Nyt tuntuu vaihteeksi siltä, että voisi romahtaa. Yhtäkkiä iski kauhea stressi ja yhtäkkiä tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan yhtä aikaa. Ei ole paljonkaan, mitä voisin tehdä nyt – tai ylipäänsä muutenkaan – asialle, eikä se todellakaan saa oloani mitenkään helpottumaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tajusin tänään, että sinä päivänä, kun on musiikkiopiston päätöskonsertti (jossa minun on määrä soittaa), on myös biologian yhteisvalintakoe Jyväskylässä. Että kiva. Jyväskylä on vielä lähin paikka, jossa sellainen koe järjestetään, mutta kun katselin juna- ja bussiaikatauluja, niin aikaisintaan olen kotipaikkakuntani matkahuollossa puoli seitsemän aikoihin illalla. En tiedä, koska konsertin on määrä alkaa, mutta normaalisti se on alkanut joko kuudelta, puoli seitsemältä tai seitsemältä. Eli siinäkin tapauksessa, että se alkaisi seitsemältä, minun pitäisi kävellä kaikkine tavaroineni suoraan konserttipaikalle ja toivoa, että ehdin ajoissa.

 

Ja siinäkin tapauksessa, että se alkaisi seitsemältä ja ehtisin ajoissa, en luultavasti olisi missään unelmasoittokunnossa. Pääsykoe alkaa puoli yhdeksän sinä aamuna ja kestää neljä ja puoli tuntia. Sekin olisi sinänsä jo tarpeeksi, mutta kun se on vielä jossain ei-kotona, niin minulla ei ole mitään mahdollisuutta harjoitella suunnilleen kahteen vuorokauteen ennen soittamista. Ei kiva. Ja muutenkin, jos se päivä toteutuisi, niin sen aikataulu menisi luultavasti jotakuinkin näin: Amia herää. Amia yrittää saada aamiaista alas (heikoin tuloksin). Amia menee stressaantuneena kokeeseen. Amia istuu kokeessa yhteen. Amia juoksee hakemaan tavaransa. Amia juoksee bussille. Amia istuu bussissa seuraavat viisi tuntia. Amia tulee kotimatkahuoltoon. Amia juoksee konserttipaikalle tavaroinensa. Olenko minä ihan ainoa, jonka mielestä tuo on jotenkin... ahdistava ajatus?

 

Muutenkin on kaikkea. Huomenna pitäisi mennä viisi biisiä ulkoa soittotunnilla. Sitten siitä on toukokuun aikana se tutkinto. Meidän täytyy suorittaa rästi-YMT:t myös toukokuun aikana, joten tänään ilmoitettiin, että sitä on tästä lähtien kaksi kertaa viikossa (eli yhteensä kolme tuntia). Minulla on toukokuun aikana myös kolme pääsykoetta (ja yksi menee kesäkuulle). Se olisi okei ilman tuota yhtä päivää, tuota 29.5.

 

Hetki! Onko 29. päivä torstai vai perjantai? Ainakin tietokoneen kellon mukaan se on torstai. Voi luojan kiitos, tätä tilannetta ei olekaan. Heh. On se tämäkin keino stressin vähentämiseen. Ajattelin jo, ettei ole mitään, mitä olisin voinut tehdä asian hyväksi, mutta näköjään oli sittenkin: tarvitsi vain huomata, että olen katsonut päivämäärän väärin. Pakko mennä tarkistamaan siitä keittiön kalenterista, kun se näytti mielestäni ihan muuta... Ei, ei näköjään näyttänytkään. No, parempi näin.

 

Ja sitten on vielä se ylioppilasjuhlakin. Minä toivoisin, ettei sitä päivää koskaan tulisi. Tai että se häämöttäisi aina tulevaisuudessa. Minulla ei ole mitään hinkua päästä ylioppilaaksi. Mitä minä sen jälkeen teen? Ei aavistustakaan. Minä vain jätän kaiken taakseni. Lukionkin valitsin siksi, että saisin lisäaikaa miettiä mahdollista tulevaa opiskelupaikkaa. Eikä ole auttanut yhtään. Minulla ei ole yhtään sen enempää käsitystä siitä, mitä haluaisin elämälläni tehdä kuin kolme vuotta sittenkään.

 

Enkä halua, että tulee se päivä, se viimeinen päivä, kun varmasti tiedän näkeväni NN:n. En halua, että se päivä tulee koskaan. Säälittävää. Sitten, kun pääsykokeet alkavat, siitä episodista, hänen pakeistaan, on jo kolme kuukautta. Se on neljäsosavuosi. Silti minusta tuntuu melkein kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Jos näen hänet unissani, ne unet ovat kuin aina ennenkin. Joka kerta kun näen NN:n auton kanssa samanmerkkisen auton tulevan vastaan, sydämeni hypähtää ja ajattelen NN:ää.

 

Ja muutenkin, kaikki, ihan kaikki tuntuu muistuttavan jollain tapaa hänestä. Mikään ei ole muuttunut. No hyvä on, ehkä jokin, mutta minun tunteeni häntä kohtaan eivät ole muuttuneet ainakaan kovin kauheasti. Loogisesti ajatellen niiden on täytynyt muuttua ainakin vähän, mutta minä itse en huomaa mitään eroa. Ei sitä toisaalta itse huomaakaan, mutta kuitenkin.

 

Minulla on ikävä häntä. Minuun sattuu kauheasti, kun ajattelen, että koko ajan lähestyy se viimeinen päivä. Viimeinen päivä, kun näen hänet. Viimeinen päivä. Joo, olen pelkkä iso naurettava klisee. Aluksi otin sen muka niin hyvin, se pakkien ottaminen lähti niin hyvin, niin silloin saattoi vain ajatella, että mitenköhän hyvin se suhtautuu sitten parin kuukauden päästä. Mutta se on se sama. Ehkä huonompikin. Minä olin ajatellut, että se helpottaisi, että ensimmäiset pari viikkoa sattuisivat eniten. Eivät ne sattuneet kauheasti.

 

Mutta nyt... Minä en halua, että ketään poikia on enää olemassa. Minä en halua enää koskaan ihastua kehenkään. En halua enää ikinä tuntea ketään kohtaan sitä, mitä olen tuntenut ja tunnen yhä NN:ää kohtaan. En enää koskaan. En minä halua löytää ketään enää ikinä.

 

Ja se uusin SHIT:nikin (Se Hieno Iso Tarina)... Minä en ikinä olisi kirjoittanut sitä, jos en olisi tavannut NN:ää. Jos en tuntisi mitään häntä kohtaan. En ole törkeän pitkään aikaan pystynyt kirjoittamaan sillä tavalla kun pystyn nyt. Normaalisti jumitan kauheasti ja kirjoitan teknisesti ja minua harmittaa, kun pitää odottaa vielä, että pääsee johonkin tiettyyn kohtaukseen. Nyt minusta on mahtava kirjoittaa jokaista kohtaa, koska joka ikinen kohta on tärkeä ja merkityksellinen. Eikä tarinassa ole mitään hienoa juonta tai monimutkaisia juonenkäänteitä. Se on vain... kuin jokapäiväistä elämää. Eikä se kuitenkaan ole tylsää tai sellaista, vaan se tuntuu luonnolliselta, mutta silti jotenkin etäisesti siltä, että siinä tapahtuisi koko ajan jotain ja mielenkiinto pysyy yllä. Ainakin minulla, enhän muista voi tietää.

 

Jos se ikinä tulee valmiiksi, jos siitä todella tulee se kirja, jonka saan kirjoitettua ja lähetettyä kustantajalle, joka hyväksyy sen, niin kirja on omistettu NN:lle. En tietenkään aio kirjoittaa mitään klisee-omistuskirjoitusta, jossa paljastan sen. Tietysti jonkinmoisen omistuskirjoituksen haluaisin väsätä, koska kaikki, mitä kirjoitan... Joo, hahmot ovat minun ja tapahtumat sinänsä ja kokonaisuus, mutta kuitenkin kauhean monet ihmiset vaikuttavat minuun niin voimakkaasti, että se on melkein kuin he olisivat jokainen kirjoittaneet tarinasta yhden sivun niin, että minä en olisi itse kirjoittanut mitään – pelkästään koonnut sen, mitä muut ovat kirjoittaneet.

 

Ei, kukaan muu ei ole kirjoittanut minun tarinaani, enkä lainaa mitään tapahtumia suoraan tai kirjoita kuulemiani vitsejä, mutta kun minä kirjoitan, niin se teksti vilisee niitä pieniä viittauksia niihin ihmisiin, jotka ovat minuun vaikuttaneet. Periaatteessa sellaisina ohivilahtavina niminä, joilla ei ole mitään merkitystä. Tai sellaisia taustahahmoina, sellaisina, jotka päähenkilö näkee esimerkiksi istuessaan kahvilassa ikkunapöydässä, ja joita kuvaillaan muutaman lauseen verran. Jollain heistä saattaa olla samanlaiset hiukset kuin jollain oikealla ihmisellä tai jokin heihin liittyvä esine, tai sitten asenne tai jotain sellaista. Sellaisia mitättömiä pikkuseikkoja, jotka kuitenkin saavat tekstin tuntumaan... No sellaiselta realistiselta ja syvemmältä ja elävältä.

 

Ja NN:llä on koko hahmo. Siis periaatteessa, ei se tietenkään ole mikään NN-kopio, vaikka muistuttaakin ulkonäöllisesti NN:ää. Siitä minä pidän eniten koko tarinassa. En siitä hahmosta itsestään, koska tästä ei saada koskaan tietää paljon mitään. Mutta se, mistä pidän, on se, miten tuo henkilö vaikuttaa kaikkiin muihin tarinan henkilöihin ja siten tarinan tapahtumiin. Erityistä vaikutusta sillä on tietysti päähenkilöön, mikä on luonnollisesti jotain, johon voin samaistua täydellisesti. Se muistuttaa NN:ää paljon, mutta sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska hän ei ole kauhean aktiivinen henkilö, lähinnä pelkkä kohde.

 

Tämäkin on taas jotain, josta en ole koskaan kirjoittanut. Kaikissa tarinoissani, joissa on ollut jotain tunteita ihmisten välillä, se on ollut sellainen jotakuinkin perusjuoni, että henkilöt tapaavat jotenkin ja alkavat viettää aikaa yhdessä ja sillä lailla. Minä en ole ikinä seurustellut. En ikinä kokenut mitään tuollaista, mistä olen kirjoittanut. Mutta se on toiminut kuulemma kuitenkin hyvin. Ne ihmiset, jotka ovat joitain tuollaisia kirjoituksiani lukeneet, ovat pitäneet juonta hyvin luonnollisena.

 

Muutenkin se on se helppo tie. Miten muka voisi kirjoittaa jännitettä henkilöiden välille, jos he eivät ole missään tekemisissä keskenään? Tai jos mennään vieläkin pidemmälle, miten pystyy kirjoittamaan tarinan rakkaudesta, jonka kaksi osapuolta eivät edes tunne toisiaan? Ei tule heti mieleen, että sellaista olisi. Paitsi ehkä leffa Amélie (joka on muuten ihan mahtava leffa), mutta ei sekään ole ihan sellaista, mitä tavoittelen tässä nykyisessä SHIT:ssäni.

 

Mutta nyt minä tiedän. Olen välttänyt aina ylimääräisiä ihmisiä tarinoissani, koska en tykkää ihmisten luonteiden ja ulkonäköjen ja nimien keksimisestä. Olen välttänyt myös dialogia, koska en tunne, että osaisin kirjoittaa sitä kauhean hyvin enkä sitä paitsi kirjoissakaan tykkää kauheasti sellaisista pitkistä dialogeista, joissa vain puhutaan. Ja sitä paitsi ne ovat teknisestikin vaikeita, kun en oikein tiedä, miten minun pitäisi ne sivulle asetella. Jokainen repliikki eri riville? Entäs kappalejako? Miten teen kappalejaon, jos repliikit ovat eri riveillä? Entäs sitten, jos jossain dialogin keskellä on pari lausetta ihan kertovaa tekstiä, miten sen sitten laittaa? Siihen repliikin perään, vai uudelle riville senkin? Joten periaatteessa olen vältellyt niitä aika lahjakkaasti.

 

Mutta nyt henkilöitä on aika paljon. On paljon nimiä, paljon ulkonäköjä ja paljon taustahenkilöitä. Ei siksi, että rakastaisin tuollaisten henkilöiden tyhjästä keksimistä, vaan siksi, että olen tajunnut, että ei minun tarvitse luoda heitä tyhjästä. Olen vasta tajunnut, että tuollaiset taustahenkilöt, jotka eivät tee erityisesti mitään, ovat täydellinen keino laittaa tarinaan taas jokin pieni pala itsestäni. Jokin pieni seikka, jota kukaan muu ei osaa yhdistää sillä tavalla kuin minä itse. No, ehkä joku, johon yhdistän jonkin pikkuseikan, tajuaa sen itse, mutta en pidä sitäkään kauhean todennäköisenä. Jokainen pikkuseikka, jonka minä liitän mielessäni selkeästi johonkuhun tiettyyn tuntemaani ihmiseen, saattaisi liittyä jonkun toisen päässä kymmeneen muuhun, vaikka tuntisikin samat henkilöt.

 

Äärettömän kunnianhimoinen tavoitteeni on saavuttaa tekstilläni jotain, mitä Tuomas Holopainen saavuttaa lyriikoillaan. Ne ovat henkilökohtaisia, mutta silti niin yleisluontoisia, että hyvin monet erilaiset ihmiset pystyvät samaistumaan niihin voimakkaasti ja pitämään niitä kuin oman sielun sanoina. Joo, todennäköisesti en onnistu, mutta minä yritän. Jos saavutan ihan vähänkin jotain sellaista, jos saan edes yhden ihmisen tuntemaan jotain sellaista kirjoitustani lukiessaan, mitä minä tunnen, niin olen onnistunut.

 

Olen jotenkin mahtipontisella tuulella taas? Jauhan taas kirjoittamisesta, mutta sen sijaan, että tekisin jotain järkevää, olenkin taas vuodattanut ajatuksiani puolihuomaamatta paperille pienen ikuisuuden ajan. Tuntenut vahvoja tunteita, itkenyt taas ja sitten löytänyt taas kuin itsestään jotain, mitä haluan kaikesta huolimatta vielä saavuttaa.

 

Minä vain pidän kirjoittamisesta niin paljon. Se vain tulee. Kun kirjoitan blogianikin, en kauheasti ajattele – en etenkään pitkissä kirjoituksissa (ja se kyllä näkyy?) – vaan teksti tulee kuin itsestään. En kunnolla edes tajua sitä, että kirjoitan. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, miltä se tuntuu, mutta se on kuin eläisi 100%:sti tämän tekstin. Ei kirjoittaisi sitä, vaan eläisi sen, kuin näkisi unta, jossa kertoo kaikesta jollekin ihmiselle, joka kuuntelee, joka haluaa kuunnella, ja joka ei väsy kuuntelemaan.

 

Siltä se jotakuinkin tuntuu. Kuin nukkuisin, näkisin miellyttävää unta, jossa olen pehmeässä unimaailmassa. Makaan pehmeässä ja sopivan lämpimässä vuoteessa. Olen pieni lapsi ja minun sänkyni vieressä istuu tuolilla joku, joka on siinä vain kuullakseen, mitä minä haluan kertoa. Sympatisoi ja haluaa kuulla kaiken, mitä minä haluan kertoa. Jos itkenkin, hän ei keskeytä, silittää vain hiuksiani ja rohkaisee sanattomasti ja eleettömästi minua kertomaan lisää. Ja sitten kun olen saanut kerrottua taas yhdellä kertaa tarpeeksi, se henkilö silittää taas hiuksiani ja lähtee. Sitten minä olen kuin pikkulapsi, joka uskaltaa nukahtaa, koska möröt on peloteltu pois sängyn alta. Eikä se henkilökään ole kaukana, jos pelkään mörköjä taas jonain yön pimeänä hetkenä, voin vain huutaa, niin se henkilö tulee, sytyttää valot ja silittää taas rauhoittavasti hiuksiani.

 

Tuo on se tunne. Oikeassa elämässä en koe tuollaista. Muistan, että joskus äiti on istunut sänkyni vieressä ja tullut yöllä, kun olen huutanut häntä, mutta siitä on niin kauan, että minulla on siitä vain hämäriä muistikuvia. Joskus ihan pienenä, aina kun näin pahaa unta ja heräsin siihen, huusin äitiä. Hän tuli aina ja laittoi valot. Hän istui siinä sänkyni vieressä ja halusi, että kerron hänelle sen pahan unen. Samalla hän hieroi jalkojani, koska minä olen aina kasvanut niin nopeasti, että nilkkoja särki ihan jatkuvasti ja hierominen auttoi vähän.

 

Ymmärrän siis ihan hyvin, miksi Tuomas Holopainen kaipaa lapsuuden viattomuutta. Sitä, kun oli tarpeeksi pieni, että saattoi kömpiä äidin syliin ja sanoa, että näki pelottavaa unta. Kutsua vain, niin joku tuli pitämään huolta, joku tuli sanomaan, ettei tarvitse pelätä. Ja vaikka joskus tuli luunappeja tai tukistettiin, niin silloin yöhetkinä, kun äidin kutsui pelästyneenä, hän ei ollut ikinä vihainen, vaikka olisi ollut miten väsynyt.

 

Mutta nykyisin en halua ketään ihmisiä – en edes äitiäni – lähelle. Menen nukkumaan viimeisenä, kun kaikki muut jo nukkuvat. Menen omaan huoneeseeni ja lukitsen oven, vaikka minun ei enää tarvitse pelätä Qaroa. Silti minä yhä lukitsen oveni ja eristäydyn muista. Eikä äitikään tunnu enää samalta ihmiseltä kuin silloin, kun olin pieni. Silloin hän luki satuja ja teki lumiukkoja ja pyöritti hyppynarua ja kaikkea sellaista, mutta nykyään hän käy vain töissä ja tekee joitain kotiaskareita. Näen hänet vain silloin, kun hän tulee sanomaan jotain minulle tänne tietokonehuoneeseen tai kun katsomme televisiota samaan aikaan tai kun minä poistun täältä linnoituksestani hakeakseni jotain syötävää tai juotavaa tai käydäkseni vessassa.

 

Niin kuin me Nanin kanssa kerran pohdittiinkin, niin jos meillä olisi omia lapsia, niin me viettäisimme aikaa heidän kanssaan ja leikkisimme ja kaikkea sellaista. Nan tietysti haluaa naimisiin ja lapsia, mutta minä en. Heitin sitten kuitenkin tuohon pohdintaan, että vihdoinkin tiedän, miksi ihmiset hankkivat lapsia: se on siksi, että he haluavat saada taas pätevän syyn leikkiä ja tehdä lapsiasioita. Pitäisi varmaan ilmoittautua vapaaehtoiseksi johonkin lapsityöhön, jotta näkisi niitä realistisia rääkyviä häijyjä kakaroita, jotka purevat kaikkea mikä tulee liian lähelle ja jotka sotkevat ja kirkuvat ja rikkovat ja haistattelevat.

 

Voisipa olla lapsi. Voisi pyytää iltasatua. Tai voisi kömpiä painajaista nähdessään vanhempien sänkyyn nukkumaan, kuten minä muistan hyvin hämärästi joskus tehneeni. Mutta kun ei niin ei. Tämä on minun iltasatuni – yösatuni – jonka kerron itse itselleni, koska ei ole ketään muutakaan, joka kuuntelisi. Jotkut muutkin voivat kuitenkin nähdä sen. Se on luultavasti paljon merkittävämpi seikka kuin monet ajattelevat. En ole ikinä pitänyt päiväkirjaa. En ikinä. Minusta on ollut ihan mieletöntä kirjoittaa asioita, jotka tietää jo itse, jos kerran kukaan muu ei ikinä lue niitä. Ihan mieletöntä ja käsittämättömän tylsää. Ei tätä blogianikaan kovin moni uskoakseni säännöllisesti lue, mutta on mahdollisuus, että jokaisen kirjoituksen lukee ainakin joku. En tiedä, miksi se on minulle tärkeää, mutta se on. Kun on joku asia, joka täytyy kertoa jollekin, niin minulla ei toimi se, että sen kirjoittaa / sanoo itselleen. Ei, täytyy olla ainakin olemassa mahdollisuus, että joku muukin lukee sen. Että se tunne, jonka koen kirjoittaessani, on tosi, kun joku istuu jossain ihan muualla ihan eri aikaan, mutta omasta vapaasta tahdostaan lukee kirjoitukseni ja toimii siten sen hetken ajan sinä henkilönä, joka istuu sen kuvitteellisen pikku-Amian unisängyn vieressä kärsivällisenä ja turvallisena ja silittää välillä pikku-Amian hiuksia.

 

Osaan sitten olla näköjään järjettömän epäjohdonmukainen näiden kirjoitusteni kanssa. Ensin on melkein viikko, kun ei mitään tekstiä, sitten yksi lyhyt kirjoitus, sitten taas melkein viikko ilman tekstiä, sitten yhtäkkiä pitkiä (tämäkin teksti näköjään hyppäsi juuri äsken Wordin sivulle 5) joka päivä ja jopa monta tekstiä samana päivänä. Mutta pitää kirjoittaa silloin kun tuntuu siltä, että tekee mieli kirjoittaa, eikö?