Olen lueskellut taas vaikka mitä kouluammuskelujuttuja. Nyt kun Jokela ja Kauhajoki ovat minun osaltani melkein puhtaaksi kaluttuja, siirryin Columbineen ja Eric Harrisiin ja Dylan Kleboldiin. Videoita en ole uskaltanut katsoa. Traumatisoiduin jo eilen siitä, kun lueskelin murha.infossa kaikenlaisia ”hauskoja” juttuja. Osa niistä oli oikeasti hauskoja, mutta nähtävästi minunkaan huumorintajuni ei ole niin mustaa mitä joillain. En kauheasti videoita katsellut, kun ajattelin, että ne olisivat samanlaista wannabe-hauskaa huttua ja varoitukselliset videot kiersin kaukaa, mutta päätin sitten yhdessä vaiheessa katsoa yhden venäläisen piilokamerapätkän, jossa joku tyyppi piiloutuu sellaiseen postilaatikkojuttuun ja kun joku yritti tunkea kirjeitä sinne, niin hän työnsi ne takaisin ulos. Ja sama jatkui uudestaan ja uudestaan ja eri ihmisiä tuli ja meni ja taustalla pyöri sellainen tyypillinen hassutteleva piilokameramusiikki. Sitten tuli yksi tyyppi, jolle tehtiin se sama juttu. Hän naurahti ja kurkisti siitä luukusta sinne sisään. Sitten hän veti aseen ja ampui sen piilokameratyypin sinne postilaatikon sisään! Oikeasti!

Ei tule heti mieleen koska olisin järkyttynyt tuolla lailla. Jotkut kauhean väkivaltaiset leffatkin ovat joskus hieman karmivia, mutta osaan aika hyvin erotella todellisen ja epätodellisen maailman toisistaan. Minä olen kauhea nössö tuollaisten todellisuusjuttujen suhteen. Olen pienestä asti katsonut liian pelottavia leffoja ja kaikkea sellaista, eikä se kauheasti ole hätkähdyttänyt. Pystyn lukemaan kaikenlaisia kuvauksia tilanteista ja tapahtumista, mutta kaikki videot ovat sellaisia, joita kartan. Se saattaa tosin johtua siitä, että kerran Vuotiksessa joku oli linkannut ”todella hauskan” jutun, jossa tuli sellaista jotain keskinkertaista komediajuttua, mutta yhtäkkiä kesken kaiken räjähti ruudulle iso kuva jostain hirviöstä ja kaiuttimista kuului niin kovaa kirkunaa, että vanhemmalla ihmisellä olisi taatusti ollut sydänkohtaus lähellä.

Tuo video ei nyt ollut niin paha, tuo missä se tyyppi ammuttiin sinne postilaatikon sisään, mutta vaivaamaan se jäi. Kauhea. Minä en edes odottanut mitään sellaista, vaan sitten se yhtäkkiä vain tapahtui, tuosta vain. Ja se oli vielä käsittääkseni tottakin. Siinä mielessä se oli niin paljon kauheampaa kuin mikään muu vastaava. Minä en vain voi lakata ajattelemasta sitä ja se on niin kuvottavaa, että siitä tulee fyysisesti huono olo.

Sama juttu muiden tosi-videoiden kanssa. En uskalla katsoa näiden kouluampujien laimeita videoita, joissa he harjoittelevat ampumista, tms. koska se on minusta jotenkin vain niin... En edes tiedä. Se on minun mielestäni jotenkin niin kauhean hirveää! Pystyn katsomaan telkkarista vaikka miten realistisen näköisiä väkivaltajuttuja enkä ole moksiskaan eikä minulla olisi todennäköisesti niin mitään ongelmaa tehdä ruumiinavausta jollekin kuolleelle ihmiselle tai vastaavaa. En ällöönny verestä ja koen, että olen suhteellisen kylmähermoinen, enkä niin erityisen herkkä, mutta siltikään en pysty katsomaan joitain videoita, joissa joku tyyppi pelkästään ampuu ampumaradalla. Minua aina hirvittää kun niitä näytetään telkkarissakin.

Tuo on jotenkin ristiriitaista. Eli kai tuon voisi laskea jonkinlaiseksi peloksi? Pelkään koiria ja reality-videoita? Olen minäkin... Mutta oli pakko selittää, kun tuo vaivaa vieläkin. Pelkään vain, että näen siitä postilaatikkojutusta painajaisiakin tai jotain.

Mietin myös taas kiusaamista. Kun lukee muiden kokemuksia kiusaamisesta, niin muistuu paremmin mieleen se omakin kiusaaminen. Olen täälläkin selittänyt aiheesta vaikka miten paljon. En ole varma, mitä olen kertonut ja mitä jättänyt kertomatta; minulla menee välillä sekaisin se, mitä olen kirjoittanut tänne ja mitä pelkästään ajatellut.

Siitä olen kuitenkin melko varma, että en ole kertonut ”Miks kaikki kiusaa” –videosta. Kuulostaa lupaavalta ja sellaiselta, että haa, kerrankin jotain, mitä Amiankin elämässä on tapahtunut, mikä on ollut vastalause kiusaamiselle ja tuki kiusatuille, eikö? No, kyse ei ole lainkaan siitä, vaan pikemminkin päinvastoin. Tarkoitus oli ilmeisesti ihan hyvä, mutta se ei toiminut lainkaan.

Meille näytettiin tuo video ensimmäisen kerran seitsemännellä luokalla opon tunnilla. Se oli kai aika aikaisessa vaiheessa, mutta en muista kuitenkaan tarkemmin. Videolla oli surulliseksi klovniksi maalattu tyttö, joka liikkui koulualueella yksin ja jota kiusattiin. Se oli ”mykkäfilmi” – siinä ei ollut lainkaan ääniä. Taustalla soi koko ajan biisi, jossa joku suhteellisen nuoren kuuloinen tyttö (joku 13-17 –vuotias) lauloi kiusaamisesta. Kertosäe oli: ”Miks kaikki kiusaa? Tiedä en. Miks kaikki kiusaa?” En muista miten se loppui, mutta tuo biisi jäi mieleen.

Minun kiusaamiseni oli tuolloin pahimmillaan. Olin juuri päässyt ala-aste –helvetistä ja luulin, että kiusaamisesta pääsisi eroon, kunhan ne entiset kiusaajat eivät sitä jatkaisi. He eivät jatkaneet, mutta luokalleni sattuikin herra Tumppi, joka keksi nopeasti, että kylläpäs Amialla on outo nimi ja kylläpäs se on muutenkin outo ja kylläpäs sitä onkin hauska nimitellä ja heitellä esineillä ja pilkata muutenkin. Ja tuohon aikaan se sattui kaikista eniten, kun yläasteelle siirtyminen oli muutenkin kauhean stressaavaa ja hieman pelottavaa.

Oli siis hieman ristiriitaiset fiilikset, kun opon tunnilla meille näytettiin tuo video. Toisaalta katsoin sitä syvästi liikuttuneena ja ajattelin, että ehkä se saisi ihmisiä ymmärtämään, miten paha asia kiusaaminen on ja se mahdollisesti saisi ihmisiä tukemaan kiusattuja (minuakin) ja kiusaajat ehkä lopettamaan. Toisaalta minulla oli kuitenkin kauhean hermostunut olo koko ajan ja oli tarve nieleskellä koko ajan, ja pelkäsin, että joku huomaa, että käyttäydyn oudosti, kun puhutaan kiusaamisesta ja nauraa siitä minulle tai että kiusaajat saavat siitä lisää intoa.

Tuon videon vaikutus oli kuitenkin niin yllättävä, etten minä ainakaan osannut lainkaan odottaa sitä. Siitä tuli pahimpien kiusaajien suosikkivideo ja läpi yläasteen he pyysivät, että se katsottaisiin uudestaan ja uudestaan.  Välillä he lauleskelivat sitä biisin kertosäettä ja aina kun vain muistivat, he perustelivat opolle, miksi se pitäisi katsoa uudestaan. En tiedä sitten, mitä kiusaajien mielessä liikkui, mutta tuosta tuli kiusatuille video, jota he eivät missään nimessä olisi halunneet nähdä uudestaan missään tilassa. Minusta ainakin tuntui, että se oli vain kiusaajille yksi uusi tapa pilkata kiusattuja: hyvä tarkoituskin voidaan kääntää pahaksi. Koulukiusaamista vastustavasta videosta tuli koulukiusausmetodi.

Minä en muista tarkalleen kaikkea kiusaamista. Olen kai pyrkinyt aika onnistuneesti unohtamaan sen, jättämään kaiken taakseni ja sanomaan itselleni: ”Olit säälittävä silloin, mutta nyt olet eri ihminen.” Nykyään en mieluusti katso taaksepäin. Se saa minut vain muistamaan, miten erilainen olin, enkä pidä sen muistamisesta lainkaan. Nykyään minua nolottaa se, miten pidin hiuksiani silloin, minua nolottaa, mitä puin päälleni ja ennen kaikkea minua nolottaa se, miten käyttäydyin. Olen pystynyt kai siksi jossain määrin olemaan kantamatta kaunaa kiusaajilleni, että pystyn sinänsä ymmärtämään, miksi he kiduttivat minua. Ala-asteen kiusaamista en ymmärrä, mutta yläasteen kiusaamisen jossain määrin.

Merkittävää tuohon kiusaajille kaunaa kantamattomuuteen saattaa olla myös se, että jotenkin ihmeen tavalla loppujen lopuksi nimenomaan nämä kiusaajat tulivat minulle läheisemmiksi kuin keskiverrot muut oppilaat. En tiedä miten se kävi, mutta siitä olen jollain tavalla ylpeä. En ole lainkaan ylpeä siitä, että minua kiusattiin tai millainen olin silloin, mutta sitä muistelen mieluummin, miten viimeisimpinä aikoina nämä kiusaajat tuntuivat osoittavan jopa tietynlaista kunnioitusta minua kohtaan.

En lue yläasteen kirjoja, en kalentereita. Vihaan eniten yläasteen luokkakuvia, en haluaisi näyttää niitä ikinä kenellekään, toivoisin, että ne olisivat jääneet vain ottamatta. Vihaan sitä, miten raukkis olin silloin. Vihaan sitäkin, miten kerran kerroin totuudenmukaisesti kiusaamiskyselyssä, että minua oli kiusattu. Meidän luokanvalvoja otti minut puhutteluun yhden tunnin jälkeen ja kyseli sitten hieman. Kysymykset olivat typeriä, eikä niihin pystynyt vastaamaan kunnolla. Lopulta nieleskelin itkua ja sanoin luokanvalvojalle, että ei sille varmaan tarvitse tehdä mitään, pelkkää pientä kiusaa tekevät, eivät oikeastaan ole huonoa vitsiä pahempi juttu. Ja tuon jälkeen muistin aina ruksata kohdan ”Ei”, kun kysyttiin, että kiusataanko sinua tai oletko nähnyt kiusaamista.

Yläasteella... Olenko tarkemmin kertonut, millainen olin yläasteella? Minä olin kauhean hiljainen ja liikuin kaikkialle Merryn kanssa. Me kuljimme samaa matkaa kouluun ja aina kun hän oli kipeä, minä maanittelin häntä tulemaan siitä huolimatta kouluun ja kun hän ei tullut, kuljin koulussa varovaisen pelokkaasti varoen ihmisiin katsomista. Minä käytin yksivärisiä t-paitoja, jotka paljastivat mahdollisimman vähän, vaaleita löysiä farkkuja ja satunnaisesti myös beigejä vakosamettihousuja. Jos oli kylmempi, minulla oli sininen farkkutakki, josta napitin jokaisen napin kiinni. Seitsemännellä luokalla minulla oli myös vaaleanpunainen pörröinen huppari. Minulla oli hieman huono ryhti ja laahasin toista jalkaani hieman kävellessäni. Erotuin oppilaiden joukosta ollessani jo seitsemännellä luokalla yli 170 senttiä pitkä. Minulla oli pitkät likaisenvaaleat hiukset, joita pidin joko saparoilla tai tiukoilla leteillä.

Olin hyvä oppilas. Luin hartaasti kokeisiin ja tein pääasiallisesti myös ainakin osan läksyistä. Huonoin numeroni yläasteen ajalta on saksan 7½, joka järkytti minua hyvin syvästi. Suosikkiaineeni oli... jaa-a... paha sanoa. Olisiko ollut matikka. Olin siinä hyvä. Jokaisesta kokeesta tuli vähintään kiitettävää, vaikka niihin en harjoitellut, enkä tehnyt kotiläksyjä ja tunnit menivät juttelemiseen Merryn kanssa. Inhokkiaine oli liikunta. Sain joko seiskaa tai kahdeksikkoa. Osallistuin kuitenkin tunneille. Pärjäsin ihan hyvin etenkin joukkuepeleissä, mutta kun oppilaat saivat valita joukkueet, minut valittiin aina viimeisenä.

Minä kirjoitin silloin paljon tarinoita. Olin ylpeä tarinoistani. Päiväkirjaa en pitänyt. Netissä roikuin ja keskustelin Pottereista. En tutustunut ihmisiin netin kautta. Olin lukenut Potterit niin monta kertaa läpi, että osasin ne melkein ulkoa. Pelasin myös hyvin shakkia. Lempi tv-ohjelmani oli Avara Luonto. Kuuntelin klassista ja soundtrackejä. Halusin ehdottomasti oman paikkakunnan lukioon, mikään muu ei käynyt mielessäkään.

Minä en pidä yhtään siitä millainen minä olin. Välillä tuntuu oudolta ajatella, että se todella olin minä. Tuntuu inhottavalta ajatella että se olin minä. Ja sitten minä muutuin ja muutuin ja muutuin ja nyt olen tullut jo niin kauas entisestä etten edes tunnista itseäni menneiden aikojen tapahtumissa.

Mikä minut muutti? En tiedä. En vieläkään tiedä. Moni asia muuttui, mutta en tiedä sitten, mikä niistä sai alkuun muutoksen, joka on vienyt minut niin kauas. Sairastuin näihin aikoihin masennukseen ja syömishäiriöön. Minä tulin myös vihaiseksi. Tulin vihaiseksi itselleni, kavereilleni ja kaikille muillekin. Silvoin itseäni jatkuvasti ja kidutin ruumistani (ja mieltäni) kuntoilulla ja vähällä syömisellä. Ja salasin sen kaikilta. Aina revittyäni vanhan parantumattoman haavan auki kädestäni, minä vihasin itseäni enemmän kuin mitään. Sitten kun se itsevihan hetki oli ohi, vihasin kaikkia muita. Ajattelin, että he olivat tehneet sen minulle. Heidän pitäisi kärsiä eikä minun. Ja minä tein kaikkeni laittaakseni heidät kärsimään. Olin heille ilkeä. Annoin heidän nähdä ”vahingossa” haavat kädessäni. Jos he mainitsivat, käyttäydyin välinpitämättömästi. Välillä sanoin, että se oli heidän vikansa: he eivät olleet ikinä tehneet mitään minun hyväksi, he eivät olleet ikinä välittäneet oikeasti, he saivat minut tekemään sen itselleni.

Lopulta ei ollut väliä, vaikka he menisivät pois. Vaikka en saisi purettua enää vihaani heihin. Sinne menivät Merry, Jes ja Jesin kaveri neiti P. Jäljellä olivat C, Thes ja Nan, joista Nan oli kaikkein etäisin. Ehkä siksikin olemme Nanin kanssa vielä kavereita. Hän ei ollut tarpeeksi lähellä minua noina aikoina, niin minulla ei ollut tarvetta kostaa hänelle. Eikä hän olisi ikinä suuttunutkaan. Mutta sitten Thes laittoi välit poikki typerästä syystä. Lupasin antaa hänelle anteeksi, jos hän vain ikinä muuttaisi mieltään. Ja kun meni Thes, meni Nan, joka oli hänen paras kaverinsa. Jäljelle jäi vain C.

Tuli kevät ja minä olin melkein yksin. Näin elokuvissa leffan ”Sithin kosto”. Se vaikutti minuun suuresti. Ihailin silloin Anakinia. Halusin tulla pahaksi kuten hän tuli, kostaa kuten hän kosti ja vaipua lopullisesti ”pimeälle puolelle”. Näihin aikoihin Thes tuli taas kaveeraamaan kanssani. Minä en antanut enää anteeksi. En antautunut hänelle enää. En päästänyt häntä lähelle. En ollut avoimen vihamielinen häntä kohtaan, vain suhteellisen välinpitämätön. Teeskentelin unohtaneeni asioita, jotka olivat hänelle tärkeitä – ikään kuin ne olisivat minulle niin mitättömiä, etten muistaisi niitä enää. Jos hän teki jotain, joka satutti, en sanonut mitään. Nauroin vain ja näyttelin ottavani sen vitsinä. En sanonut, että se satutti. En suuttunut hänelle enää lainkaan, en kiihtynyt enkä loukkaantunut. Se tietysti suututti Thesin lopulta.

Ei minulla ollut oikeastaan ketään, mutta kiusaaminen oli loppunut oikeastaan kuin seinään. Ainakin pääosin. No, kun tarkemmin muistelee, niin kyllä viimeisenäkin päivänä sai kuulla nimittelyä, mutta ne pääkiusaajat lopettivat ja melkein alkoivat jopa kaveerata kanssani. Herra NV – luokallani ollut pääkiusaaja – alkoi osoittaa hieman kunnioitusta jo silloin, kun hän yritti ottaa Merrystä kuvia kamerakännykällään ja minä tönäisin häntä pari kertaa ja käskin häntä lopettamaan sen ja painumaan *piip* ja yritin lyödä kännykän hänen kädestään.

Erityisesti hänen käytöksensä muuttui sen jälkeen, kun minä ja Merry lakkasimme olemasta kavereita. Hän tuppautui seuraani ja kyseli silmät uteliaisuudesta kiiluen erilaisia kysymyksiä siitä, miksi minä ja Merry emme ole enää kavereita. Ainakaan tietojeni mukaan hän ei vainonnut Merryä samalla tavalla – sitä tulee mielestäni myös se, miten erilailla hän suhtautui minuun ja Merryyn. Voisi ottaa itse asiassa lainauksella/tilannekuvauksella yhden tilanteen:

Amia: *odottaa biologiantunnin alkua käytävällä ja katselee lasivitriinissä olevia täytettyjä lintuja*
Herra NV: *pilkallisella äänensävyllä* ”Vieläkö sinä ja Merrylis ootte riidoissa?” [sivuhuomautus: aina puhuessaan minulle Merrystä hän käytti Merrystä ”lempinimeä” lisäämällä tuontyyppisen päätteen, mutta ei koskaan muulloin]
Amia: *vilkaisee herra NV:tä sivusilmällä, tuhahtaa, muttei sano mitään*
Herra NV: ”Oho! Ootte vai?!” *rehellisen yllättyneen ja uteliaan kuuloisena*
Amia: *ei sano mitään*
Herra NV: ”Miks te ootte riidoissa?” *utelias äänensävy* [kysyi tuota vähintään kerran päivässä]
Amia: ”No eipä kuulu sulle.”
Herra NV: ”Jos sä et kerro, niin Merrylis ainaki kertoo. Ja on varmana kertonu muilleki jo. Mitäs jos mä menisin kysymään siltä?”
Amia: ”No siitä vaan ihan vapaasti.”
Herra NV: *seisoo hetken paikoillaan hämmentyneenä, mutta katoaa sitten käytävän toiseen päähän Merryn luo ja palaa alle minuutissa* ”Ei se sanonu mitään.”
Amia: ”Hah.” *naurahtaa pilkallisesti herra NV:lle*

Tuollaista se oli. Melkein keskustelua, joka tuntui sinänsä välillä ihan piristävältäkin, kun se ei ollut enää lainkaan sellaista mitä se kiusaaminen aikaisemmin. Ja tuon jälkeen Merry sai puolestaan enemmän pilkkaa osakseen. Häntä ei oltu kiusattu lainkaan yläasteen aikana (paitsi jos hänelle oli heitetty kommentti minusta), joten siinä tilanteessa, kun kaikki kilttihyvikset valitsivat Merryn puolen ja katsoivat epäillen minuun, tuntui jotenkin sadistisesti oikeudenmukaiselta, että Merry, joka noin vain sai kaikki puolelleen, joka sai minun oloni pahaksi, eikä koskaan puolustanut minua kiusaajia vastaan vaikka minä puolustin aina häntä, muuttuikin yhtäkkiä uhriksi minun sijaani. Ei se niin pahaa mielestäni ollut mitä minuun kohdistui. Häntä ei nimitelty, lähinnä herra NV tirskui hänen puhuessaan tunnilla tai vastaavaa. Pariin otteeseen häneltä vietiin kaulahuivi tai hanskat ja kiusaajat heiluttelivat niitä ympäriinsä tai hyppivät hyppynarua hänen kaulahuivillaan hänen silmiensä edessä, eikä Merry uskaltanut tehdä mitään tai vaatia niitä takaisin.

Ja sitten alkoi lukio ja tuli NN ja siitä onkin jankutettu vaikka miten monta kertaa. Minusta tuli vain ilkeämpi ja ilkeämpi ja ylpeämpi ja itsenäisempi ja rohkeampi. Ja nykyään olen kauhean kyyninen ja epäsosiaalinen ja olen sitä mieltä, että yliopistotyypit on kauhean snobimaisia. Köh. Voi kiistellä siitä, että olenko mennyt hyvään vai huonoon suuntaan, mutta itse olen tyytyväisempi itseeni nykyään kuin silloin yläasteen aikana. Minä muutuin ujosta kilttitytöstä itsenäisemmäksi ja rohkeammaksi, kun taas Merry pysyi jotakuinkin Merrynä koko lukionkin ajan.

Kylläpäs tuli pitkä selitys ei varsinaisesti mistään. Olen kertonut nuo asiat taatusti jo ennenkin, jotain pientä voi olla uutta, mutta pääosin samaa. Enkä tiedä, mikä pointti tuossakin oikeastaan edes oli. Koulukiusaamisjuttua taas ja Merryn mustamaalaamista ja jankutusta siitä, miten olen muuttunut, jne. jne. Ei sillä, jos kirjoittaisin tänne blogiini vain jotain oikeasti tärkeää ja kiinnostavaa ja merkittävää, niin täällä olisi ehkä yksi kirjoitus.

Niin joo, enkä ole siivonnut – paitsi pikkukamujen häkin. En ole vaihtanut eteisen lamppua enkä tiskannut. Olen kylläkin kerännyt osan tiskeistä jo tiskipöydän nurkalle! Se on kuulkaa edistystä. En mennyt kastajaisiin, enkä nähnyt Kate Austenia tänään. Eilen näin siellä labratöissä, jotka menivät törkeän huonosti. Kate Austen häipyi mahdollisimman pian, joten kun minulla oli hieman vaikeuksia sen laitteiston kokoamisessa, jäin muista hieman jälkeen. Sain muut kiinni, mutta kun olisi pitänyt laskea lopuksi laskut, olin niin ahdistunut, että siitä ei tullut mitään. Yritin laskea mahdollisimman nopeasti ja tietysti ne menivät sitten pieleen ja jouduin laskemaan ne kolme kertaa uudestaan, koska hermoni eivät kestäneet, vaan hosuessani tein virheitä. Lopulta sain laskettua kaiken oikein – olin yksin laboratoriossa ja harhailin ympäriinsä etsiessäni sitä opettajaa jonka puumerkin tarvitsisin.

Tuon episodin jälkeen lähdin kotiin. Tietysti oli järkyttävän kylmää ja satoi. Pyörätelineillä kaksi muuta labrassa ollutta tyttöä sääti toisen pyörän kanssa. Tajusin, että minun pyöräni on juuri siinä ja kävi ilmi, että minun pyöräni oli kaatunut sen toisen pyörän päälle ja poljin oli mennyt pinnojen väliin, eikä sitä saanut irti. Lopulta se tyttö väänsi väkisin ja katkaisi pinnan omasta pyörästään.

Pyöräilin ärtyneenä kotiin. Ajattelin, miten olisikaan ihanaa, jos olisi kotona. Olisi voinut soittaa äidille, että tulisitko hakemaan, kun kerran sataa. Olisi päässyt kotiin äidin lämpimässä autossa ja olisi voinut sanoa epämääräisesti: ”Ihan tyhmä päivä, me tehtiin ihan tyhmiä kokeita labrajutussa neljä tuntia.” Sitten olisi tullut kotiin ja ruoka olisi ollut valmiina. Sitten olisi laitettu ehkä takkaan puitakin, kun oli niin viileä.

No, melkein pillahdin itkuun noin ajatellessani, kun poljin sitä kirottua mäkeä ylös kohti asuntoani. Piti mennä vielä kaupan kautta, koska minulla ei ollut mitään ruokaa. Kaakao oli myös loppu ja ajattelin litimärkänä ja kylmissäni, että ihana lämmin kupillinen kaakaota olisi sentään hieman lohduttava. Kirosin melkein ääneen, kun kaakaohyllyllä huomasin, että eihän täällä sitä minun suosikkikaakaotani ole. Ehei, kuinkas muutenkaan. Eikä ole sitä Nanin ”lohtuteetäkään”, kuten kerran huomasin. Hemmetin typerä kaupunki. Molempia löytyy sen sijaan kotoa, että jo on ihme paikka tämäkin.

Tähän törmäsin sitten myös eilen niitä hauskuuksia etsiskellessäni ja vaikka tuo nyt onkin jotenkin mauton, niin minusta se on jotenkin törkeän hauska. Onhan se niin hassua kun ihmiset kiroilee oikein antaumuksella. Heh.

Jos sitä yrittäisi vaihteeksi mennä taas nukkumaankin.