PowerPark.png

 

Hmm... Jostain ihmeellisestä syystä alan ymmärtää enemmän ihmisiä, jotka harrastavat yhden yön suhteita. Ei sillä, minulla ei ole ollut sellaista, mutta tuli vain mieleen.

Niin, mutta ensin se lääkärin lausunto minusta, jonka lupasin laittaa tänne:

"Kyseessä on 20-vuotias opiskelija, perheensä 2/2 lapsi, joka aloitti biotieteiden opiskelun Kuopion yliopistossa viime syksynä. Tutkittava keskeytti kuitenkin opinnot uupumisen ja jaksamattomuuden takia. Hänellä oli keskittymisvaikeuksia eikä tenttiin lukiessa mitään jäänyt mieleen. Ruokahalu oli huono ja tutkittava kärsi unihäiriöistä. Hänellä oli paljon myös fyysisiä oireita, kuten nivelkipuja ja spontaania mustelmataipumusta. Tutkittava hakeutui YTHS:sään, jossa aloitettiin 12/08 Cipralex-lääkitys. Palattuaan vanhempien luo avohoitokontakti siirrettiin psykiatrian pkl:lle. Perusverikokeissa ei todettu poikkeavaa. Lääkityksenä jatkettiin Sepram ad 60 mg x 1 ja Ketipinor 25 mg tarvittaessa. Tutkittava aloitti tiiviin terapian sairaanhoitajan vastaanotolla. Masennuksen oirekuva on vakava. BDI:stä 53 pistettä ja toimintakyky on rajoittunut. Hoitoa oli tarve tehostaa ja tutkittava aloitti hoidon päiväosastolla 2.4.09. Sepram on juuri vaihdettu Efexor 150 mg x 1 -lääkitykseen.

Tutkittavan isoveli on kehitysvammainen ja hän on vaatinut paljon vanhempien huomiota. Noin viisi vuotta sitten tutkittava on ollut masentunut. Oireena surullisuus, itkuherkkyys ja pessimismi. Tutkittavan kokeman fyysisen ja psyykkisen kurittamisen takia hän ei ole puhunut isälleen seitsemään vuoteen.

Status: Tutkittava on ulkoisesti itsestään huolehtinut, pitkä ja hoikka. Emotionaalinen kontakti syntyy hyvin. Tutkittava on ilmaisussaan vaisu, hiukan jännittynyt ja mieliala on vakavasti masentunut. Itsemurha-ajatukset ovat päivittäisiä. Tutkittava ei pysty lupaamaan olla vahingoittamatta itseään hoidon aikana vaan lupaa tämän vain viikonlopun yli. Käsivarsissa on viiltelyarpia, joita tutkittava ei halua näyttää. Osastolla tutkittava on pystynyt avoimesti kertomaan ongelmistaan, kokemuksistaan ja ilmaisee myös mielipiteensä. Hoitomotivaatiota on.

Tutkittavan masennustila lamaa toimintakykyä. Aloitteen tekeminen on ylivoimaista, keskittymistä vaativissa tehtävissä ajatukset harhailevat eikä esim. kirjojen luku onnistu. Tutkittava on ennen harjoitellut pianonsoittoa päivittäin, mutta siihenkin kiinnostus on vähentynyt. Tutkittavalla on kaksi lemmikkirottaa, jotka tuovat ilonpilkahduksen. Huono omatunto jaksamattomuudesta huolehtia häkkien siisteydestä, joka jää usein äidin tehtäväksi. Kiinnostus ihmiskontakteihin on vähentynyt eikä tutkittava jaksa pitää yhteyttä kavereihin, koska tapaaminen tuntuu raskaalta. Aikaa kuluu paljon tv:n edessä, jota tutkittava seuraa puolinaisesti.


Tutkittava on käynyt lukion ja koulumenestys on ollut hyvä, keskiarvo yli 8. Tutkittava joutui keskeyttämään opinnot psyykkisten oireiden takia.

Ongelmana on vakavasta masennuksesta johtuva jaksamattomuus arkipäivässä, aloitekyvyn ja pitkäjänteisyyden puute sekä hankala keskittymiskyvyttömyys. Tutkittavalla on kognitiivista kapasiteettia ja myös halua kuntoutua. Selviä merkkejä toipumisesta ei ole vielä havaittavissa ja joka tapauksessa toipuminen vakavasta masennustilasta tulee viemään kuukausia."


Tuossa. Se saa kaiken kuulostamaan niin pahalta. Mutta toisaalta on kauhean huojentavaa saada joku virallinen ”todistus”, joka saa tavallaan asiat kuulostamaan tietyllä tavalla ”sallituilta”. Siis niin, että minä olen sairas, jonka takia en jaksa. Kyse ei ole siitä, että olisin laiska. Mietin, että pitäisiköhän näyttää tuo Nanille, niin hänkin saisi objektiivisen käsityksen minun nykyisestä olotilastani...

Eilen oltiin siis osastolta Kauhavan ilmasotakoululla ja Power Parkissa. Ilmasotakoulu oli ihan okei, mutta ei kauhean kiinnostava. Oli lentonäytöksiä, mutta kun oli nähnyt yhden, oli nähnyt kaikki. Power Parkissa sen sijaan oli kivempaa.

Ostin rannekkeen (jos halusi rannekkeen, se piti maksaa itse) ja minun lisäksi vain Alf otti myös rannekkeen. Sitten Riin (nainen, uusi lyhenne) ehdotuksesta minä ja Alf lyöttäydyttiin ”kimppaan”. Tuo sanonta kuulosti epäilyttävältä, mutta tiesin kuitenkin, että se on vain vanhempien ihmisten sana, jolla ei tarkoiteta mitään erityistä. Samalla lailla äitini ilmaisee aina välillä, että minulla ja Nanilla on ”treffit” kirjastossa, tms.

No, kuitenkin. Oli ensimmäinen kerta ikinä, kun teen yhtään mitään tuollaista kaksistaan jonkun pojan kanssa. Ensiksi me jonotettiin puiseen vuoristorataan. Jono oli törkeän pitkä ja jonottaminen kesti ikuisuuden (varsinaista aikaa puoli tuntia). Välillä minä ja Alf vaihdettiin muutama sana, mutta suurin osa ajasta vietettiin hiljaa. Kun vihdoin päästiin kyytiin, annoin Alfin valita paikan meille. Hän tykkäsi olla vuoristoradoissa mahdollisimman takana, joten sinne me sitten mentiin. Ja istuttiin vierekkäin, mikä oli outoa. Ei tule yhtään mieleen, koska olisin istunut jossain huvipuistolaitteessa jonkun ihmisen vieressä... Ehkä ala-asteella viimeksi. Paitsi että silloinkin olin usein kolmen joukossa, josta minut jätettiin usein istumaan yksin.

Se vuoristoratakyyti oli toisaalta siistiä, mutta toisaalta hirvittävää. Vaunu meni ihan järkyttävää nopeutta ja aina mutkissa paine kasvoi ihan kauheasti ja tuntui siltä, että litsaantuu. Ja sitten ennen kuin ehti toipua yhdestä litsaantumisesta, vaunu ampaisikin jo suoraan alas järkyttävällä vauhdilla ja kääntyi uudestaan. Välillä puristin silmät vaistomaisesti kiinni, koska ajattelin, että jos pidän silmät kiinni ja puristan sitä turvajuttua, selviän vähemmällä. Mutta ihan siisti. En ole koskaan ollut laitteessa, joka menisi niin törkeän lujaa.

Alf puolestaan rakastui totaalisesti koko laitteeseen. Onneksi siihen oli kauhean pitkä jono, niin me ei menty heti uudestaan. Opin eilen myös, millaista on olla huvipuistossa pakko-oireista kärsivän henkilön kanssa. Ja pakko-oirehan on siis sellainen, että on sisäinen pakko esim. pestä käsiä koko ajan. Ei siis mikään kauhean hullu kohtaus, tai mitään.

Alfin pakko-oire numero yksi oli kännykän tarkistaminen. Se oli hänellä takin povitaskussa ja takin vetoketju oli koko ajan auki. Alf tarkisti kännykkäänsä koko ajan. Siis oikeasti koko ajan. Välillä heti sen jälkeen, kun hän oli saanut povitaskun vetoketjun suljettua, hän avasi sen uudestaan ja otti kännykkänsä taas tarkistettavaksi. Ja ei, kännykässä ei koskaan ollut mitään, eikä Alf tehnyt koskaan mitään sillä, paitsi katsoi sen näyttöä hetken.

Toinen tietynlainen ”pakko-oire” olivat jonot. Alf ei voinut jonottaa kovin pitkään kovin vapaaehtoisesti. Siksi kauhean suuren osan ajasta me seisoimme keskellä huvipuistoa miettien, mihin laitteeseen mennä, sen sijaan, että olisimme seisoneet sen ajan jossain jonossa. Mieluummin seistään ei-missään kuin jonossa.

Alf myös astui vahingossa oksennuksen päälle. Oikeasti. Se oli sinänsä ällöttävää, mutta siitä tuli niin huvittavaa, että minä en voinut olla nauramatta. Alf yritti putsata kenkäänsä kaikkeen. Ihan kaikkeen. Asfalttiin, kasvien lehtiin, taas asfalttiin, taas kasvien lehtiin... Jokaisen putsausyrityksen jälkeen hän tarkisti, oliko kengänpohja tullut puhtaaksi. Sitten hän siirtyi oksennuksen viereen ja alkoi miettiä, että olikohan se oikeasti oksennusta. Minä sitten heitin siihen huvittuneena, että todella kivaa seistä siinä analysoimassa jotain epämääräistä oranssihkoa puolinestemäistä ja puolikiinteää lätäkköä. Aion myös sanoa, että arvelen, että hän selviää hengissä siitä kauheasta kokemuksesta. Sitten muistin, että niin joo, hänellä on pakko-oireita ja tuollainen siisteysjuttu voi olla yksi niistä. En sitten sanonut mitään, koska en halunnut missään tapauksessa loukata.

Niin, mutta sen puisen vuoristoradan jälkeen me menimme mustekalaan. Todella hieno laite – alle 15-vuotialle. Asiaa ei yhtään parantanut se, että Power Parkissa oli kauheasti luokkaretkellä joitain ala-asteikäisiä lapsia. Mutta niin minä ja Alf vain ahtauduttiin yhdessä sellaiseen vaunuun (tms. mitä muuta sanaa sille voi olla kuin ”vaunu”?). Silloin minulle tuli ensimmäistä kertaa mieleen tuo tämän blogikirjoituksen ensimmäinen asia.

Tai siis, minä olen 179,5 senttiä pitkä ja Alf on... jaa-a... 185 – 190 senttiä. Ja hänellä on hyvin tummanruskeat – melkein mustat – hiukset ja ruskeat silmät. Ei, emme sano mitään ulkonäöstä. Ja hänellä on vähän viiksiä. Ne ovat kai periaatteessa viikset, mutta eivät kovin hienot, tuuheat tai tyylikkäät. Ja hän pukeutuu pääasiassa mustaan ja meillä on samoja mielipiteitä.

Mutta niin, minä ja Alf ahtauduttiin tällaisina isoina ihmisinä sellaiseen pikkuiseen vaunujuttuun, joten oli aika tiivis tunnelma. Minusta on yleensä äärettömän epämukavaa, jos ihmiset ovat liian lähellä, mutta sitten joskus se tuntuu jotenkin oudolla tavalla todella kivalta ja hyvältä. Vaikka se oli hieman outoa, niin oli todella kiva istua niin lähekkäin jonkun kanssa. Kylki kyljessä ja minun vasen jalkani kiinni hänen oikeassa jalassaan. Ja sitten kun laite lähti käyntiin, aika kun se pyöri tietyllä tavalla, Alf painautui keskipakoisvoiman takia ihan kiinni minuun ja toisenlaisessa pyörimisliikkeessä minä liu’uin ihan kiinni häneen. Ja kun laite pyöri, minun hiukseni hulmusivat vapaina ja kävivät välillä Alfin kasvoilla.

Siis outoa, oikeasti. Jos kirjoittaisin täsmällisesti, miltä minusta tuntui silloin, tästä tulisi joku kauhea romanttinen kirjoitus, jonka päähenkilöinä olisivat Amia ja Alf. Mutta minä en ole ihastunut häneen. Tämä ei ole edes sillä tavalla vakuuttelua kuin Enkelin suhteen. Alf on hyvä tyyppi, mutta tietyllä tavalla kauhean ärsyttävä ja muutenkin sellainen, että en vain ole ihastunut häneen. Mutta silti tuntui hyvältä olla niin lähellä häntä ja kesken mustekalailun minä katsoin häntä ja mieleeni pälkähti ajatus, että olisi kiva suudella häntä nyt. Ja se on niin outoa!

En haluaisi mitään suhdetta häneen, tai yhdenyön juttua tai mitään, vaan pikemminkin ”yhden päivän jutun”. Sellaisen, että voisi pitää häntä kädestä ja istua sohvalla hänen vieressään ja painaa päänsä hänen olkapäätään vasten ja nukahtaa siihen. Se on outoa. Ei minulle ole ennen tullut tällaisia ajatuksia. Ja Alf on hyvin vähän uhkaava. NN on hieman pelottava ja hermostuttava, kuten oikeastaan kaikki pojat, jotka olivat lukiossa samaan aikaan kanssani. Mutta Alf on ihan täydellisen harmiton.

Me ollaan juteltu aina välillä jostain, ollaan pelattu koronaa (pelattiin eilenkin, hävisin nyt enää vain 8-3!) ja hän selitti minulle vuokra-asunnosta, jonne hän on muuttamassa pian ja josta tulee hänen ensimmäinen oma asuntonsa. Hän näytti siitä netistä kuviakin ja selitti minulle, missä se on. Olen viime päivinä huomannut, että hän osastollakin on alkanut hieman seurata minua. Välillä on rasittavaa, että minne menenkin, Alf ilmestyy sinne pian myös.

Kerrankin käytiin oikein todella hieno ”mitä” –keskustelu. Olin joku päivä, ehkä tiistaina, nukkumassa osastolla olohuoneessa. Olin käpertynyt siihen puolisikiöasentoon ja nojasin päälläni sohvan selkänojaan. Alf sitten ilmaantui sinne ja istui samaiselle sohvalle reilun metrin päähän. Avasin silmäni ja katsoin häntä, sillä lailla kuin katson ihmisiä yleensäkin. Siis melkein kuin sanoen: ”Olet siinä, kuulin sinut ja katson nyt sinuun, sillä minulla ei ole mitään sinua vastaan, vaan tiedostan olemassaolosi ja hyväksyn sen.” Sitten se eteni näin:

Alf: ”Mitä?!”
Amia: *nostaa päänsä sohvan selkänojalta* ”Mitä?”
Alf: ”Kun sä katoit mua jotenkin oudosti...”
Amia: *havainnollistaa miettimistään nonverbaalisesti kulmakarvoja ja silmiä liikuttelemalla ja painaa päänsä sitten taas selkänojaa vasten ja sulkee silmänsä*

Alf on välillä tuollainen. Vähän arvaamaton, mutta ei kuitenkaan sillä lailla uhkaavalla tavalla arvaamaton. Melkein tuntuu kuin hän pelkäisi enemmän minua kuin minä häntä, ja että kuin minulla olisi jollain tapaa ”enemmän valtaa” meidän välisessä keskustelussamme ja toiminnassamme. Jotenkin ihminen, joka saa aikaan tuollaisen tunteen, ei ole kauhean uhkaava.

Mustekalan jälkeen pyörimme ympäriinsä jonkin aikaa, koska kaikkialla oli jonoa ja Alfille näytti olevan hankalaa suunnitella sitä, minne menisimme seuraavaksi, vaikka minä heitin välillä aina ehdotuksiani väliin. Sitten lopulta kun olimme kävelleet ympäriinsä varmaan melkein puoli tuntia, Alf kysyi: ”Mihin sä haluaisit mennä?” Sitten me menimme maailmanpyörään minun toiveeni mukaan.

Ai niin joo! Unohdin yhden Alfin ”pakko-oireen”. Hän kysyi jokaisesta laitteesta ”kuinkahan korkealle tuo menee?”. Ja jos minä sanoin, että jaa-a, en tiedä, niin sitten hän kysyi sitä jossain vaiheessa uudestaan. Ja jos sanoin: ”Jaa-a... Ehkä jotain 50-60 metriä?” niin sain vastaukseksi: ”No ei se nyt niin korkea ole kun sekin laite on vain 30 metriä eikä tuo ole niin paljon pitempi!” Välillä ärsytti kauheasti ja teki mieli kysyä, että onko sillä metrimäärällä oikeasti jotain väliä, kun näkihän hän omin silmin, miten korkealle jokin laite meni.

Mutta maailmanpyörään. Siellä kysyin Alfilta, että pelkäsikö hän korkeita paikkoja. Se oli toinen kerta, kun kysyin sitä, sillä ensimmäisellä kerralla hän oli välttänyt kysymyksen. Hän onnistui siinä toistamiseen, mutta kun kysyin sitä heti uudestaan, niin sain hänestä lopulta irti mumisevan vastauksen: ”En mä niitä fanita.” Eli siis mitä ilmeisemmin kyllä. Ainakin päätellen siitä, miten hän ylöspäinnoustessa alkoi pitää vaunun (tms. miksi en keksi mitään muuta sopivampaa sanaa?) keskellä olevasta paksusta rautaisesta kiinnitysjutusta kaksin käsin kiinni. Tunnelma vähän rikkoutui siellä maailmanpyörässä, sillä meidän vaunussa oli myös yksi suunnilleen 10-vuotias tyttö. Ihan kivalta se tyttö vaikutti, vaikkakin vähän ujolta, eikä tullut vaihdettua hänen kanssa mitään sanoja.

Maailmanpyörän jälkeen suuntasimme ”Hulluun taloon”, joka oli aika laimea. Siellä ollessamme huomasimme kuitenkin Riin istumassa läheisellä penkillä. Hullu talo –ajelun jälkeen liityimme siis hänen seuraansa. Hän selitti vähän, mitä oli tehnyt ja missä ollut ja mitä ostanut, jonka jälkeen me kolme suunnattiin taas epämääräiseen suuntaan. Lopulta minä sain ehdotettua, että mennään ”Mega Drop” –laitteeseen, tai siis vapaa pudotus –laitteeseen. Se on sellainen vähän hissimäinen juttu, joka ensin nostetaan hitaasti sinne ylös, annetaan ihmisten odottaa siellä hetken, jonka jälkeen ihan yhtäkkiä se koko juttu lähtee kauheaa vauhtia suoraan alas. Se ei kyllä minun mielestäni ollut edes vapaata pudotusta, vaan sellaista pudotusta, joka on nopeampaa kuin vapaa pudotus.

Se laite tuntui vatsanpohjassa todella voimakkaasti ja keuhkoissa. Tuntui, että ei kyennyt vetämään lainkaan henkeä, koska vauhti oli niin kova ja litistyi ylöspäin. Ja jalat, jotka roikkuivat laitteen ulkopuolella, nousivat ihan suoriksi sivulle, eikä niitä saanut vedettyä takaisin alas koukkuun, vaikka miten yritti. Se oli kuitenkin aika siisti laite. Alf ei tullut siihen, vaikka hän jälkeenpäin ehdottikin minulle ja Riille, että mentäisiin siihen. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koska silloin oli juuri joku juttu, jota minä en muista.

Sitten syötiin jäätelöä. Alf sanoi, että kinuski-pähkinä –jäätelö on todella hyvää. Halusin osoittaa, että arvostin hänen suositteluaan ja otin suosikkini mintun lisäksi kinuski-pähkinä –pallon. Alf ihmetteli jonossa, että millaista on terva-jäätelö. Minä sitten heitin hänelle, että hänen pitää kokeilla sitä. Ja sitten hän ihan oikeasti kokeili.

Alf ei oikein ikinä hymyile. Siis ei ikinä. Paitsi ihan älyttömän harvoin sillä lailla ihan vähän. Se näyttää vähän siltä kuin hän yrittäisi kaikin voimin olla hymyilemättä, mutta ei pysty estämään sitä, että huulet nytkähtävät hetkeksi pieneen hymyyn. Se on kyllä aika söpöä, jos niin voi sanoa. Ja kun minä heitin tuon terva-jäätelön kokeilemisen, niin hänelle tuli se pieni hymy. En olisi kyllä arvannut, että hän oikeasti kokeilisi jotain noin outoa. Muutoin hän ei oikein ole innokas kokeilemaan mitään uudenlaista, eikä häntä pystynyt mitenkään ylipuhumaan mihinkään laitteisiin.

 Ja sitten sain taas kärsiä siitä, että olen hidas syömään. Alfilla oli puolet isompi jäätelöannos kuin minulla, mutta hän oli ahmaissut sen kokonaan jo silloin, kun minä en ollut syönyt vielä puoliakaan. Alf halusi ehdottomasti mennä vielä yhteen laitteeseen, Joyrideen, sellaiseen siniseen vuoristorataan, jossa ei ollut silmukoita (tai ”luuppeja”, kuten Alf sanoisi). Aika oli kuitenkin käymässä vähiin ja sanoin Alfille, että ehkä hänen olisi parempi mennä yksin, koska en ollut varma, ehtisimmekö me enää sitten, kun minä olisin syönyt. Alf ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta, joten minä aloin paniikissa syömään sitä jäätelöä niin nopeasti kuin kykenin, samalla kun Alf tuijotti vieressä. Kun minulla oli vohveli jäljellä, Alf tokaisi: ”No niin”, ja lähti kohti laitetta. Olisin muuten syönyt vohvelinkin, mutta koska oli kiire ja halusin tehdä mieliksi Alfille, niin heitin sen roskiin ja juoksin hänet kiinni.

Se ”vuoristorata” ei ollut kovin kauhea. Pitkähkö jonotus, lyhyt rinki, eikä vaunu mennyt liian lujaa. Me kuitenkin myöhästyimme viitisen minuuttia sovitusta lähtöajasta ja kun pääsimme lopulta bussille, ensimmäinen asia, jonka Alf sanoi, oli: ”Ei ollut meidän vika että myöhästyttiin.” Minä olisin sanonut vain, että anteeksi, että olemme myöhässä, mutta kai tuokin oli ihan okei.

Alf-täytteinen päivä. Ja tämän oudon tunteentäytteinen päivä myös. Ja koko ajan jostain syystä toivoin, että ihmiset siellä huvipuistossa ajattelisivat, että minä ja Alf ollaan pari, ja kehittelin mielessäni erilaisia tilanteita, joissa NN olisi jostain syystä siellä samaan aikaan ja näkisi minut ja Alfin yhdessä. Ja sitten hän tajuaisi, että se ei tunnu yhtään hyvältä ja ottaisi yhteyttä vihdoinkin.

En vain ymmärrä itseäni ja se hämmentää minua. Vaikka en tunne olevani lainkaan ihastunut Alfiin, haluaisin silti painaa pääni hänen olalleen, käpertyä hänen syliinsä, suudella häntä, halata häntä ja vain olla mahdollisimman tiiviisti hänen lähellään. Miksi ihmeessä? Haluaisin tavallaan ”treffailla” häntä ilman tunnesidettä. Jotenkin epäloogista ja se tuntuu jotenkin kiusalliselta ja omituiselta ja kun minä ajattelen sitä ja yritän saada siitä loogista, niin minusta tuntuu siltä, että on olemassa joku perustarve, sillä lailla kuin vaikka syöminen, josta minä en ole kuullutkaan, joka vaikuttaa tällä tavalla.

Olen kyllä miettinyt myös, että voisiko tämä olla tiedostamaton reaktio siihen, että sisimmässäni haluaisin poikaystävän ihan vaikka vain uteliaisuuttani, jotta tietäisin, millaista se on. Olen miettinyt myös sitä, että voisiko tämä olla myös sitä, että yritän alitajuntaisesti hakea hyväksyntää itseltäni. Että voisin todistaa itselleni (ja muille?), että vaikka minulla ei ole koskaan ollut poikaystävää tai mitään, niin minussa ei ole mitään vikaa, että minä kelpaan ja olen yhtä hyvä kuin joskus seurustelleetkin ihmiset.

Tai ehkä haluan ”kostaa” NN:lle. Sillä joskus ajattelen, että jos hän vastaa siihen kirjeeseeni jotenkin ja alamme olla kavereita ja ehkä enemmänkin, niin sitten se tuntuisi hieman kurjalta, koska NN:llä olisi entisiä tyttöystäviä ja hän olisi niin paljon kokeneempi ihmissuhdejuttujen suhteen, kun taas minä en ole koskaan pitänyt poikaa edes kädestä tai mitään. Ja jos nyt tekisin Alfin kanssa jotain, niin voisin esittää, että ei se haittaa, ei se haittaa, on minullakin ollut ennen joku ja tiedän vaikka mitä, joten ei haittaa, että olet rakastanut jotain toista tyttöä sydämesi pohjasta, vaikka luulin, että välitit minusta.

Tai ehkä kyse on jostain ihan muusta. En tiedä. Tämä on ainakin hyvin hämmentävä tunne, enkä oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua siihen. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että minun kannattaisi ”iskeä” joku hullujenhuoneelta. Ja kun järjellä ajattelen, niin minä ja Alf voitaisiin olla ihan hyviä kavereita. Vaikka minulle onkin edelleen kauhean vaikeaa olla kaveri pojan kanssa, niin ehkä minä jotenkin saisin sen tällä kertaa onnistumaan. Onhan sen yhden miespuolisen netti-ihmisenkin kanssa sujunut ihan hyvin.

Ääh. Liian paljon asiaa ja liian vähän aikaa ja keskittymiskykyä ja jaksamista. Ärsyttää. Eikä Tolstoi ole yhtään terveempi. Ja sen antibiootti loppuu kesken, koska se eläinlääkäri ei antanut antibioottia tarpeeksi. Ja pitäisi tehdä miljoona asiaa, mutta olen liian väsynyt. Huomenna omahoitajan kyydillä osastolle ja sieltä takaisin, koska muu perhe on taas mökillä. Nanin lahjataulu on valmis. Sentään.