Se on kunnossa! Tolstoi on kunnossa! Ihan kuin taikaiskusta kaikki rohina on kadonnut! Annoin sille illalla valkosipulinkynsiä häkkiin syötäväksi ja ilmeisesti se on sitten parantunut niiden ansiosta, tai sitten ihan muuten vain päättänyt juuri nyt lopettaa rohisemisen ja tuhisemisen. Minä rakastan sitä! Minä rakastan Dostojevskia myös!

Näin jo yöllä unta, että ne olivat molemmat kadonneet. Mietin, mitä oli tapahtunut, koska en muistanut. Mietin, olivatko ne molemmat kuolleet: olinko minä lopettanut Tolstoi sairauden takia ja antanut Dostojevskin mennä samalla, jottei se kärsisi yksinäisyydestä. Ja se uni tuntui niin pahalta. Kaikki tuntui niin pahalta, kun koko päivän ajattelin sitä, miten Tolstoi vietäisiin taas huomenna eläinlääkärille. Ja nyt se ei rohise! Nyt se pystyy taas hengittämään! Vaikka miten veisi sen ihan korvaan kiinni, niin ei kuulu mitään! No, ehkä jotain ihan pientä tuhinaa, mutta ei yhtään mitään sellaista kuin ennen!

Tänään oli myös hieman kivempaa Alfin kanssa. Juteltiin enemmän ihan rauhallisesti. Raahasi hän minut mukaan katsomaan huonekaluja netistä siellä osastolla, mutta muuten ei ollut niin rankkaa, eikä hän seurannutkaan minua kaikkialle, vaan antoi olla välillä rauhassa ja hiljaakin. Mutta niin, hän kyllä sanoi – ikään kuin en olisi sitä tiennyt – että en ollut eilen mesessä. Hän myös kysyi, että olenko tänään mesessä. Ääh... Ja me lähdettiin osastolta samasta ovenraosta.

Tavallaan kai olen epäluuloinen tällaisen yhtäkkisen ”ystävystymisen” suhteen, koska ei tule mieleen yhtään ketään, jonka kanssa olisi ystävystytty nopeasti ja pysytty ystävinä myös kauan. Ja se tulee ehkä mieleen Alfista. Ennen hän kulki paljon Odéen kanssa, mutta nyt hän on pelkästään vaihtanut tätä seuraamisen kohdetta. En halua pelkästään hetki-ystävystyä ihmisten kanssa. Siltä Alf hieman tuntuu. Sellaiselta pintaystävystyjältä, joka vain haluaa, että pidän hänelle seuraa (koko ajan) sen aikaa, kun satumme olemaan samassa paikassa, minkä jälkeen kaikki yhteydenpito loppuu ja hän vaihtaa uuteen kohteeseen. Minä en pidä sellaisesta.

Ja tavallaan Alfin seura on myös kahlitsevaa. Hän tuntuu odottavan, että vietän hänen ja vain hänen kanssaan kaiken ajan. Kun Janne-hoitaja tuli hakemaan minua keskusteluun, niin Alf sanoi, että hän kyllä oli näyttämässä minulle juuri huonekaluja, eikä mitenkään ilmaissut, että ”joo, mene vain”. Minä haluan puhua muidenkin ihmisten kanssa. Haluan olla vaikka tupaten täynnä olevassa keittiössä ja kuunnella muiden keskusteluja. En halua vain istua Alfin seurassa kyselemässä kysymyksiä, joihin hän vastaa kysyen: ”Miten niin?”

Hän oli myös etsinyt googlella minulle sukunimen. Hän oli etsinyt meidän lukion minun vuoteni ylioppilaat ja etsinyt sieltä sen ainoan, jolla oli minun etunimeni. Oikeasti. Se oli minusta hieman hätkähdyttävää. Olisihan hän voinut kysyä minulta sitä?

Mutta mutta... Keskusteltiin Janne-hoitajan kanssa vaihteeksi kaksistaan. Aiheeksi tuli lopulta viiltely ja itsensä satuttaminen. Se lähti siitä, kun hän vain kyseli minulta yleisesti viikonlopusta. Kyseli, millä mielellä olin ollut ja oliko minulla ollut synkkiä itsen satuttamiseen liittyviä ajatuksia. Sitten hän kysyi vain suoraan, että satutinko itseäni jotenkin viikonloppuna. Ei sellaista voi kysyä. En pystynyt vastaamaan. En voinut sanoa ”ei”, koska minulla oli pelkkä t-paita ja valtava haava kädessä. En voinut kuitenkaan vastata myöntävästikään. Sitten siihen aiheeseen vasta jumittauduttiin ja minulla oli kauhean epämukava olo. Varmaan siitä olisi hyvä puhua, mutta se on vain niin ylivoimaisen hankalaa.

Sen jälkeen sitten juteltiin Alfin kanssa sellaiset... puolitoista tuntia. Mitähän minä opin, hmm... No, hän oli koulussa hieman keskivertoa parempi oppilas. Hän on kuusilapsisen perheen toisiksi vanhin. Hän on ollut tuolla osastolla joulusta ja on näillä näkymin kesäkuun loppuun. Opin myös, että hän on kaikkiruokainen musiikin suhteen, eikä hänellä ole erityistä lempibändiä. Hän kuuntelee kuitenkin myös TSH:n soundtrackejä ja hänellä on Sormus ja korttipakka. Hän myös hoksasi, että minulla on nimenomaan TSH-sormus kaulassani. Ja heillä on koira, sellainen pienehkö sekarotuinen, jossa on kuitenkin eniten kääpiövillakoiraa.

Voi ihanaista! Molemmat rotat ovat tässä tietokonepöydällä. Dostojevski nukkuu, mutta Tolstoi on ihan yliaktiivinen ja kipittää joka paikkaan ja järsii kaikkea. Ja sitten se aina välillä laittaa maata tuohon tietokoneen näytön eteen hetkeksi ja narskuttaa hampaitaan ja tutisuttaa silmiään. Ihana! Voi kuinka minä olin jo varma, että nyt se kuolee. Luin kesyrottafoorumeilta vain kauhutarinoita mycoplasmasta ja siitä, miten tuhinalle ja rohinalle ei siellä annettu mitään muuta vaihtoehtoa kuin kuolemaan johtava myco.

Nyt on Tolstoin ansiosta vaihteeksi niin onnellinen olo, että ihan itkettää.