On mennyt viime päivinä taas vähän paremmin. Tai ainakin vähemmän huonosti. Tänään sain raahattua itseni Keskuksellekin ja oli ihan okei. Palautin Sallan kirjan ja otin mukaan oman kirjan siltä varalta että ei olisi mitään tekemistä. Se kirja oli Frankenstein, joka meidän pitää lukea siihen kirjallisuuskurssille. En ole koskaan lukenut sitä, vaikka se onkin jonkinsortin klassikko, joten nyt oli mielenkiintoista lukea sitä esipuhetta siitä kirjasta, joka on kirjoitettu jälkeenpäin ja jossa vähän avattiin Mary Shelleyn elämää ja sitä miten hän päätyi kirjoittamaan tällaisen kirjan.

Oli ihan mielenkiintoista ja on ihan jännääkin että nyt on sitten tilaisuus (eli pakko) lukea tämä kirja, josta - niin kuin esipuheessa sanottiin - kaikki tietävät jotain vaikka eivät olisikaan lukeneet kirjaa tai nähneet yhtään elokuvaa. Minulla on kuitenkin paljon negatiivisia mielleyhtymiä tästä aiheesta, koska jotkut valopäät yläasteella keksivät että hei tosi hieno idea, kutsutaankin Amiaa Frankensteiniksi! Minulla oli toinenkin pilkkanimi joka oli yleisempi, mutta sitten oli myös tämä Frankenstein ja jotenkin siitä tulee nyt kurja olo kun sitä muistelee. Kun en tarkkaan tiennyt että miksi he kutsuivat minua sellaisella nimellä, niin aloin etsimään itsestäni seikkoja, joissa muistutin tätä hirviötä. Minulla on arpia kasvoissani ja silloin ne olivat paljon näkyvimpiä (vaikka ei todellakaan sellaista leikkausarpea otsan poikki), ja minä olin pitkä ja hiljainen, ja minulla on korkea otsa, ei nyt niin että se olisi ensimmäinen asia johon kiinnittäisi huomiota, mutta nykyäänkään en voi edes harkita että luopuisin otsatukastani, koska äitini sanoi minulle joskus teininä, kun jotkut kaverini kasvattivat otsahiuksia pois, että niin näköjään kasvattavat, mutta älä sinä ainakaan tee sellaista kun sinulla on korkea otsa että on hyvä että sen saa piiloon sinne etuhiusten taakse.

Nykyisin sentään pystyn pitämään otsatukkaani sivussa, mutta sekin on jo suuri saavutus. Ja kun jossain vaiheessa katsoin jotain Amerikan huippumalli haussa -tuotantokautta, niin siinä Tyra Banks mainitsi jollekin kilpailijalle tämän korkeasta otsasta ja kertoi että miten sen kanssa voi toimia että näyttäisi että otsaa olisi "vähemmän" ja sitten sanoi, että hänellä itselläänkin on korkea otsa. Joten jos Tyra Banksillä on korkea otsa niin se ei voi automaattisesti tarkoittaa yhtäläisyysmerkkiä Frankensteinin hirviön kanssa (kun sehän on se tohtori, jonka nimi on Frankenstein eikä se hirviö).

Mutta vaikka tuosta yläasteesta on jo aikaa, niin nyt kun sain kuulla, että meidän pitää lukea tuo kirja, minusta tuntui jotenkin pahalta. Vähän niin kuin siltä että minut pakotettaisiin tavallaan takaisin yläasteelle. Tai siis, kun silloin kun minua kiusattiin, niin se ainoa mitä meille oli koulusta neuvottu, oli että anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos (mitä mielestäni ei ikinä pitäisi sanoa lapsille, koska varmaan todella harva teini-ikäisistä pystyy niin tekemään), mutta siihen liittyi sitten myös se, että miksi minua ikinä kutsuttiinkin, vältin kaikkea mikä saattaisi jotenkin yhdistyä niihin nimiin. Tiesin, että Frankenstein on klassikko, mutta minulle oli jotekin ilmiselvää aina, että en halua lukea sitä, koska en halua olla missään tekemisissä koko Frankensteinin kanssa. Ja nyt olen aikuinen ja nyt on pakko, mutta luulisi että sillä ei olisi enää väliä, mutta sillä on.

Mietin terapiassa tällä viikolla muunmuassa sitä että miksi en osaa sanoa yliopistolla niille tutuilleni melkein mitään, vaikka viime vuosina olen ollut ainakin yläastetta ja lukio-aikaa parempi keskustelemaan ihmisten kanssa. Enkä vieläkään tiedä oikein että miksi, mutta ehkä se johtuu osittain siitä, että on niin paljon asioita, joita tavallaan tekisi mieli sanoa, että sen jälkeen voisin olla normaalisti. Tai ei niitä ehkä tekisi mieli sanoa, mutta aina kun juttelen jonkun kanssa yliopistolta, pelkään, että mitä jos jotenkin joku niistä "synkistä salaisuuksistani" paljastuukin yhtäkkiä. Niin kuin vaikka että olen kuntoutustuella enkä siis opintotuella, ja että olen ollut masentunut, että käyn psykoterapiassa, että minua on kiusattu koulussa.

Niin kuin kerran törmäsin tähän tutuimpaan yliopistotuttuuni kun olin menossa yliopiston bussipysäkille ja bussi oli tulossa ja minun piti mennä siihen jotta ehtisin terapiaan, ja sitten törmäsin tähän tuttuun, joka pysähtyi ja jäi juttelemaan ja kysyi että onko minulla jotain tunteja vielä, ja kun sanoin että ei, niin sitten hän sanoi että jaa olet menossa kotiin, ja sitten sanoin epämääräisesti, että ei kun olen menossa "keskustaan". Ja sitten bussi tuli ja sanoin, että nyt minun pitää mennä ja se oli jotenkin todella... se tuntui minusta kiusalliselta. Jos olisinkin mennyt vaikka shoppailemaan, niin siitä olisi voinut sanoa, ja nyt tuli mieleen että ehkä tuon keskustelun perusteella se tuttuni on ajatellut, että ehkä haluan puhua vain yliopistojutuista, kun hän ei ota ikinä puheeksi mitään muuta, enkä minäkään sitten ota.

Ja tuntuu että ainakin kerran viikossa näen sen naisen, joka oli samassa lukiossa kuin minä ja samalla luokallakin yläasteella. Se, joka katsoo edelleen minun lävitseni täsmälleen samalla tavalla kuin lukiossa, niin kuin minua ei olisi. Ja tiedän, että eihän sillä ole varsinaisesti väliä enää, kun vaikka ollaan samassa tiedekunnassa, niin opiskellaan eri aineita, eikä ole mitään pakkoa tulla toimeen hänen kanssaan, eikä kai sillä pitäisi olla väliä, jos yksi ihminen sadoista ihmisistä yliopistolla katsoo minun lävitseni vaikka tunteekin minut. Mutta sillä on väliä. Se jotenkin palauttaa minut siihen olotilaan mikä oli lukiossa. Taistelen sitä vastaan, mutta se tulee jotenkin automaationa.

Se on ollut kivaa siinä kun olen asunut tässä nykyisessä kaupungissa, että niiden neljän vuoden aikana kun olen asunut täällä, olen nähnyt vain kolme tuttua ihmistä, kahta ihmistä kerran ohimennen ja sitten tätä yliopistonaista vähän useamman kerran. Ja minä olen saanut itsevarmuutta siitä, että kukaan ei tunne minua, täällä on kaupunki täynnä uusia ihmisiä, joista kukaan ei tiedä, millainen olin aikaisemmin. Kukaan ei tiedä haukkumanimiäni, kukaan ei heti pysty sanomaan, että tuota on kiusattu koulussa, tuolla ei ollut ketään kavereita, tuo on se outo, jolle ei saa puhua, johon ei saa edes katsoa. Ja ihmiset katsovat minuun. Yliopistollakin jotkut vähänkin tutut ihmiset katsovat minuun edes ohimennen, jotkut nyökkäävätkin tai hymyilevät tai moikkaavat. Ja minä voin tehdä samoin heille, koska he eivät tiedä, että aikaisemmin en ollut sellainen.

Ja nyt on tämä yksi ihminen yliopistolla, joka tietää tämän synkän salaisuuteni, ja minä sitten jotenkin kai pelkään, että hän "paljastaa" sen, vaikka en tiedä mitä hän muka voisi sanoa, paitsi että oli samassa koulussa. Eikä tämä nainen koskaan kiusannut minua aktiivisesti, hyväksyi sen hiljaisesti kyllä kuten kaikki muutkin ja katsoi ja edelleen katsoo lävitseni, niin en usko että hän haluaisi minulle pahaa. Ehkä se johtuu osittain siitä, että en muista kasvoja kovin hyvin, ja sitten kun tulee jotkut tutut kasvot vastaan, siitä tulee automaattisesti joku tunne. Ja nyt pitäisi taas miettiä, että mikä tunne se on ja missä se tuntuu ja muuta, mutta kun en tiedä. Menen vain siihen lukiomoodiin. Sitten vain odotan, että kaikki muutkin kohtelevat minua samalla lailla, niin kuin minua ei lainkaan olisi. Kun on sellainen fiilis ja tuntuu että kaikki itsevarmuus on jotenkin valunut pois, niin siinä tilanteessa on vaikea osata sitten keskustella.

Toisaalta tekisi mieli sanoa siitä sille tutulleni, koska hän vaikuttaa sellaiselta millainen minä olin aikaisemmin, todella hiljainen ja kiltti. Ja uskon, että minua ymmärrettäisiin, että minua on kiusattu ja syrjitty, ja että on vaikea olla ajattelematta sitä, kun törmää senaikaiseen tuttuun, joka edelleen käyttäytyy minua kohtaan samalla lailla.

Ehkä minun pitää puhua tästä koulukiusaamisesta terapiassa. Ja siitä, miten se jotenkin hiipii ihan nykypäiväänkin, vaikka tilanteeni on ihan eri nyt. Hei, nyt keksin hyvän sanan kuvaamaan sitä miltä se tuntuu, että joudun lukemaan Frankensteinin - se tuntuu nöyryytykseltä. Että minua kutsuttiin sillä nimellä ja nyt joudun lukemaan sen kirjan josta se pilkkanimi minulle otettiin. Tämä koko tunne tuli siitä, kun luin sitä esipuhetta ja sitten kun siinä mainittiin siitä hirviöstä, että se on... no, koska en ole lukenut itse kirjaa vielä, joten en tiedä miten olisi parasta suomentaa "crude" ja "savage", mutta siis että kun siis kyseessä on hirviö joka näyttää pahalta, mutta on silti sympaattinen. Ja mikäli olen kaikista populaariviittauksista ymmärtänyt, niin tälle hirviölle ei käy kauhean hyvin (viittauksissa puhutaan soihtujen kanssa kulkevista kyläläisistä). Jotenkin olen aina ollut siinä uskossa, että tämä hirviö on vain hirviö: pelottava ja paha. Mutta jos se ei olekaan, kun esipuheessa mainittiin, että se on jotenkin herttainen luonteeltaan, niin jos se ulkonäön perusteella vaikka poltetaan elävältä niin sehän on aivan hirveää.

Ja se sitten olisi jotain, mihin voisin samaistua. Kun siis on se ulkokuori ja sitten on se sisin, ja jos ne eivät vastaa toisiaan. No, ehkä minulla ulkomuotoni kuvaa paremmin sisintäni kuin vaikka sillä Frankensteinin hirviöllä, mutta kun olen itse kokenut itseni niin rumaksi ja muistan miten katsoin joskus lukioikäisenä Kaunottaren ja hirviön, ja samaistuin siihen hirviöön, ja olen siteerannut täällä monesti sitä enkkuversiota ja Nightwishin samannimistä biisiä, että "Who could ever learn to love a beast". Ja Kaunottaren ja hirviön kohdalla se samaistuminen oli okei, mutta miten voin samaistua tähän Frankensteinin hirviöön, kun kiusaajat kutsuivat minua koulussa sillä nimellä? Ehkä se oli juuri se, joka tuntuu myös jotenkin niin pahalta.

Kun ehkä se ei sinänsä ole se tuon kirjan pakkolukeminenkaan niin paha, vaikka se kyllä vähän pisti, mutta se kovempi pistos tuli siinä esipuheen aikana, kun sanottiin siitä hirviöstä se että se näytti pahalta mutta oli silti sympaattinen, niin siinä tunsi jotain ja sitten kun huomasi, että tunsi jotain, niin tuli sellainen olo, että ei kun minun piti vain lukea tämä kirja, minun piti lukea se niin kuin luin Huckleberry Finnin viime vuonna, että luen läpi niin että se vähän ärsyttää ja että siihen ei voi oikein samaistua, mutta että luen sen koska se on pakko. Ja ajattelin tästä Frankensteinistakin, että minä nyt vain luen sen läpi ja hoidan sen homman ja sitten sen jälkeen minun ei tarvitse enää ikinä koskeakaan siihen, vaan voin laittaa sen sinne takaisin Ö-mappiin, jonne ei ole koskaan aikomusta katsoa enää uudestaan, koska haluan jättää sen kaiken taakseni. Mutta jos se onkin hyvä kirja, jos se herättääkin minussa tunteita, tai jos todella samaistun siihen hirviöön, niin...

Melkein tuntuu siltä, että jos samaistun tähän kirjaan ja siihen hirviöön, niin sitten ne kiusaajat ovat voittaneet. Vähän niin kuin että he olisivat pakottaneet minut siihen, tai että kun kerran samaistun siihen hirviöön, niin miksi minua ei sitten olisi saanut kutsua Frankensteiniksi, ja oliko se sitten niin paha juttu. Mutta se oli paha juttu ja tiedän, että minua kutsuttiin sillä nimellä ihan kiusaamisen takia, ei siksi että kiusaajat olisivat ajatelleet että joo tämän hirviön ja Amian sisin on samanlainen - kiltti ja sympaattinen - niin kutsutaan häntä sitten tällä nimellä. Se oli ilkeää ja tarkoitettu loukkaavaksi, ja sellaisena minä sen otin ja siltä se tuntui, ja se todella sattui ja varmaan siitä jäi jotain pitempiaikaisiakin henkisiä arpia, kun kerran vieläkin tuntuu nöyryyttävältä, kun joutuu pakkolukemaan jonkun tietynnimisen kirjan. Kai tuntuu siltä että jos samaistun tähän hirviöön, niin sitten se minun kiusaamiseni ei ollutkaan oikeaa kiusaamista, ja että jotenkin itse omalla toiminnallani veisin itseltäni oikeuden siihen että ne heidän sanansa sattuivat. Vaikka eihän siihen tarvita kenenkään lupaa että miltä tuntuu, mutta jotenkin se tuntuisi silti häviöltä ja siltä, että minulla ei olisi oikeutta tuntea niin kuin minusta tuntuu.

Tuntuu kyllä, että olen melkein ratkaissut jo tämän jutun, mutta ehkä mainitsen sen silti terapiassa. Kun jotenkin tämä on yksi harvoista tilanteista, kun olen itse tajunnut, että kiellän itseäni tuntemasta tunteita. Tajusin sen tuossa kun yritin jotenkin saada konkretisoitua sen tunteen, ja sitten kirjoitin: "Että ei kun minun piti vain lukea se kirja." Siinä tajusin, että tuossahan minä sanon itselleni, että en saisi tuntea tunteita, vaan pelkästään lukea. Ja sitten että paitsi että ajattelin noin, niin sitten kun tuli tunne, se tuntui pahalta.

Yritin tänään selittää sille terapeutilleni taas sitä, että kun mielestäni mikään valmis tunnesana ei vain sovi siihen miltä minusta tuntuu, koska minusta tuntuu että me minun tunteeni ovat jotenkin yhdistelmiä tai sekoituksia. Mutta nyt sitten mietin, että kun tunnistin sen tunteen ja se oli samaistuminen ja myötätunto sitä hirviötä kohtaan, niin sitten kävi ehkä niin mitä terapeuttini sanoo minulle että mitä teen, että minulle meinaa tulla joku tunne, mutta sitten ahdistus vyöryy päälle. Ehkä siksi en tunnista tunteita, koska ne ehtivät vain melkein tulla ja sitten ahdistus tulee ja muuttaa ne sellaiseksi tasaisen harmaaksi mössöksi, josta ei pysty enää sanomaan että mitähän se aikaisemmin oli. Ja nyt, paitsi että tuli sitten se ahdistus siitä että tuli tunne, niin melkein nyt jälkeenpäinkin sitten tulee sitten suuttumus itselle, että kun minun piti vain lukea se kirja eikä tuntea jotain.

Ja minä olen vain ajatellut, että en kiellä tunteita, vaan että niin vain käy, että niitä ei oikein tule. Mutta nyt on varmaan ensimmäinen konkreettinen erimerkki, jossa olen ikinä huomannut, että ei kun se on lähtöisin minusta, minä kiellän jonkun tunteen. Ja se ei ollut tunne, josta seuraisi jotain noloa, niin kuin että vaikka alkaisi itkettämään tai että suuttuisi ja riehuisi ja nolaisi itsensä, vaan se oli pieni sympaattinen tunne, jonka olisin halunnut kieltää itseltäni, koska... En oikeastaan tiedä edes miksi. Kun sitä ajattelee, niin siksi mitä selitin, että kiusaajat voittavat jos samaistunkin siihen hirviöön, koska silloin se heidän tekonsa ei olisi ollut yhtä paha. Mutta en kai minä ole voinut tuota kaikkea siinä sekunnin aikana ajatella tiedostamattani? Onko tuo oikea syy tunteilleni, vai onko se tekosyy, jonka keksin, koska en halua/osaa ajatella, että se syy onkin joku muu. Että minulla on joku muu syy kieltää itseltäni tunteita.

Olen yrittänyt miettiä, mutta en tiedä. Joka tapauksessa tuo on jotain, mikä tapahtuu itsekseen, niin että en edes tiedosta sitä. Terapeuttini sanoi lausunnossaan, jonka sain tänään, että minä kiellän itseltäni etenkin suuttumisen. Olen vain lähinnä ajatellut, että olen sopuisa ihminen, kun en vain riitele ihmisten kanssa ja sitten että ehkä en halua edes riidellä, kun pelkään että sitten ihmiset hylkäävät minut. Mutta nyt mietin, että ehkä siinä on myös se, että minun ei oikein edes tarvitse yrittää hillitä itseäni tai yrittää olla suuttumatta, koska mikään sellainen ei pääse läpi. Jos joku on minulle ilkeä, niin kuuntelen, ja sitten ehkä itken, ja ehkä sanon jotain loogista puolustukseni tai vetäydyn omiin oloihini, tai sitten jos "suutun", niin minun täytyy tehdä kauheasti aktiivisesti työtä sen eteen, että saan jotain riidantyyppistä ulos suustani.

Kai se toimii vähän niin kuin itsesensuuri, mutta se vain tapahtuu lähinnä tiedostamattani. Paitsi äitini kanssa, jonka kanssa tuntuu että melkein ainoa tapa jolla pystyn kommunikoimaan, on tyly ja välillä jopa rähjäävä. Ja jos se on sitä millainen olisin muidenkin ihmisten kanssa ilman tätä sensuuriani, niin en kyllä haluaisi olla sellainen. Vaikka en kyllä välttämättä usko. Olisi todella vaikea kuvitella, että minä tällaisena rauhallisena ihmisenä olisinkin oikeasti kaikki vuodet vain tukahduttanut haluni rähjätä suunnilleen jokaiselle vastaantulijalle.

Ehkä voisi jättää miettimisen tähän tältä erää, kun alkaa vähän väsyttämään ja tuntuu että ei jotenkin tule rankentavia ajatuksia enää. Mutta oli hyvä ajatella tätä asiaa ja sain jäsenneltyäkin sitä aika hyvin.