Minä olen nyt jotenkin, ööh, hukannut itseni. En oikein tiedä mitä pitäisi tehdä tai sanoa. En myöskään tiedä, mitä teen kaiket päivät. Päivät vain kuluvat, sujahtelevat ohi ja minä elän tyhjyydessä.

Näen taas paljon unia. Paljon painajaisiakin. Viime yönä näin yhden käärmepainajaisen – taas – sekä yhden hukkumispainajaisen. Näen nykyään paljon hukkumispainajaisia, vaikka ei tule nyt heti mieleen, että olisin nähnyt sellaisia oikein koskaan. Ja ne hukkumispainajaiset ovat aina sellaisia, että vettä on väärässä paikassa, jossain sisätiloissa, ja katonrajassa on sellainen pieni ilmatasku, joka hupenee hupenemistaan ja minä yritän ehtiä sinne.

En muista koska se oli, mutta joko aikaisemmin tällä viikolla tai sitten edellisellä viikolla näin hukkumispainajaisen, jossa lentokone oli syöksynyt veteen. Minun piti yrittää päästä lentokoneen nokkaan, koska se oli ylempänä. Siellä oli myös jonkin verran happea. Jouduin kuitenkin palaamaan takaisin, koska minun piti auttaa joitain yhteen osastoon jumiin jääneitä ihmisiä. Olin laittanut muistiini ilmataskun, jossa olin käynyt hengittämässä. Mutta kun palasin siihen uudestaan, se olikin kokokaan kadonnut. Minulla ei ollut happea, minulla ei ollut lainkaan happea ja lopulta jouduin vetämään henkeä veden alla.

Se oli epämiellyttävää. Tämän yön painajaisessa minun piti mennä jonkun talon kellariin tarkistamaan, ettei sinne ole jäänyt vain ihmisiä. Kellari oli veden alla ja mitä lähemmäs sitä pääsi, sitä korkeammalle vesi nousi. Ja taas katossa oli vielä hieman ilmaa, joka väheni ja piti ottaa viimeinen henkäisy ennen kuin sukelsi etsimään mahdollisesti vielä elvytettävissä olevia uhreja.

En muista, miten minulle kävi. Luultavasti kuolin. Minä aina kuolen unissani nykyään. Eikä se itse kuoleminenkaan ole niin kauheaa, niin kuin noissa unissakaan ei se hukkuminen ole ollut se kauhein kohta. Kauheinta on ollut se, kun on se pieni ilmatasku ja kaikkialla muualla on vettä. Se on ahdistava ajatus. Ei tule heti mieleen paljon mitään ahdistavampaa. Paitsi jossain ahtaassa kivitunnelissa ryömiminen ehkä, mutta tuo on myös todella kauheaa.

Yhdessä unessa oli myös Nan. Jostain syystä minä en näe hänestä unia melkein koskaan. Tässä unessa törmäsin häneen sattumalta jossain. Minulla oli kädessä Hesburgerin paperipussi, jossa oli ranskanperunoita. Nan käveli vastaan käsi kädellä poikaystävänsä kanssa. En muista unesta muuta.

Sitten oli vielä yksi uni. Minua pyörrytti unessa. Oli aikainen aamu ja nojasin huoneeni oven karmiin. Istuin lattialla ja olin puoliunessa. Äiti tuli siihen ja kysyi, että mitä ihmettä minä teen, selitin, että minua pyörrytti niin paljon, etten päässyt vessaan asti ja että nukuin siksi siinä. En muista enempää. En ole ihan varma edes siitä, että se oli uni. Äiti ei kylläkään maininnut sitä lainkaan, niin saattaa olla, että se oli.

Myöhemmin samantyyppinen uni jatkui ainakin selkeästi unena. Olin menossa sairaalaan ja minua pyörrytti. En meinannut päästä ollenkaan sinne, minne minun piti. Hetken matkaa se yliopiston tuutori talutti minua ja antoi minun nojata häneen. Sitten hän yhtäkkiä katosi. Sitten törmäsin sairaalan käytävällä joukkoon tuttuja. Entisiä luokkalaisiani. Kysyin, mitä he siellä tekivät ja ajattelin, että ehkä he olivat tulleet katsomaan minua. Sitten yksi tyttö sanoi (ehkä neiti PM), että siellä oli se yksi laulaja. Joku, joka laulaa iskelmää, en muista hänen nimeään. Minä jatkoin matkaa. Enempää en muista.

Neiti PM:stä tuli muuten mieleeni... En kaiketi kertonutkaan siitä täällä, siitä unesta, jonka näin. Siinä nousin aina junaan ja hyppäsin pois sen lähdettyä liikkeelle. Siellä oli aina tuttuja ihmisiä ja halusin nähdä heitä mahdollisimman paljon. Mutta junan vauhti kiihtyi aina ja minä en voinut lähteä, joten minun oli hypättävä aina ennen kuin junan vauhti nousi liian korkeaksi. Sitten viimeisellä kerralla siellä oli NN. En meinannut saada silmiäni irti hänestä. Sain myös häneltä yhden silmäyksen. Sitten minun olisi pitänyt jo hypätä. Mutta sitten näin, että neiti PM istui hänen vieressään. Siinä katsellessani näin miten hän painoi päänsä NN:n olkapäälle.

Se sattui. Myöhästyin hieman hyppäämisestä ja jouduin hyppäämään kauhean kovasta vauhdista. Ei se sattunut, hieman pelotti, mutta lähinnä huomasin sen siitä, että oli niin pitkä kävelymatka kotiin.

Nukun nykyään milloin sattuu. Valvon aamuyöhön ja nukun iltapäivään. Loistavaa. Pitäisi yrittää vähän korjata rytmiä. Syön miten sattuu. Välillä en saa yhtään ruokaa alas ja välillä sitten ahmin itseni ähkyyn asti. En ole soittanut sinne YTHS:ään, vaikka on koko viikon pitänyt. Sinne pitää soittaa kahdeksan ja kahdentoista välillä, enkä ole vielä ollut silloin hereillä. Ja minä edelleen vihaan kaikkialle soittamista.

Ei ensi viikonloppuna, vaan sitä seuraavana on serkkuni häät. En tiedä vielä mitä puen. Pukukoodi on ”smart casual” eikä kukaan meillä oikein tiedä, mitä se meinaa. Aika normaalit vaatteet meinaan kuitenkin laittaa. Luultavasti normaalit farkkuni ainakin. Heh. Häihin farkuissa.

Olen myös tehnyt jo listaa työpaikoista, joista aion kysellä, pääsisikö. Jonkinmoinen poratehdas ja mallastehdas. Jee. Niihin ei kuulemma kannata edes soittaa, vaan mennä silmiä räpsytellen kiltiltä näyttäen paikan päälle kysymään, että voi kun haluaisin tulla tänne töihin. En tiedä yhtään mitä työ sisältäisi, mutta molemmat ovat täällä kotipaikkakunnalla ja pyörämatkan päässä, niin ei tarvitsisi mennä edes lähikaupunkiin. Ei ole vielä ihan lähisuunnitelmissa mennä kyselemään, koska en usko, että vielä jaksaisin, mutta toiveena olisi, että pääsisi ennen Nanin ikäluokan penkkareita. Niiden jälkeen tulee todennäköisesti siitä ikäluokasta työnkyselijöitä, joten olisi parempi ehtiä heitä ennen. Vajaa kuukausi on aikaa katsoa ja miettiä.

Pitiköhän sitä vielä sanoa jotain... Kauheita haittavaikutuksia onnellisuuspillereillä ei ole tällä kertaa ollut. Päätä särkee hieman useammin ja ruokahalu heittelee ja näen paljon unia. Mustelmia tulee edelleen uusia. Niitä en ole tehnyt itse, vaan ne ovat syntyneet ihan spontaanisti enkä tiedä yhtään, mistä.

Mieliala on ollut... Aika huono. Surullinen. Tyhjä. Yksinäinen. Olo tuntuu totaalisesti unohdetulta. Pelaan vain koneella The Simsiä. Luon ideaalista kaupunkia, jossa kaikki ihmiset rakastuvat vain yhteen ihmiseen ja tämä ihminen rakastuu heihin. Ihmiset eivät eroa, riitele tai ole huonoissa väleissä. Kaikki ovat ystäviä kaikkien kanssa. Hmm... Kun sen ilmaisee noin, niin on kai aika ilmeistä, että se on otollinen paikka paeta omalta elämältä ja siltä maailmalta, jossa itse asuu.

Mutta olo on yksinäinen. Olen kaiket päivät koneella, enkä ole keneen yhteydessä edes netin kautta. En kirjoita blogiin, en lueskele Kylää tai Murha.infoa. Teen vain omia juttujani. En poistu myöskään talosta. Äiti on joka päivä töissä, joten näen häntä vain iltaisin. Katsotaan ehkä yksi televisio-ohjelma päivässä yhdessä. Se on ainoa vuorovaikutuskeino, joka minulla ja äidillä on: katsotaan telkkaria yhdessä.

Ei se tunnu siltä, että siinä olisi tarpeeksi vuorovaikutusta ihmisten kanssa. Nankin sanoi silloin joululomalla, että pidetään enemmän yhteyttä ja nähdään useammin, mutta siitäkin on jo... No, tarkistin sen, koska en muistanut. Reilut kaksi viikkoa. Mutta se tuntuu paljon pitemmältä ajalta.

Voisin hokea koko ajan, miten yksinäiseksi tunnen oloni, mutta ei se mitään auttaisi. Pitäisi mennä tänään ennen keskiyötä nukkumaan, jotta voisin ottaa lääkkeen ja jotta heräisin huomenna tarpeeksi aikaisin soittaakseni sinne YTHS:ään. Pitäisi pitäisi pitäisi. Enkä minä saa kuitenkaan mitään aikaan.

On saamaton ja surullinen olo.