Vaihteeksi jotain vaihtelua kotona nököttämiselle: olin äidin kanssa kaupungissa. Äidin piti silti mennä töihin, joten hän jätti minut kiertelemään, sitten mentiin hänen ruokatunnillaan syömään ja sen jälkeen minä tulin hänen työhuoneeseensa tylsistymään puolikuoliaaksi, kun hän teki töitä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Sain sen hai-kirjan eilen loppuun. Tai konkreettisesti tänään, koska se oli kolmen maissa yöllä. Aluksi olin sitä mieltä, että vitsit, on äärettömän typerä kirja, mutta olen miettinyt sitä enemmän tänään, kun luin Wikipediasta artikkelin siitä. Hyvin mielenkiintoinen sinänsä. Kauheasti kysymyksiä, eikä varmoja vastauksia ja loppukin jäi ihan auki. Ja koska se loppu oli mitä oli niin tiesihän sen jo kauan ennen loppua, miten siinä käy. Mutta kirja oli... Puoliksi kuin Da Vinci Koodi, jossa kiroillaan koko ajan, ja puoliksi kuin Tappajahai, jossa on mukana seksiä. Ja on siinä hitunen sitä Sputnik rakastettuakin. Mutta tuossa oikeastaan.

 

Sitä oli aika vaikea käsittää välillä, koska kaikki oli vain käsitteellistä. Tai sillä lailla. Periaatteessa se meni niin, että kaikki, mitä kirjoitettiin "on totta ja ei ole". Jossain kirjan kohdassa muistaakseni sanottiinkin noin. Hyvin monimutkainen ja hankala. Vähän niin kuin yhdessä kirjan kohtaa päähenkilölle annettiin juomalasi, jossa oli paperisuikaleita, joissa luki jokaisessa "vesi". Hänen käskettiin juoda se. Se kuulemma onnistuisi, kun hän "joisi vain veden käsitteen". Mutta ihan mielenkiintoinen. Aloitin lukemaan sitä uudestaankin jo. Muutamia hienoja lainauksiakin siinä oli, tässä yksi esimerkki:

 

"Ihmisen persoonaa ei voi mitenkään säilyttää sitten kun hän on poissa, sillä kirjoittaapa hänestä mitä hyvänsä, se ei ole koko totuus vaan pelkkä tarina. Päähän tai paperille ei jää mitään muuta kuin tarinoita: nokkelia kertomuksia, jotka on koottu valituista faktoista, liioittelusta, hyvin toimitetuista kaskuista, joissa me esitämme pääosaa."

 

Mutta tänään Vaasassa. Paljon ihmisiä. Paljon yksityiskohtia. Minä rakastan yksityiskohtia. Aamulla kaikki kaupat olivat täynnä nuorehkoja ihmisiä, jotka pyörivät siellä kaveriporukoissa. Oletettavasti lintsareita. Kaikki minun ikäisiltäni näyttävät suhteellisen järkevännäköiset olivat niitä, jotka täyttivät hyllyjä kaupan esiliina päällä. Minulle tuli jotenkin syyllinen olo.

 

Mieleeni jäi taas paljon yksityiskohtia. Kauheasti. Aamun sankka sumu. Oranssinpunaista kissaansa talutushihnassa ulkoiluttanut nainen. Yksi tyttö, joka selasi kortteja. Tiimarin myyjä, joka tervehti minua ystävällisesti. Useita ryhmiä poikia tai tyttöjä, joihin varoin jostain syystä katsomasta. Yksikseen minua vastaan kävellyt poika, joka hymyili minulle. Äiti ja tytär, jotka olivat ostamassa saippuakuplasysteemijuttua. Pieni puuvyöhyke rautatieaseman lähellä ja pisara yhdessä puunoksassa. Ja myöhemmin ruokatunnilla Raxissa: viereisessä pöydässä istunut nainen, joka oli kätkenyt ruokaa laukkuunsa ja nuori mies, joka tutki sen. Ikkunasta näkyi Intersport. Liikkeen tunnuksesta "Inter" näkyi jo punaisella, mutta "sport" –osa nojasi alhaalla seinustaan. Sitä kiinnittämässä ollut mies oli lähtenyt lounaalle. Alhaalla kadulla kulki paljon ihmisiä. Lihavahko nainen, jolla oli räikeänpunainen takki, pitkissä ruskeissa saappaissa kulkenut tyttö, kummalliseen asuun pukeutunut mies, joka puristi papereita sisältävää kansiota tiiviisti rintaansa vasten (papereita näkyi yhdestä kulmasta), oranssikenkäinen tyttö, kaksi juoksevaa poikaa...

 

Myöhemmin istuessani yksin autossa Lidlin parkkipaikalla, eteen pysäköi vihreä Renault, jonka takapenkillä oli saksanpaimenkoira, joka vältti ihmisten katseita. Aina jos siihen nosti katseensa, se katsoi pois. Viereiseen autoon tuli äiti ja tytär, ja koira katseli tyttöä uteliaana, mutta aina kun tyttö kääntyi katsomaan sitä, se katsoi muualle. Sivummalla valkoharmaassa Toyotassa oli takana Toyota-merkin vieressä Iktys-merkki. Viereisen auton peruutuspeilistä roikkui enkeli, jolla oli sinivihreä mekko ja keltaiset kengät.

 

Ja me löydettiin minulle vihdoin ja viimein se kunnollinen ylioppilasasu. Ja itse asiassa ylioppilaslakkikin. Olin muuttanut mieleni asun värin suhteen. En halunnutkaan mustaa. Ei, ei niin suuri muutos mitä voisi luulla, sillä minä halusinkin mustavalkoisen. Sellainen se myös on. Hieno ja musta, jossa on vyötärön kohdalla sellainen valkoinen systeemi. Ja yläosassa puolikorsetti. Sillä ei paljon muuten hengitellä, mutta hienolta se näyttää, jopa minun päälläni. Kaikki puvut olivat vain yhden koon, joten minä tietysti olin varma, ettei mikään niistä sopisi minulle. Mutta kokeilin (painostuksesta) kolmea asua ja kaikki sopivat. Myyjä sanoi, että minun pitäisi tulla heidän mannekiinikseen, koska ruumiinrakenteeni oli sellainen, että kaikki kokeilemani puvut olivat kuin minulle tehty. En tiedä, mikä mannekiini on, mutta se kuulostaa ainakin aika hienolta.

 

Mitäs vielä... Niin joo, näin kolme äidin työkaveriakin. Yhden ihan vilaukselta ovella, kaksi tuli huoneeseen asti. Toinen oli joku nainen, joka tuli selittämään jostain jutusta. Minua ei kiinnostanut, joten jatkoin lukemista. Nainen oli tervehtinyt minua ja minä olin tervehtinyt takaisin, mutta en pitänyt hänestä. Toinen huoneeseen asti tulija oli joku mies, en hänestäkään tiedä tarkemmin. Äiti selitti, että kuullessaan, että minä olin täällä, hän oli halunnut tulla katsomaan minua. Äidin mielestä se oli outoa, hänen mielestään se mies oli jotenkin kummallinen muutenkin, kuulemma ollut burn-outin takia sairaslomalla melkein vuoden. Hän kätteli minua ja kyseli kirjoituksista ja höpisi siitä, että varmaan mietin, minne hakisin. Jotenkin outo, mutta minusta hän vaikutti ihan mukavalta.

 

Ja tänään on vielä soittotunti. Plääh. Ei taas jaksaisi. Ei sillä, varmaan on vain hyvä, että on jotain, mitä pitää tehdä, tai edes pitäisi tehdä, että pysyn järjissäni. Kai. Sain muuten ensimmäisen mainoksen yliopistoltakin. Tähän mennessä niitä on tullut vain ammattikorkeakouluilta. Tänään tuli Joensuun yliopistolta, kemian laitokselta. Meinaavat näköjään, että minusta olisi ilmiselvästi tulossa kemistitutkija. Jaa-a... Siinä oli hakulomakekin jo valmiina ja puoliksi täytettynä niiden tietojen osalta kun voi. Ja vastauskuorikin oli, postimaksu maksettu ja kaikkea.

 

Äh, nyt toivoisi melkein, että olisi kuin T. Toukka, saisi kevään aikana postia yliopistoilta, joissa lukisi: "Olet tervetullut opiskelemaan yliopistoomme, pääsykokeeseen ei tarvitse mennä." Minä olen saanut vain tällaisen lomakkeen ja sitten joskus aikaisemmin Tampereen yliopiston yhteydessä olevalta joltain fysiikantutkimuslaitokselta samantyyppisen. Mistä hitosta nekin tietää, mitä minä olen opiskellut? Tekisi mieli melkein hakeakin. Ei siksi, että haluaisin sinne, vaan siksi, että minua ärsyttää se, miksi kaikki yliopistot eivät voi lähettää tuollaisia lippuja ja lappuja ja esitteitä, kun kerran kaikki ammattikorkeakoulutkin tekevät niin.

 

Jotenkin taas hieman surullinen olo. Ja syyllinen. Olisipa joku täysin mielenkiinnoton ja tylsä työ, jonne pitäisi raahautua joka arkiaamu.

 

pisara.png