Päivän yllätyskeskustelu<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Amia: *lukee hyppytunnilla Terry Pratchetin Noitasiskokset –kirjaa lukion yläkerrassa pöydän ääressä*

Herra V: "Hei, mä tuun tähän tekeen läksyjä. Öh – käykö että mä tuun tähän tekeen läksyjä?"

Amia: "Joo, siitä vaan."

Herra V: *istuu* "Tosi inhottavaa ku meillä on kieliä nyt, kun mä oon niin huono kielissäkin vielä."

Amia: "Mm. Onko toi se uus enkunkirja?"

Herra V: "Joo, me käytiin hakees se aamulla välitunnilla Kipasta."

Amia: "Voinko mä kattoo sitä vähän? Ku mulla ei oo sitä kirjaa vielä, niin että jos mä voisin vilkasta mitä kaikkee siinä on…?"

Herra V: "Joo, tietysti." *ojentaa kirjan*

Amia: *selailee kirjaa muodon vuoksi ja yrittää näyttää kiinnostuneelta*

Herra V: *tekee läksyjä*

Amia: *palauttaa kirjan ja hymyilee, jonka jälkeen keskittyy taas Noitasiskoksiin

 

***

 

Tuo oli aika yllättävä keskustelu, vaikka herra V onkin ihan siedettävä tyyppi. Minä olen tuntenut hänet iät ja ajat, jo ennen ala-astetta. Ja koska hänellä on tyttöystävä, niin se tarkoittaa, että hän on lähempänä naismaailmaa kuin joku seurustelematon. Hän on siis enemmän tyttö, jos sen niin voi sanoa, joten samalla helpompi lähestyttävä. Ja lisäksi koska hänellä on tyttöystävä, niin minun on helpompi suhtautua häneen, koska hän ei voi luulla, että yritän olla enemmän kuin kaveri. Aika naiivi ajattelutapa, sillä eivät seurustelusuhteet ole ikiaikaisia, mutta kun minä ajattelen niin, niin pojalle puhuminen on yksinkertaisempaa. Sama asia, jos poika on paljon nuorempi tai huomattavasti lyhyempi. Sellaiset minua pitemmät seurustelemattomat ja suunnilleen minun ikäiseni pojat ovat sitten niitä epäilyttävimpiä. Vaikka minä en pitäisikään tällaisesta pojasta mitenkään muuten kuin kaverina, niin hän voisi luulla, että ajattelen tai joku muu voisi luulla että ajattelen. Ja siis varatusta pojasta näin ei voi ajatella. Tosi loogista siis. *pyöräyttää silmiään*

 

Joo, olen taas ajatellut tätä sukupuolten tasa-arvo -asiaa etenkin käytännössä. Olen myös huomannut, että se ahdistus, joka minua vaivasi joskus ennen joulua (vai koska se oli?) on kadonnut. Se on vain tiessään ja nykyisin olen taas kaikissa tilanteissa täydellisen ahdistumaton. Se on taas ehdottoman hyvä asia, koska minä en aio möhliä tällä kertaa kaikkea taas. TKK:n kanssa kaikki meni miten meni. Minä en pelännyt häntä ikinä (koska hän oli lyhyempi kuin minä), mutta koska me olimme molemmat tolkuttoman ujoja, meidän kaveruutemme loppui siihen kun jouduimme eri luokille.

 

Mutta NN on minun luokallani. Minä möhläsin jo ahdistumalla ja pelkäämällä, mutta ei kai kukaan ole sanonut, että meistä ei voisi tulla kavereita uudestaan? Tämä tuntuu melkein enteelliseltä (siis jos uskoisin enteisiin), kun pääsen eroon ahdistuksesta, enkä pelkää häntä enää (kovin paljon) ja sitten hän on ruotsintunnilla edessäni ja äidinkielen luokassa vieressäni. Ja tänään ruotsin tunnilla herra JuT (meidän luokallamme on tolkuttoman monta herra J:tä) oli poissa, joten herra A ja herra M työskentelivät keskenään. Minä työskentelin neiti M:n ja R:n kanssa, ja juuri kun herrat A ja MR olivat kutsuneet NN:n tekemään tehtävää heidän kanssaan, neiti R ehti sanoa "hei Amia, mitä jos sä tekisit - " ennen kuin tajusi, että NN oli raahattu kolmanneksi poikien kanssa.

 

Ja sitten äidinkielen tunnilla herra MR tuli istumaan takaoikealleni, ja NN tuli minun viereeni, ja herra A taakseni. Tyypillistä, minä olen taas luokassa poikien ympäröimänä. Se on jotenkin tavallaan huvittavaa. Jauhan täällä siitä pienestä ennakkoluulostani miespuolisia ihmisiä kohtaan, mutta kun pitää valita sopiva paikka käytävältä opettajan odotteluun, se jakautuu niin, että on M ja R; KK, MK, JR ja MR; AL, ST, KM, EL ja herra MO; HR ja MM. Ne ovat selkeästi jaolliset ryhmät, jotka pitävät etäisyyttä toisiinsa. Pojistakin on erotettavissa ryhmiä, mutta käytäväodottelujen aikana heistä tulee iso ryhmä. Ja sitten paikkojen perusteella voi erottaa nuo tyttöjen ryhmät ja sitten pojat + Amia.

 

Eilen pelattiin taas veljeni kanssa Afrikantähteä. Ainakin siihen asti kunnes minä menetin hermoni. Sitä ei satu huomattavan usein, mutta joskus kotona. Loppuvaiheessa pelaaminen oli jotakuinkin tällaista:

 

Amia: "No niin, sun vuoro. Ei! Sun pitää heittää noppaa ekaksi! Noin, hyvä."

Veli: "Yksi! Kaksi! Kolme! Neljä! Viisi! Kuusi! Seitsemän! Kahdeksan!"

Amia: "Ei! Mikä numero tuossa nopassa on, häh? Sä liikut viisi askelta, et kaheksaa. EI! Ei sinne suuntaan! Et sä voi mennä sinne suuntaan ku sä tulit sieltä!"

 

Todella idyllistä. Sitten se viimeinen peli loppui siihen, että minä juutuin Madagaskarille, kun sain rosvon, ja vaikka veljeni oli luvannut lainata minulle rahaa, niin hän ei lainannutkaan! Ja koska toinen kiekko Madagaskarilla oli rosvo, niin toinen oli tietysti afrikantähti! Ja veljeni jätti minut sinne, kun itse lähti etsimään itselleen hevosenkenkää! Se oli törkeän hankalaa peliä, kun vaikka veljeni osaa laskea ihan suhteellisen hyvin, niin kun tarvittaisiin vain yksi numero enemmän että pääsisi avaamattomalle kiekolle, niin sitten sitä lasketaan väärin.

 

Nania tulee tässä jaksossa nähtyä kauhean vähän, kun hänellä ei ole kertaakaan samalla käytävällä tuntia kuin minulla. Ei uskoisi, että se voisi olla totta, mutta kyllä se näköjään vain voi. Se sitten tarkoittaa käytännössä sitä, että joko minä lähden haahuilemaan sinne, missä Nanilla on tunti, tai sitten en näe häntä ollenkaan. Nan ei koskaan etsi minua käsiinsä (koska hänellä on muitakin kavereita), joten koska olen siitä hieman katkera, niin minä en sitten etsi häntä käsiini. Siitä seuraa sitten automaattisesti se, että nyhjään jossain tyhjällä käytävällä yksikseni ja yritän näyttää siltä, että asia ei haittaa minua. Ei se itse asiassa haittaakaan, mutta se haittaa, että ihmiset näkevät, että olen yksin. Se on se yksinolemisen inhottavin puoli.

 

Nanilla on synttärit ensi lauantaina, enkä minä ole hankkinut hänelle vielä lahjaa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä voisin hankkia hänelle. Ja sitten hän lähtee kansainvälisyys -kurssin takia Lontooseen kolmen viikon päästä. Siinä on sitten viikko yksin istuskelua. Vaikka voi olla, että roomanryhmäläiset (myös NN) lähtevät juuri samaan aikaan Roomaan, joten koulu voi olla aika tyhjillään, kun 80% kaikista koululaisista on jossain ympäri Eurooppaa.

 

En tiedä sitten mistä se johtuu, keväästä ehkä, mutta olen tuntenut oloni taas vähän paremmaksi muutaman viikon ajan. Minä sitten rakastan kevättä. Kesä on tylsä, kuten syksykin ja talvella on kylmä. Mutta kevät... Se on aina ihanaa, kun tulee lämpimämpi ja valoisampi ja kasvit alkavat vihertää. Olen jo törkeän kauan ajatellut symbolisesti, että kevät kuvastaa elämää, syntymää. Kesä on sitten kohokohta (ei mitään hyvää enää odotettavissa), ja syksy on kuolemista. Tulee kylmä ja pimeä ja kaikki kasvit kuolevat tai kuihtuvat. Talvi on sitten kuin olisi kuolleena. Ja sitten tulee kevät ja ihana auringonpaiste ja söpöt kärpäset. Pyörällä on taas helpompi ajaa ja sitten jos on kuiva, alfaltille tulee sitä hienonhienoa hiekkapölyä, joka tuoksuu kesältä...

 

Tähän voisi sitten siteerata sitä ärsyttävää hokemaa, mitä luokkani ärsytykset ottivat asiakseen hokea yhdeksännen luokan lopulla kimeällä äänellä: "Kevät tulee!"