Jaa-a. Hyvin painokas, väsynyt ja tietämätön jaa-a. Eilen Alfin kanssa juteltiin mesessä. Ja sain selvyyden siihen Odée-asiaan. Näin se juttu meni peruspiirteittäin:

Alf ja Odée eivät tunteneet toisiaan aluksi, mutta alkoivat osastolla pikkuhiljaa ystävystyä. Sitten Alf ihastui häneen ja Odée myönsi myös olevansa ihastunut Alfiin. Odéella on poikaystävä. Tai ehkä jopa kihlattu, en ole ihan varma. Olen nähnyt sen tyypin pariin kertaan, kun hän on ollut mukana Odéen henkilökohtaisessa terapiassa. Mutta Odée siis myönsi Alfille – joka tiesi myös tästä poikaystävästä – olevansa ihastunut häneen.

No, sitten he alkoivat olla salaa kahdestaan osastolla ja kosketella toisiaan ja kaikkea sellaista. He eivät jutelleet mesessä tai tekstailleet, koska Odéen poikaystävä olisi kuulemma voinut nähdä niitä kirjoituksia. He kuitenkin onnistuivat tapaamaan osaston ulkopuolella muutaman kerran.

No, sitten monen viikon jälkeen Odée sanoi sitten Alfille, että ei halua jatkaa sitä salaa kahdestaan olemista, koska se oli hänelle liian raskasta. Se poikaystävän pettäminen kävi kuulemma vain niin raskaaksi, että hän ei pystynyt jatkamaan enää Alfin kanssa. Tästä ilmoituksesta huolimatta Odée edelleen sanoi päivien lopussa, että pitää katsoa, jos he pystyisivät vielä tapaamaan välillä.

Ja sitten Odée lopulta ilmoitti, että se ”salaa kaksistaan olo” on loppu ihan kokonaan. Hän oli kuulemma poistanut Alfin osoitteen mesestä ja numeron kännykästä. Sitten Alfin mukaan meni vain pari viikkoa, kun Odée alkoi sitten oleskella yhden toisen nuoren miespuolisen potilaan – Jepen – kanssa. Alfilla sitten alkoi vähän keittää, kun ensiksi Odée oli sanonut hänelle, ettei pysty jatkamaan heidän välillään ollutta, mutta sitten hän näki Odéen Jepen kainalossa.

No, sitten (tyypillisenä miehenä, hmm?) Alf päätti sanoa Odéelle suoraan, mitä mieltä oli tästä ihmisenä. Paitsi että ei vasten kasvoja, vaan tekstiviestillä. Tähän viestiin Odée oli kuulemma sanonut, että hän saa tehdä mitä haluaa ja että hän halusi, että Alf jättäisi hänet rauhaan ja että hän ei koskaan ollut pitänytkään Alfista.

Siinä. Oli aika raskasta lukea tuota. Minä tiesin, että se on jotain tuollaista. Minä tiesin, mutta ajattelin silti, että ehkä se ei olekaan, ehkä se onkin jotain muuta. Tuli kamalan paha mieli ja pillahdin sitten hysteeriseen itkuun kesken tuon Alfin selityksen. En tiedä ihan tarkkaan miksi. Tuntui vain typerältä, että olin hänelle vain ”toinen kierros”. Ja se, miten hän oli koskettanut minua... Heti ensimmäisellä kerralla, kun hän teki niin... Minä en voinut hiljentää sitä tunnetta, joka huusi minun päässäni, että kylläpäs se kosketteleminen tuntuu olevan Alfilla helppoa – ihan niin kuin hän olisi tehnyt juuri samanlaista joskus ennenkin. Se ei ollut erityiskosketus, ei sellainen, että ajattelisin, että se olisi kosketus minulle, kosketus häneltä minulle. Se oli rutiinikosketus. Samanlainen kosketus kuin kaikille aikaisemmillekin tytöille. Ja sen vain tunsi ja se tuntui pahalta ja nyt kun tiedän, että se on totta, se tuntuu vielä pahemmalta.

Minä sitten olin vihainen ja loukattu ja räyhäsin vähän pahaa oloani Alfille. Ja minusta se kaikki oli ihan lapsellista. Psykiatrisella osastolla enemmän tai vähemmän hajalla olevat ihmiset hakevat lohtua pettämisistä ja salaisista kosketuksista ja hyväilyistä kenen tahansa kanssa. Ja sitten välit poikki ja seuraava kehiin. Ja katosi kyllä arvostus Odéetakin kohtaan aika lailla kokonaan. Joo, kyllä minä ymmärrän, että voi tuntua tosi kivalta, kun Alf koskettaa ja huomioi. Minustakin se tuntuu hienolta. En ole ihan varma, olenko varsinaisesti ihastunut Alfiin, mutta hänen käytöksensä vetää puoleensa sitä tiettyä rikkinäistä osaa minussa, joka haluaa vain hinnalla millä hyvänsä tuntea itsensä hyväksytyksi, kauniiksi ja ihailluksi.

Mutta Odéella oli poikaystävä ja minusta on vain anteeksiantamatonta ruveta vehtaamaan muiden poikien kanssa, vaikka olo olisi miten rikkinäinen. Sama pätee kylläkin myös Alfiin: eikö hänen olisi pitänyt kunnioittaa Odéen ja hänen poikaystävänsä suhdetta, eikä ajatella vain itseään? Sanoin tuon hänellekin, niin hän vain puolustautui sillä, että kun on melkein rakastunut, niin estot katoavat taivaan tuuliin, eikä voi mitään sille, että haluaa vain nähdä tätä toista ihmistä.

Ja sitten tämä jonkinasteiseksi riidaksi paisunut keskustelu meni siihen, miltä tässä uudessa valossa näyttää Alfin käytös minua kohtaan. Minä selitin, että se vaikuttaa vain kuviolta. Että Alf ehkä tietämättäänkin toistaa samaa kuviota ja ihastuu osastolla kehen tahansa, joka vain suostuu keskustelemaankin hänen kanssaan. Tai että ehkä hänen tunteensa minua kohtaan olivatkin hänen psyykeensä vastareaktio Odéen aiheuttamaan pahaan oloon tai että ehkä hän yrittäisi kostaa Odéelle minulla. Että hän voisi kuin sanoa äänettömästi: ”Ehkä sinulla on Jeppe, mutta on minullakin Amia, jonka sain tuosta vain.”

Hänen mielestään asia ei todellakaan ollut noin, vaan että hän oli ihan oikeasti ihastunut minun (PowerParkista lähtien), koska hän oli saanut enemmän nähdä, millainen olin. Ja sitten sen jälkeen hän oli kuulemma ihastunut minuun vähitellen aina vain lisää ja nyt kun me ollaan opittu tuntemaan paremmin, niin minä olen ”tuonut valoa hänen päiviinsä”. Suora lainaus.

Tuosta sitten väännettiin seuraavat kaksi ja puoli tuntia. Siis keskiyöstä puoli kolmeen aamulla. Ja minä suunnilleen 38 asteen kuumeessa.

Minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin tuosta keskustelusta pois. Minun olisi vain pitänyt tehdä jotain muuta, koska nyt tuntuu, että tuo vääntäminen oli ainakin ihan tyhmä valinta, koska loppuvaiheessa aloin väsyä niin totaalisesti, että en jaksanut kunnolla enää väittää edes vastaan. Ja jos kukaan tietää yhtään, miten itsepäinen ja joustamaton olen välillä mielipiteideni suhteen, tietää, että minun täytyi olla HYVIN väsynyt.

Ja koko väittely oli muutenkin turha, koska en minä oikeasti välttämättä ollut ihan sitä mieltä, mitä väitin olevani. Tunsin oloni vain niin loukatuksi. Niin tyhmäksi, kun olin luullut, että minä olisin erityistapaus hänelle, vaikka miten olin yrittänyt olla varovainen ja vaikka miten olin aavistellut, että jotain tällaista voisi olla taustalla.

Niin sitten tuli automaattisesti sen jankuttaminen, että hän ei ole oikeasti ihastunut minuun, kyse on pelkästään hänen pakkomielteisestä kuviostaan. Hän kyllä väitti lahjakkaasti ja hemmetin sitkeästi vastaan. Ja jos ollaan ihan rehellisiä, niin en minäkään usko, että kyse olisi ihan kokonaan pelkästään tuollaisesta kuviosta ja että hän ei voisi mitenkään tuntea mitään oikeaa kiintymystä minua kohtaan. Mutta minä vain halusin itse uskoa, että kyse on vain kuviosta, että Alf on sika niin kuin kaikki miehet, ja että nyt ei tarvitse enää ollenkaan miettiä, mitä tehdä Alfin suhteen.

Jotenkin automaattisesti tuli vain se, että jos vain itsepäisesti kiellän jatkuvasti hänen minua kohtaan tuntemien tunteidensa olemassaolon, minun ei tarvitse käsitellä niitä. Halusin olla niin itsevarma, mitä annoin ymmärtää. En minä ollut yhtään itsevarma. Olin vain ihan neuvoton, enkä tiennyt lainkaan, mitä tehdä tai mitä sanoa tai mitä ajatella, joten riidan haastaminen ja toisen sanomisien kieltäminen oli ainoa vaihtoehto, jota saatoin ajatella. Aloin lopulta syyttämään Alfia siitä, että hänen olisi pitänyt ”ajatella järjellä” ja yksinkertaisesti olla ihastumatta minuun.

Joo, ei tarvitse sanoa, minä tiedän kyllä. Minä en vain tiennyt... Minä en osannut... Alf moneen otteeseen (ehkä kolme tai neljä kertaa?) sanoi, että oli luullut, että minä olisin ihastunut häneen myös, mutta minä en kertaakaan kommentoinut tuohon toteamukseen mitenkään. Se ei ollut kysymys, enkä minä olisi sitä paitsi edes tiennyt, mitä olisin vastannut siihen. Jos olisin sanonut, että en ole ihastunut, minusta olisi tuntunut siltä, että olisin valehdellut. Mutta en halunnut sanoa sitäkään, että olen ihastunut.

Jos olisin tunnustanut, että minäkin tunnen jotain häntä kohtaan, minusta olisi tuntunut vain siltä, että häviäisin. Menettäisin arvokkuuttani. Että hän nauraisi sille, miten naiivi olenkaan, kun olen noin helposti lumottavissa. Annoin myös ymmärtää, että olen seurustellut aikaisemmin. Hän sanoi saaneensa kuvan, että en ole seurustellut, ja minulle tuli sellainen tunne, että on pakko näytellä, että minulla on paljon kokemusta ja että tiedän näistä asioista ja että hän ei olisi täten mitenkään erityinen. Jos hän olisi tiennyt totuuden, hän olisi taatusti ajatellut, että minä olen sitten niin tietämätön ja sinisilmäinen ja helppo manipuloida ja saada tuntemaan täsmälleen niin kuin joku muu haluaa.

Ja minusta tuntuu nyt, että olen tuollainen, ja se tuntuu pahalta. Miten kukaan voisi arvostaa tuollaista ihmistä tai tuollaisen ihmisen tunteita? Minä en ainakaan pystyisi. Enkä pysty.

Minulla on taas kolme uutta haavaa. Ei, ne eivät liity mitenkään tähän tapaukseen. Eilen päivällä, paljon ennen tuota keskustelua Alfin kanssa, katsoin Pirates of the Caribbean –leffoja, ja koska ei ollut mitään muutakaan tekemistä, viilsin ajan kuluksi parit haavat. Ja ne olivat oikein huolellista työtä. Tällä kertaa kokeilin viiltää niin, että kynsisakset olivat auki ja että vain toisella niistä terävistä teristä viilletään. Se on normaalista poikkeava tapa minulle, mutta päätin kokeilla nähdäkseni, millaista jälkeä siitä tulee.

Minulla oli haavanpuhdistusainetta ja paperia koko ajan vieressä, jotta saatoin pyyhkiä aina välillä veren pois, jotta näkisin paremmin, mistä kohtaa veri tulee. Se siksi, jotta voisin uudestaan viiltää siihen syvimpään kohtaan ja tehdä sitä vielä syvemmäksi. Paljon järkevämpää kuin raaputtaa sokeasti sellainen isohko ihoalue pieniä ja matalia naarmuja täyteen. Ja ehkä jos viiltää syvemmälle terävämmällä välineellä, arvistakin voi tulla paremman näköisiä.

Ne ovat nyt paljon kipeämpiä kuin odotin. Yleensä terävällä viilletyt jäljet eivät ole kauhean kipeitä eivätkä turpoa. Nämä kuitenkin turpoavat ja ovat kipeitä. Nukkuminen oli tuskaa. Osaksi näiden haavojen takia, mutta osaksi siksi, että menin nukkumaan ihan väärään aikaan ja osaksi siksikin, että olen kipeä ja olo ei ole yhtään mukava ja rento.

Mutta vaikka tänään muu perhe tuleekin jo mökiltä kotiin, voin piiloutua peittooni. Ja vaikka huomenna on saunapäivä, niin voin todennäköisesti välttää äitiäni aika hyvin, koska voin periaatteessa jättää koko saunan väliin sillä perusteella, että oloni on liian kipeä. Ihan sama. Ei äiti varmaan piittaisi vaikka huomaisikin jotain. Onhan hänen täytynyt huomata, kun on taas tullut t-paitailmoja ja käteni on nykyään niin täynnä näkyviä jälkiä, että niitä on melkein mahdotonta piilottaa. Enkä näekään kauheasti enää vaivaa niiden piilottamiseen. Ihan sama. Ei haittaa, vaikka muut näkisivät. Viillän itseäni – mitä sitten?

Olen opetellut uuden biisin pianolle eilen. Pirates of the Caribbeanista se Davy Jonesin theme. Se kauhean koskettava musiikkipätkä, joka kuuluu siitä sydänsoittorasiasta, joka Davy Jonesilla on. Se tuntuu jotenkin sellaiselta, että sopii minulle juuri nyt. Minustakin melkein tuntuu siltä, että voisi repiä sydämen irti ja laittaa jonnekin kirstuun ikiajoiksi, josta kukaan ei voisi sitä löytää, eikä siten satuttaa, eikä rakastaa.

Ja nyt tekisi melkein mieli pyytää ihmisiä sanomaan minulle, mitä minun pitäisi ajatella tai tehdä tai tuntea. Sentään näen Nanin näillä näkymin tiistaina, niin sitten saisi jonkun neuvon tai ohjeen tai mielipiteen. Ei Nan ikinä päätä minun puolestani, mutta en käsitä, miten pelkästään hänelle kertominen selvittää minulle itselleni asiaa ja sitä, mitä minun pitäisi tehdä. Nanin kanssa jutteleminen auttaa aina, vaikka hän ei neuvoisikaan suoraan yhtään mitään.

Ei kuitenkaan kehtaa suoraan pyytää lukijoilta jotain kommenttia asiaan, koska se näyttäisi niin tyhmältä ja nololta sitten, jos niin tekisi, ja jos kukaan ei sanoisi mitään, vaan kirjoituksen alla näkyisi vain 0 kommenttia.

Päätäkin särkee.