Ulkona sataa. Täällä sisällä on vähän liian lämmin. Kun olen ollut viikonlopun taas yksin kotona, olen säädellyt pattereita (koska minusta meillä on aina liian kylmä), mutta nyt on ihan liian kuuma. Puolentoista tunnin päästä pitäisi olla jo valmiina lähtemään hakemaan Nania sinne pianokonserttiin – jos siis äiti ei oikein vedä hernettä nenään siitä, että ilmoitan reilua tuntia ennen, että häivyn pianokonserttiin ja tarvitsen auton käyttööni, jolla ajan yksin Vaasaan paikkaan, jossa en ole koskaan käynyt.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
En ole ajanut vielä kertaakaan yksin Vaasaan. Autokoulussa sinne mentiin koko ajan, kun minut uskallettiin päästää jo maantielle, ja sen jälkeen olen ajanut sinne äidin kanssa pariin otteeseen. Mutta en yksin. Enkä tiedä sitä paikkaa, jossa se esitys on. Tai ehkä tiedän, mutta en ole ihan varma. En ainakaan ole ajanut sinne koskaan autolla. Ja sitten Nan sanoi, että jos voisin heittää hänet sen jälkeen hänen jalkapalloharjoituksiinsa, niin se olisi ihanaa.
Minulla on mielessäni sellainen pikkuriikkinen epämukava tunne, että Nan hyötyilee minusta ja siitä, että minulla on ajokortti. Se on hyvin kamalaa, koska Nan ei ikinä hyötyile kenestäkään tai mistään. Hän on sellainen superystävällinen ja kiltti ja huomaavainen, eikä ikinä käyttäisi ketään hyväkseen. Kun kysyin eilen häneltä puhelimessa, mentäisiinkö me sitten samalla kyydillä, hän sanoi, että oli vähän miettinyt, että olisiko minulla mitään mahdollisuutta saada autoa käyttöön. Ja jos viitsisin tulla hakemaan hänet kotoa asti, vaikka hän voisi tulla meillekin pyörällä, mutta sitten kun hänellä olisi ne jalkapalloharjoitukset ja tulisimme eri kyytejä kotiin, niin... Ja olisiko mitenkään mahdollista, että heittäisin hänet jalkapalloharjoituksiin sen jälkeen. Siinä pitää mennä vähän kaupungin ulkopuolelle, mutta ei kauheasti – ja Nan neuvoisi tien sinne ja kertoisi sen jälkeen, mistä pääsisi pois.
Ei minulla olisi mitään tuota vastaan, olisin itse tarjoutunut, jos hän ei olisi sanonut, mutta se tapa, miten hän sen sanoi... Melkein niin kuin hän pitäisi itsestäänselvyytenä sitä, että annan hänelle kyydin, jos hän sitä tarvitsee. Nyt minun mielessäni sitten pyöriikin, että pyysikö meidän soitonopettajamme häntä oikeasti kutsumaan minutkin, vai tekikö Nan sen vain siksi, että halusi kyydin?
Joo, näemme, että Amia on taas angst. Näemme myös Amian suuren luottamuksen muihin ihmisiin. Nan on Amian paras kaveri, mutta Amia ei luota häneenkään edes sen vertaa, että voisi täysin ilman epäilyksiä uskoa, että Nan ei yritä millään tapaa hyötyä hänestä. Ajatelkaa sitten sitä, miten paljon Amia luottaa muihin ihmisiin, kun Nankin saa vain tuollaisen pienen suikaleen mukaluottamusta.
Angst saa minut kauhean vainoharhaiseksi. Eikä se ole vain Nanin suhteen, vaan kaikkien. Yhtäkkiä vain tuntuu, että ei kukaan oikeasti välitäkään minusta. Tai vaikka välittäisikin, niin ihan vähän vain, ei lainkaan niin mitä ajattelin ennen. Yhtäkkiä vain tuntuu, että koko maailma on pyörähtänyt ympäri. Mutta onko se päälaellaan vai vihdoinkin oikeinpäin... Mistä minä sitä tietäisin. Tuntuu, että kaikki ihmiset... ihan jokainen... Että minulla ei olekaan ketään.
Nanista on yhtäkkiä tullut joku joka hyötyilee minusta, yhdestä tärkeästä netti-ihmisestä joku, joka ei ikimaailmassa pitäisi minusta IRL ja joku, joka kuuluu yhtäkkiä ihan eri maailmaan kuin minä. Ja muut... Muita ei kai sitten ole koskaan ollutkaan. Paitsi minun päässäni. Ei ole mitään todisteita, joihin voisin nojata. Yhtäkkiä minulla ei olekaan mitään.
Tekee mieli eristäytyä kaikesta ja kaikista. Taas.
