Tänään oli taas keskustelu omahoitajan kanssa. Epävirallinen tällä kertaa. Kyseltiin kuulumisia, mutta siitä kehkeytyi sitten monen tunnin mittainen voimainkoetus. Aiheita olivat muunmuassa: Viha/inho, suuttumus, itseinho, seksi ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Näitä kivoja ja leppoisia aiheita taas.

Selitin kaikkea yleistä, mutta jotenkin... Ei kun näin se meni! Mainitsin siitä netti-ihmisestä, joka kuoli ja mainitsin siitä, että jonain jouluaattona juteltiin yhdessä, koska kummallakin oli huono jouluaatto. Siitä omahoitajani sitten kysyi tarkemmin, että mitä tarkoitin sillä, että jouluaatot olivat minulle usein huonoja. Sitten selitin, miten kaikki ovat kireitä ja miten pitää olla tekemisissä isäni kanssa, jne. Siitä sitten päästiin puhumaan taas isästäni. Kirjoitettiin oikein paperille ylös, mikä kaikki hänessä inhotti minua tai sai vihastumaan. Kerroin kaikki jutut, että kun hän kulkee ohi, pidätän hengitystäni, että käännän sohvatyynyn, jos tiedän, että hän on koskenut siihen puoleen, joka on ylöspäin, haluan pestä melkein 24/7 mukanani raahaamani peiton/huovan, jos isäni koskee siihen, jne. Kerroin kaikista ihnottavista pienistä äänistä, tuhahduksista ja yskimisistä ja syljeskelyistä ja ihan kaikesta.

Se tuntui kyllä oikeastaan aika hyvältä. Ehkä vihdoinkin omahoitajani tajusi, miten epätodennäköistä sovinto minun ja isäni kanssa on. Ainakin uskon, että hänelle valkeni paremmin se, miten paljon inhoa ja vihaa minä tunnen isääni kohtaan. Sain selittää kaikki jutut, kaikki ärsyttävät ja tyhmät jutut, joilla ei varsinaisesti ole mitään väliä.

Ja sitten juteltiin Alfista ja kerroin siitä, että hän oli sanonut, että jos oltaisiin oikeasti hyviä kavereita, niin se olisi mahdollista vain siinä tapauksessa, että siihen kuuluisi seksiäkin. Ja sitten puhuttiin koskemisesta ja siitä, että se on minulle niin kauhean vaikeaa. Ja sitten se omahoitajani yritti kysellä kaikkea ja kai selvittää, että mistä on lähtöisin se vaistomainen negatiivinen tunne, joka minulle tulee heti toisen koskettaessa. Hän kyseli, että voisiko se, että isäni oli kohdellut minua huonosti, vaikuttaa siihen. Sanoin sitten, että varmaan. Sitten selitin, miten jo pienenä minusta esimerkiksi isäni kosketus tuntui pahalta. Muistan, miten en halunnut koskaan isäni syliin, vaan aina pelkästään äidin syliin, koska isäni piti minusta kiinni väärällä tavalla. Äiti piti minua sylissä niin, että toinen käsi meni takapuolen alle tueksi. Isäni sen sijaan piti minua kiinni vain vyötäröltä. Jalkani roikkuivat ja valuin aina, mutta isäni piti aina kiinni vain sillä tavalla ja se tuntui minusta epämukavalta.

Sitten selitin, että esimerkiksi se, kun isäni on koskenut minuun, on tuntunut paljon pahemmalta kuin joidenkin neutraalimpien ihmisten kosketus. Siis aina. Se on aina tuntunut hankalalta ja viimeisimpänä todisteena siitä oli se ylioppilaspäivän pakoyritys, kun isäni yritti muodollisesti halata minua keskellä väkijoukkoa, mutta se tuntui minusta niin vastenmieliseltä ja kauhealta, että yritin vain pakoon. Ja koska tilanne oli mitä oli: muodollinen tilanne, jossa oli paljon ihmisiä näkemässä ja pällistelemässä, ei ole kovin helppoa reagoida jonkun tutun halaukseen pakenemalla kaikkien nähden. Mutta se tarve päästä kauemmas ja irti oli niin voimakas, että se ylitti tuon sosiaalisen säädyllisyyden minun päässäni.

Sitten oli pitkään hiljaista ja sitten omahoitajani sanoi, että tiesi, että kysymys, jonka hän aikoi kysyä, oli kauhean henkilökohtainen ja kaikkea sellaista, mutta sitten hän kysyi, että onko minun isäni koskaan käyttänyt minua seksuaalisesti hyväkseen. Minä vastasin vain, että en ainakaan muista, että hän olisi. Sitten siitä juteltiin pitkään.

Tuo on vaivannut minua jonkin aikaa. Olenhan kai joskus sanonut siitä täälläkin. Minulle on huudettu, minua on lyöty, tukistettu, heitetty esineillä, uhattu aseella, tappamisella, ulos heittämisellä... Isäni on helposti kiihtyvä ja kiihtyessään väkivaltainen. Hän ei myöskään ilmeisesti osaa huomioida muiden tunteita (koska pilkkaa kaikkia ihmisiä ja näyttää nauttivan vain siitä) ja hän suhtautuu melko alentuvasti naisiin.

Ja sitten on kaikkia pikkuasioita myös. Vaikka isäni ei ole koskenut minuun kauhean pitkään aikaan yhtään millään tavalla, minä muistan sen tunteen, mikä minulla oli pienenä, kun hän koski minua. Sellaisen epämiellyttävän kosketuksen muisto. Ja sitten kun seurustelin Alfin kanssa ja hän käpälöi minua, minulla tuli melkein täsmälleen samanlainen tunne siitä. Se on sietämättömän ahdistava ja paha. Ja Alf koski minua seksuaalisessa mielessä. Hänen kosketuksillaan oli taka-ajatuksia, koskiessaan minuun hän ei ajatellut, että se tuntuisi hyvälle minusta, vaan että se tuntuisi hyvälle hänestä.

Ja kun olin pieni, isä ei koskaan kohdellut minua kuin lasta. Ihan pienestä asti, jos kiukuttelin, niin isäni mielestä oli oikeutettua tukistaa tai kantaa minut huoneeseeni ja heittää lattialle tai tehdä jotain muuta vastaavaa. Kun joskus ala-asteella koitti se joulu, kun lakkasin uskomasta joulupukkiin ja itkin siitä kertoessani äidille, isäni näki/kuuli myös tilanteen ja reagoi siihen nauramalla ja sanomalla, että kylläpäs minulta kesti kauan sen asian tajuamisessa. Ja kun olin teini-ikäinen ja minulla ja isälläni oli kaikkein pahimmat yhteenotot, saatoin kuulla huoneeni oven läpi, miten äiti selitti isälleni, ettei tämä saisi suuttua. Isäni sitten perusteli käytöstään sillä, miten minä olin käyttäytynyt. Ja siihen äiti sanoi, että olin murrosikäinen. Silloin se loukkasi minua kauheasti, mutta toisaalta nyt vanhempana ymmärrän äidin pointin. Isäni, joka oli aikuinen ihminen, käyttäytyi kuin oman murrosikäisen lapsen käytös olisi täydellisen hyvä peruste tavaroiden rikkomiseen, maltin menettämiseen, huutamiseen, nimittelyyn ja väkivaltaisuuksiin.

Eikä isäni koskaan osallistunut mihinkään leikkeihin, kun olin pieni. Tai mihinkään muuhunkaan. Kerran muistan, kun veljeni koulussa oli joulujuhla ja jostain syystä äiti ei ollut silloin kotona, niin isäni piti pukea minut siihen juhlamekkoon, joka oli katsottu etukäteen. Eikä isäni ollut osannut edes sitä, vaan oli pukenut mekon väärinpäin päälleni.

Ja hän on aika liikkunut talossa alasti ja asioinut vessassa ovi auki. Ja joskus pienempänä, kun itse kävin vessassa, enkä laittanut ovea lukkoon, isäni tuli sinne vahingossa, kun ei ollut huomannut, että vessassa on valo. Minä en itse käsitä, miten isäni on unohtanut sen niin monta kertaa. Yhä vieläkin, jos isäni on hereillä, kun laitan vessassa vaikka hiuksiani tai jotain vastaavaa, enkä laita ovea lukkoon, isäni vain syöksyy sinne ja sitten äkkiä pois. Luulisi, että olisi oppinut jo!

Ja sitten hän kommentoi naisia ja tyttöjä aina halventavaan sävyyn. Minäkin olin jo 12-vuotiaana "läskiperhe ämmä". Ja kun serkkuni oli suunnilleen samanikäinen ja oltiin heillä kylässä, niin ensimmäinen kommentti siltä lähdettyämme oli isäni kommentti siitä, miten serkkuni "perse oli levinnyt". Ja ensimmäinen asia, joka tulee mieleen kommentoida siskontyttärestä, joka pääsee ripille, on: "Sillä on sellainen asu että tissit roikkuu melkein ulkona." Kuuluuko ihmisillä oikeasti tulla mieleen tuollaisia asioita heti ensimmäisenä mieleen joistain sukulaistytöistä?

En muista, että isäni olisi tehnyt minulle jotain sellaista, mutta en ole myöskään lainkaan vakuuttunut siitä, etteikö olisi tehnyt. Se selittäisi paljon, ihan kauhean paljon ja sopisi kuvaan ja ei pelkästään se, että en muista, tarkoita etteikö sellaista olisi voinut tapahtua. Olen ehkä ollut kauhean nuori, tai en ole ehkä kiinnittänyt siihen lainkaan huomiota, koska olen sokeasti luottanut siihen, että niin on okei tehdä, koska vanhempani tekee niin.

Enhän minä tiennyt edes kuin vasta 15-vuotiaana, että aseella uhkaaminen ja tappouhkaukset ovat oikeasti laittomia ja että niistä voi saada ihan kohtalaisenkin rangaistuksen. Yläasteiässä aloin tajuta sentään, että se on moraalisesti väärin, mutta ala-asteella en ajatellut sitäkään. Niin oli meillä toimittu aina, joten ajattelin, että niin perheet vain toimivat. Ja jos vertaan silloista käsitystäni asiasta johonkin muuhun, niin mielessäni lyöminen ja huutaminen ja nimitteleminen ja uhkaileminen olivat sellainen vähän negatiivinen asia kuin se, että jos ei jaksanut vieraiden luona syödä lautasta tyhjäksi. Että niin ei olisi pitänyt käydä, mutta että jos kävi, niin ei sille sitten voinut mitään.

Ajatus siitä, että on mahdollista, että minulle olisi tehty pienenä jotain niin pahaa, kuvottaa minua. Minua kuvottaa muisto siitä tavasta, jolla Alf koski minuun. Kuvottaa. Vaikka etukäteen sen ajatteleminen ei olisi kuvottanut, niin kun se tuli konkreettisena eteen, jostain syvältä tuli automaattisesti reaktio, että se tuntuu kauhean pahalta.

Ollaan ehkä pikkuhiljaa vihdoin siirtymässä fysioterapiassa koskemiseen. Ehkä. Tänään se fysioterapeutti kysyi taas, että miten se olikaan, että miten suhtaudun koskemiseen. Mutta tänään ei koskettu, vaan tehtiin hengitysharjoituksia ja hengityskeskuksen paikan tietoisia muuttamisia ja sillä tavalla hengityksen hallintaa. Toisaalta oloni tuntuu sellaiselta itsevarmalta, että joo en tykkää koskemisesta, mutta ei tykkää niin moni muukaan. Ja että sitten kun joku oikeanlainen ihminen osuu kohdalle, se tulee jotenkin luonnostaan, se koskeminen.

Fysioterapiassa onnistuin jotenkin kiteyttämään sen ajatukseni siitä, että mikä vaikuttaa siihen, kuinka pahalta joku kosketus tuntuu. Siihen vaikuttaa keskeisesti se, miten turvalliseksi koen oloni. Ja jos sitä ajattelee päinvastoin, niin tunnen oloni sitä turvallisemmaksi, mitä enemmän siedän koskemista. Siksi ehkä esimerkiksi se hammaslääkärin taputtelu ja rohkaisukoskemiset ja kaikki eivät olleet niin ahdistava asia, koska hänhän oli tavallaan kosketellut minua vaikka miten pitkään. Suuni sisäpuolta tosin vain, mutta kuitenkin, eikä hän ollut tappanut minua tai hyväksikäyttänyt eikä muutakaan. Ja Nan saa koskea aika vapaasti. Vapaammin kuin äitini. Se on jotenkin outoa. En ole ajatellut, että luottaisin niin äärettömän kauheasti Naniin, että hänellä on ihan erilaisia oikeuksia kuin muilla maailman ihmisillä.

Tänään oli myös miellyttävä kokemus osastolla, kun Erica tarjosi minulle sitä huoneen ainoaa huopaa lähtiessään ulos tupakalle. Olin aikaisemmin etsinyt toista huopaa melkein läpi osaston, mutta en ollut löytänyt, niin olin sitten hautautunut tyynyihin. Ja Erica tarjoutui antamaan sen käyttämänsä peiton minulle! No, kun hän tuli tupakalta, hän meni siihen yhteen huoneeseen, josta minä en ollut lainkaan tajunnut etsiä ja tuli sieltä toisen huovan kanssa. Että tavallaanhan hän ei hävinnyt mitään antaessaan peittonsa minulle, mutta jotenkin silti lämmitti kauheasti mieltä se. Ei hänen olisi ollut mikään pakko tehdä niin.

Ensi viikolla Nanilla on syysloma sieltä koulusta ja alustavasti sovittiin, että nähtäisiin torstaina tai perjantaina täällä, kun hänkin tulee kotiin. Hän on ollut kuulemma kauhean kiireinen, mutta että pitää kuitenkin niistä opinnoista. Siinä oikeastaan kaikki, mitä sain tietää niistä muutamasta hätäisestä tekstiviestistä, joilla hän vastasi minun kyselyihini. Ja hän sanoi taas tyypilliseen tapaansa, että oli juuri ajatellut, että tekstaisi minulle pian, mutta että ehdin ensin. Mmh. On silti hauska nähdä häntä. Jotenkin olen tämän viikon tuntenut oloni taas jostain oudon syystä aika yksinäiseksi. Olen minä joka päivä jotenkin ollut vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, mutta olo on silti yksinäinen.

Ja väsynyt. Eilen nukuin sen kuvataideterapian ohi ja tänään nukahdin taas sohvalle niin sikeästi, että ihmisiä tuli ja meni, mutta minä en kauheasti antanut sen häiritä uniani, vaan havahduin vasta sitten, kun koko osasto oli tyhjä, kun kaikki olivat menneet syömään ja minä olin vain jäänyt nukkumaan sinne sikeästi.

Enkä mennyt joogaan tänään. Jotain pientä joogamaista tein tänään kotona, mutta päätin pitää lomaa sieltä itse joogatunnilta. Ajattelin, että minun ei tarvitse väsyttää itseäni joogalla, vaan että voin pitää kerran kolmessa viikossa taukoa sieltä, jos siltä tuntuu. Nyt tuntui, mutta olo on edelleen väsynyt ja mielessäni pyörii kauheasti kysymyksiä ja on niin kauheasti kaikkea, että pieni pääni ei jaksa pysyä mukana. Huoh.

Rottien häkin toinen kerros alkaa lähestyä valmista. Olen leikannut ja koonnut jyrsijäverkosta sen uuden kerroksen ja jopa jo asettanutkin nykyisen häkin päälle. Minulla on pahvi siihen häkkien väliin (ja pahviin tulee reikä sille kohdalle jossa rottien ostetussa häkissä on reikä, josta asukkaat pääsevät kulkemaan kerrosten väliä) ja olen kiinnittänyt sisälle jo jopa farkun lahkeesta tehnyt roikkuputken. Ja tilasin netistä superhyperison juoksupyörän, josta tuli tänään saapumisilmoitus postista. Toivon, että rotat saisivat tämän uudistuksen myötä hieman enemmän virikettä häkissäoleskeluajaksi, kun Tolstoi ainakin tykkää osoittaa tylsistymistään järsimällä häkin kaltereita siten, että siitä kuuluu käsittämättömän ärsyttävä ääni. Ja silloin joskus keväällähän ne järsivät tekemisen puutteessa rikki ne kaksi juomapulloa, jotka häkissä olivat... Ja varmaan ne tulevat iloisemmiksi, jos niillä on enemmän tekemistä. Omat kultani.

Niin joo, niiden koskettaminen ei tunnu pahalta. Voin antaa niiden jopa nuolla sormiani tai kasvojani tai huuliani, mutta ei se tunnu lainkaan ahdistavalta tai kauhealta. Välillä kun syön, ne ottavat jopa etukäpälillään huulistani kiinni, kun ne meinaavat, että se pureskelemani ruoka kuuluu heille, mutta ei sekään ole kauheaa.

Mutta toivottavasti Nan järkyttyy Alf-kertomuksistani tarpeeksi ja vakuuttaa, että niin ei kuulu tehdä ja toimia, ja että ei ole mikään "sairaus" olla 20-vuotias aika lailla seurustelematon ja seksuaalisesti kokematon. Minulla on vain kauhean vahvana tunteena, että vaikka minusta itsestäni se asia olisikin okei, ihan kaikki muut ihmiset ajattelisivat, että olen todella outo, kun olen näinkin "vanha" enkä ole koskaan harrastanut seksiä. Siis jos säästäisin avioliittoon, niin sitten joku voisi ymmärtää, mutta kun en edes säästä, niin minusta tuntuu, että jos ihmiset tietäisivät, niin sitten se pitäisivät minua jotenkin outona tai kummallisena.

Voisi lopettaa vaihteeksi tämän rönsyilyn ja kokeilla mennä nukkumaan, koska täytyy herätä vielä kahtena aamuna ennen viikonloppua.