Jotenkin suututtaa. Tapasin tänään ensimmäistä kertaa uuden lääkärini, joka siis hoitaa niitä kaikkia lääkitys, ym. mielenterveysasioita. Yleensä tule hyvin toimeen lääkäreiden kanssa, mutta tämä lääkäri on yksi niistä harvoista lääkäreistä, jonka kanssa tuli heti ensimmäisellä käynnillä fiilis, että en vain tykkää tuosta lääkäristä. No, ihan peruskäynnistä oli kyse, ja kyseli joitain kysymyksiä minulta, jne. Sitten sen jälkeen, kun olin istunut 15-20 minuuttia siellä hänen huoneessaan, istunut ihan rauhassa ja vastaillut hänen kysymyksiinsä, hän sanoi, että voitaisiin miettiä, että sinulla lisättäisiin diagnoosiin "tunne-elämän epävakaushäiriö". Kukaan ei ole ikinä ennen maininnutkaan mistään tuollaisesta ja jotenkin en pitänyt kovin ammattitaitoisena, että sen ensimmäisen vartin jälkeen joku ihan uusi tyyppi on diagnosoimassa minulla persoonallisuushäiriötä.

Hän sanoi, että voi hyvin olla sinulla, kun on tuollaista itsetuhoista käytöstä, niin se voi liittyä juuri siihen. Lisäksi sitten kysyi, että onko välillä niin, että joku päivä on parempi mieliala kuin jonain toisena päivänä. Mietin sitten, että mikä kysymys tuo edes on, kun ihan kaikilla ihmisillä joku toinen päivä on aina parempi kuin joku toinen. Mutta voi olla, että tuo hänen hieno diagnoosinsa lähti siitä, kun hän sanoi lukeneensa joitain tietojani ja kommentoi, että on näköjään mennyt aika vaihtelevasti. Sen jälkeen hän sitten kysyi minulta, että miten on mennyt nyt viime aikoina. No sanoin sitten, että varmaan se vaihteleva on aika kuvaava, välillä huonommin, välillä vähän paremmin, mutta lähinnä se on viime aikoina ollut sitä huonoa. Sitten mainitsin, että erosin poikaystävästäni ja sekin sitten vielä vaikeuttaa tämänhetkistä tilannetta, kun voi olla että palataan yhteen ja voi olla että ei, niin siinä on vähän vaikea sitten oikein tietää mitä ajattelisi.

Sitten hän kyseli kaikkea, että tuleeko sinulle välillä vain ihan yhtäkkiä sellainen ärsyyntynyt olo. Mietin hetken, ja sitten sanoin, että aika harvoin, mutta jos puhun äitini kanssa, niin silloin. Tuo oli vähän kuin vitsi, mutta ilmeisesti se meni siltä lääkäriltä ohi, kun hän vain pysyi vakavana ja sanoi, että niin niin, se on kylläkin sitten vähän eri asia. Lisäksi hän kommentoi, että minä vaikutin todella vakavalta ja jännittyneeltä. Tuokin kuulosti minun korvaani aika oudolta. En kyllä jännittänyt mitenkään erityisesti tuota, koska lääkärien tapaaminen on minusta ihan okei. Ja olin vakava? Mitähän minun sitten olisi pitänyt olla? Olen edelleen flunssassa, aikani oli aamulla ja nukuin yöllä ehkä jotain 5 tuntia, ja ylipäätään minä olen masentunut ja minulla on stressiä, niin mitä ihmettä minun olisi pitänyt olla? Nyt minua ärsyttää ja ärsytti sielläkin, mutta istuin silti kiltisti rauhallisesti tuolissani ja kun kysyin, josko yhtä lääkettä voisi jättää pois, kun siitä ei ole mitään apua, enkä vain viitsisi ottaa sitä ihan turhaan, niin kun hän oli eri mieltä ja sanoi, että joku aamulääke pitäisi olla, sanoin sitten, että no antaa olla se mikä on tähänkin asti ollut, ihan sama, otan sitten sitä jatkossakin, jos kerran jotain pitää ottaa.

Sitten hän selitti tuosta tunne-elämän epävakauden häiriöstä, tms. että se ilmenee sellaisena vuoristoratana, ja niin kuin sanoit, että välillä menee paremmin ja välillä huonommin, ja kun on ollut ongelmia ihmissuhteissa, niin se minun mielestäni kyllä sopii todella hyvin tuohon. Teki mieli vain väittää vastaan, kun tuntui että kun hän kuvaili niitä oireita, joita minussa kuulemma hänen mielestään oli, että menen yhdestä ääripään tunteesta toiseen ääripäähän, miten ärsyyntyminen kuuluu tuohon, ja miten kuulemma jos ottaa rauhoittavan ja on tuo tunne-elämä-juttu, niin kuulemma se voi vain pahentaa sitä, että tarkkaile sitä nyt sitten jatkossa, että se voi olla se syy siihen, miksi yritin tappaa itseni tuossa kesällä. Yritin kyllä sanoa, että olen käyttänyt noita rauhoittavia kohta vuoden, enkä ole huomannut mitään tuollaista - ne vain rauhoittavat ja nukuttavat. Lisäksi yritin sanoa, että kun sanoin, että on vaihtelevaa, en tarkoittanut, että se olisi varsinaisesti mitään äkkinäistä vuoristorataa - välillä vain jotkut tilanteet laukaisevat jonkun kurjan fiiliksen.

Tuntui kuitenkin, että se lääkäri ei kuunnellut. Yleensä minulla ei edes käy näin lääkäreillä, mutta tästä jäi todella negatiivinen fiilis. Siis jos ammattilaiset ovat olleet kanssani tekemisissä vaikka miten monta vuotta, minulla on pitkiä hoitosuhteita takana, eikä kukaan ole koskaan tosiaan edes maininnut mistään tällaisesta, niin minusta tuntuu jotenkin oudolta, että joku lääkäri, jonka tapasin ensikertaa ja joka on lukenut tietojani joistain lausunnoista, ensimmäisen vartin aikana jo päättää, että minulla on persoonallisuushäiriö. Enkä minä edes tehnyt mitään, istuin rauhassa ihan perusilme naamalla ja vastailin rauhassa kysymyksiin, ja sanoinkin vielä, että siinä viimeisemmässä lausunnossa on muuten paljon asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Ja sekin vähän ärsytti, kun hän rupesi sellaisella vähän lässytysmäisellä äänellä selittämään, että sinun pitää nyt yrittää opetella pärjäämään yksin, jokaisella ihmisellä pitäisi olla sellaiset perustaidot, että pystyy selviämään asioista yksin, ihan itsenäisesti.

Tuolla hän viittasi siihen itsemurhayritykseen, joten sanoin, että itse asiassa se ei mennyt ihan noin. Sanoin, että en ole oikein koskaan epäillyt, ettenkö pärjäisi yksin, ettenkö itse osaisi hoitaa omia asioitani, vaan että tuossa eron jälkeen tuli sellainen fiilis, että kun ensimmäistä kertaa ikinä oli ollut poikaystävä joka oli samalla paras kaveri, niin kun se yhtäkkiä hävisi elämästäni, niin ei kyse ollut siitä, ettenkö pystyisi selviämään yksin, vaan lähinnä siitä, että en olisi taas vain halunnut palata siihen, että elän elämääni yksin ja selviän yksin, koska olen tehnyt sitä jo niin monta vuotta ja se on ollut todella kurjaa.

Mutta sen sain kuulla nyt ensimmäistä kertaa, että vaikka silloin kun jouduin pakkohoitoon, minulla epäiltiin psykoottistasoista masennusta, niin kuulemma mitään psykoottisuuteen viittaavaa minussa ei näkynyt. Ehkä tuokin sitten lääkärille oli merkki siitä, että ei joku ihminen voi vain olla todella surullinen erosta, vaan siinä täytyy olla joku persoonallisuushäiriö taustalla. Nyt kyllä olen ärsyyntynyt, mutta omasta mielestäni kyllä ihan hyvästä syystä.

Ja näin Jaskan tänään ja hänen tukkansa ei ollut niin nätti kuin entinen. Jotenkin hänen läsnäolonsa ahdisti minua ja nyt kun oli tarkoitus saada se pyyhe takaisin, meinasin silti lähteä päivän päätteeksi ilman sitä pois, koska en vain halunnut kysyä siitä Jaskalta. Lisäksi hän puhui paljon sen yhden ärsyttävän miehen kanssa, jolta kännissä kysyin onko hän homo, ja joka sen jälkeen lähetti niitä tosi paskoja viestejä. Jotenkin ärsytti nähdä - taas - miten Jaskalla ei tunnu olevan mitään ongelmaa sen suhteen, että tyyppi on niin tehnyt, ja Jaska käyttäytyi samalla tavalla silloinkin kun me oltiin vielä yhdessä ja tuo vain suututtaa minua. Kyllä Jaska silloin sanoi tälle tyypille, että mitä vittua lähettelet Amialle joitain tuollaisia viestejä, mutta kun tuo tyyppi on mielestäni todella kaksinaamainen, minua vain vaivaa, että Jaska oli koko päivän niin hyvää pataa hänen kanssaan.

Toisaalta sitten minä olin tänään hyvää pataa Sallan kanssa, kuten melkein aina, kun Jaska on paikalla, joten en kyllä tiedä, mitä Jaska ajattelee siitäkään, että minä hengaan Sallan kanssa niin paljon, etenkin kun Jaska ei tiedä sitä, että Sallan käytös välillä ärsyttää minua TODELLA.

Mutta en koe, enkä haluakaan, että minulla olisi persoonallisuushäiriötä. Haluan kyllä puhua tästä terapiassa, kun se terapeuttini on itse asiassa lääkäri, joten kun terapiaa tulee kohta ensimmäinen vuosi täyteen, niin luulisi, että hän osaisi sanoa paremmin sen, että olenko jotenkin epävakaa persoonallisuudeltani. Lähinnä minusta tuntuu, että tunne-elämäni on kyllä epävakaa, mutta se johtuu ehkä aika suureksi osaksi myös siitä, että tunne-elämässäni mukana olevat ihmiset eivät itsekään ole niin vakaita. Ja jotenkin minua suututtaa sekin, että jos ensiksi olen parisuhteessa ja minusta asiat menevät hyvin, kaikki menee hyvin, niin kai silloin on ihan okei sanoa, että on ihan hyvä fiilis, ja sitten kun tämä kaikki hajoaa käsiin, niin eikö silloin ole ihan luonnollista hajota. Enemmän tai vähemmän, mutta silti. Tuon lääkärin jälkeen tuntuu siltä, että minulla ei olisi jotenkin oikeutta olla joistain asioista iloinen ja joistain surullinen. Voin unohtaa surullisuuden siksi aikaa, kun olen kavereiden kanssa, mutta kyllä se odottaa minua silti kotona. Pitäisi kai olla sitten vain todella monotoninen joka päivä, jotta voisin olla mieliksi tälle uudelle lääkärilleni, ettei mikään päivä olisi edes hitusta parempi tai huonompi kuin joku toinen.

Tänään kun pyöräilin kotiin, mietin Jaskaa. Toisaalta minua suututti se, että hän lähti kaiketi samaa matkaa kävelemään tämän minulle häijyilleen synttärimiehen kanssa, mutta toisaalta sitten... En me montaa sanaa Jaskan kanssa vaihdettu, mutta siitä tuli jotenkin hyvä fiilis. Ensiksi hän sanoi ohimennen, että hänellä on se yksi juttu mukana. Sanoin tuohon vain okei, ja kun Salla sitten ilmeili vieressäni, että mitä tuo oli, niin sanoin vain, että ei mitään. Sitten kun lähdettiin, niin Jaska sitten antoi minulle muovipussissa sen pyyhkeeni takaisin. Kysyin häneltä, että haluaako hän sen pussin takaisin, kun saan sen sisällön kyllä mahtumaan laukkuuni. Jaska sanoi sitten, että ei sen ole väliä. Siinä vaiheessa tämä ärsyttävä synttäripoju tuli sitten siihen kysymään Jaskalta, että mitä tuo oli, mihin Jaska sitten totesi vain, että ei mitään.

Joten kai meillä Jaskan kanssa kuitenkin on vielä joitain asioita, joiden ei nyt mitenkään välttämättä tarvitsisi olla mitenkään salaisia, mutta minulle tuli toisaalta hyvä fiilis siitä, että minun ja Jaskan väliset asiat nyt eivät vain kuulu kenellekään muulle, oli sitten kyse pyyhkeestä tai jostain muusta. Mietin vain sitä, että jos juttelivat tämän synttäripojun kanssa, niin siinä on ehkä tullut ilmi se, että me ei Jaskan kanssa olla enää yhdessä, joten tämä synttärityyppi voisi puhua minusta pahaa Jaskalle niin paljon kuin vain haluaisi. Ja vaikka minä tiedän, että teen minun ja Jaskan suhteen mitä haluan, enkä sitä, mitä kaverini sanovat, niin jotenkin mietin, että onkohan Jaskalla sama asenne. Toisaalta toivoin tänäänkin, ja ehkä edelleen toivon vähän, että hän laittaa jonkun viestin ja sanoo, että haluaa jatkaa meidän suhdetta. Toisaalta sitten mietin, miten pitkään pystyn odottamaan, jos Jaska ei ota mitään kantaa asiaan pitkään aikaan? Tuntuu, että alan pikkuhiljaa murtua, pariin otteeseen on tehnyt mieli jo sanoa Jaskalle, että mitä jos vain sovitaan, että ei vaan palata enää ikinä yhteen. Toisaalta toivoisin, että palaisimme, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän minä kuvittelen sen vaa'an painuvan sille vastakkaiselle puolelle.

Tänään on siis ollut vaan vaikea päivä taas ja se, että olen flunssassa, on tehnyt siitä vieläkin vaikeamman, ja Jaskan näkeminen... Eilenkin oli jo kurja fiilis ja tämä päivä ei yhtään parantanut sitä. Otin rauhoittavan keskuksella ja tuntuu, että se nyt vasta tuntia jälkeenpäin on alkanut vaikuttaa. Ja ihan normaaliin tapaan, ei niin kuin se lääkäri sanoi, että se voisi. Mutta vaikka on rauhallisempi olo, eikä niin kauhean ahdistunut enää, niin jotenkin minulla on edelleen se tosi surullinen fiilis. Viikonlopuksi ei ole kai mitään - mikä on kai hyvä, jotta saisin paranneltua tätä flunssaani - mutta kuten sanoin Sallalle tänään, niin vaikka olen koko viikon ollut melkein kotona ja ihan hyvällä fiiliksellä, niin tänään oli jotenkin todella vaikeaa tulla taas päivän jälkeen kotiin. Tuntuu, että tulin vain taas takaisin tähän tyhjään elämääni ja kun Sallan kanssa moikattiin ja Salla sanoi, että nähdään maanantaina sitten varmaan, niin minun piti ruveta oikein miettimään, että koska seuraavan kerran pääsen edes keskukselle, kun kaikki luennot alkavat ensi viikolla ja niiden kanssa pitäisi tehdä niin paljon.