinen nolaaminen koko ryhmän kesken, kun opettaja antaa palautetta jostain tekstistä. Kai jotenkin oma palaute kuulostaa aina paljon negatiivisemmalta kuin muiden saama, tai sitten muuten vain saan paljon enemmän negatiivista kommenttia. Toki kaikki saavat aina jotain kehitysehdotuksia ja ne käyvät ihan hyvin järkeen, mutta kun itse saan kehitysehdotuksia, tunnen oloni vain ihan idiootiksi välillä ja ajattelen, että muut ajattelevat varmasti myös, että olen ihan idiootti. Ja ehkä olenkin, kun se opettaja antoi minulle taas palautetta siitä tutkimussuunnitelmastani.

Kandityön tutkimussuunnitelmani oli ihan minimaalinen ja raakile ja ketään ei kiinnostanut sen osalta mikään muu kuin se, että siitä on joku versio olemassa. Mutta gradun tutkimussuunnitelman olen tehnyt nyt kolmeen kertaan jo, ja kuulemma siitä vieläkin puuttuu jotain oleellista. Sinänsä ymmärrän sen, koska minulla ei ole ollut liiemmin motivaatiota parannella sitä, koska koen sen hiomisen äärettömän turhaksi. Tai siis, ne kaikki asiat, joita opettaja pyysi minua nytkin vielä korjaamaan, ovat sellaisia, että ne tulevat joka tapauksessa selvitetyiksi siinä gradussa. Metodeista tulee tarkka kuvaus, samoin aineistosta ja taustamateriaalin linkityksestä tutkimuskysymyksiin. Ja vaikka hioisin ne täydellisiksi tuohon tutkimussuunnitelmaan, niin siihen tulee vain lähinnä tiivistelmä niistä ja joudun joka tapauksessa muotoilemaan ne laajemmin uudestaan siinä varsinaisessa gradussa. Joten en vain jaksa ymmärtää, miksi ihmeessä minun pitää vääntää sitä fucking tutkimussuunnitelmaa uudestaan ja uudestaan, kun ei sillä loppujen lopuksi kauheasti tee mitään. Okei, no tekeehän sillä jotain ja onhan hyvä tutkimussuunnitelma aina parempi kuin huono tutkimussuunnitelma, mutta en tässä kohtaa vain jaksaisi enää stressata siitä samasta asiasta enää. Tai siis, tähänkin versioon korjasin kaiken, mitä se opettaja oli pyytänyt, mutta nyt hän keksi vielä paljon lisää. Hän sanoi itsekin, että tämä on loistava esimerkki siitä, miten hän voi olla itsekin ihan eri mieltä samasta tekstipätkästä eri lukukerroilla.

Mutta on vain raskasta. Tälläkin viikolla on vielä kasa kotitehtäviä, sitten pitäisi tehdä parin viikon päähän taas seuraava versio tuosta graduteksistäni ja uusi luku jostain toisesta kohtaa, minkä lisäksi on tällä viikolla vielä ne koodausharjoitukset, joita en ole edes aloittanut. Ensi viikon tiistaina on yhden kurssin tenttikin, niin siihenkin pitäisi kai opetella. Ja maanantaina on työpaikan kanssa gradutapaaminen. Ja ensi viikon maanantaina saamme kuulemma vihdoinkin sen koodauksen lopputyön aiheen ja siihen liittyy kuulemma paljon harjoituksia.

Ja viikonloppuna olisi se Lesterin bändin keikkakin. Arrowta pitäisi siis ahdistella ja toivoa, että hän tulee, koska Anni oli tänään sairaana, joten hän tuskin on varteenotettava vaihtoehto seuraksi viikonlopulle. Ja Lester oli tänään jotenkin... todella söpö. Tykkäsin hänen paidastaan ja hän on aina tuolla kurssilla jotenkin niin innostunut ja ystävällinen ja karismaattinen. Se itse asiassa vähän ärsyttää, kun alan aina vain miettiä, että no miksi Lester pystyy puhumaan ihan normaalisti ja kivasti Ramonalle, vaikka tämä antaa hänelle kritiikkiä jostain hänen tekstistään koko muun luokan edessä, mutta sitten hän on pelkkä väritön, hajuton ja mauton puupölkky, kun hän puhuu minun kanssani kaksistaan jossain. Tuo on se vanha Lester-dilemma: miksi hän on välillä täydellisen hurmaava ja täydellisen karismaattinen ja täyttää kaikki sosiaaliset konventiot, mutta välillä hän on vain sellainen klassisen ujo, hiljainen, epävarma, hermostunut ja sosiaalisesti vähän töykeäkin. Ja etenkin kun hän on se täydellisen sosiaalisuuden Lester nimenomaan tilanteissa, joissa se ei käy yhtään järkeen: työhaastattelu, kritiikin vastaanottaminen muiden ihmisten katsellessa, jne. Eikö hän vain siis halua olla karismaattinen muissa tilanteissa? Eikö hän halua olla karismaattinen minun seurassani? Tai ehkä hän ei halua olla feikki-Lester? Vaikka en minä edelleenkään tiedä, kumpi noista on se oikea Lester.

Huomenna taas jousiampumista, ehkä se vähän auttaa. Täytyy olla kaksi tuntia ajattelematta näitä kaikkia asioita, jotka minun pitäisi saada jotenkin järjestymään.