Eilisen blogiteksti, jota ei tullut lähetettyä

Minä en nyt tiedä yhtään, mitä minun pitäisi sanoa. Sovittiin riita Alfin kanssa maanantaina illalla mesessä. Se alkoi kylläkin kauhean huonosti:

Amia: ”Et ollut tänään osastolla. =/”
Alf: ”Niin? Parempihan sun oli sitten olla siellä ilman minua.”

Ja sitten minä sanoin hänelle ne asiat, mitä pitikin sanoa. Ja sitten sovittiin kaikki asiat ja tuumattiin, että ”aloitetaan puhtaalta pöydältä”.

Ja nyt... En tiedä. Olen aika hämmentynyt. Ja hieman järkyttynyt. On ahdistunut olo ja melkein tulee sellainen olo, että pitäisi mennä oksentamaan. Minulla on kai nyt sitten poikaystävä. En minä ajatellut sitä eilen lainkaan niin, mutta tänään sitten... Aamulla oli hemmetin kiusaantunut fiilis. Minä en sanonut mitään Alfille, eikä Alf sanonut mitään minulle. Istuttiin vierekkäin, mutta kumpikaan ei katsonut toiseen. Jotenkin... Kauheaa.

No, häivyin sitten fysioterapiaan tunniksi, jonka jälkeen alkoi taas juttu luistaa Alfin kanssa (haha, olen jopa ylpeä vitsistäni, jolla sitä keskustelua avasin: Alf pelasi koronaa itseään vastaan, ja kun hän oli lyönyt kaikki kiekot pöydältä, minä tokaisin hänelle: ”Sinä voitit.”)

Mutta mutta... Liikuttiin kaikkialle kaksistaan. Lähdettiin sinne retkelle osastolta ja istuttiin vierekkäin bussissa. Ja Alf taas tutkimusmatkaili kädellään hieman. Perillä sitten Janne-hoitaja totesi minulle istuessaan viereeni kahvipöydässä, että hän taisikin istua Alfin paikalle. Sitten hän kysyi, että olisiko se okei, vai siirtyisikö hän. Minä sitten kiusaantuneena mumisin, että kyllä se sopi, että hän istui siinä.

Ja ja ja... Sellaista se oli koko päivä. En minä ollut ajatellut, että nyt jotenkin olisimme Alfin kanssa ”alkaneet seurustella”. Ja koko päivän vaihdettiin Alfin kanssa aina muutama sana joka välissä.

Ja bussissa sitten paluumatkalla! Minun oli tarkoitus nukkua, mutta bussin penkit olivat niin huonot. Ja sitten yhtäkkiä Alf alkoi silitellä ja tunnustella minun kättäni. No... Minulla ei sinänsä ollut mitään sitä vastaan (kuluipahan matka edes nopeammin), joten siirsin kättäni niin, että se onnistuisi paremmin. Jotenkin... Nolottaa kertoa jotain tuollaista. Siinä sitten tunnusteltiin ja näpelöitiin ja siliteltiin toistemme käsiä, jonkin aikaa pelkästään pidettiin toisiamme kädestä ja...

Ja mitä Amia ajattelee tuollaisella hetkellä? Vastaus: ”Mitenköhän minä kuvailisin tätä olotilaa blogissani niin, että sanat tekisivät sille oikeutta?” Heh. Mutta mutta. Se olo tuntui siltä, että keuhkoissa olisi sellainen vapaa pudotus –fiilis. Sellainen kihelmöivä ja sellainen. Kurkussa tuntui siltä kuin olisin syönyt oikein tulista ruokaa. Lisäksi tuntui siltä kuin tärykalvot olisivat tulessa ja korvista tulisi savua.

Tavallaan se oli todella outoa ja pelottavaa ja vierasta, mutta minä sitten unohdin itseni vähän ja istuin siinä käsi kädessä Alfin kanssa siten, että silmäni olivat kiinni ja pääni hieman nojallaan Alfiin päin. Aika noloa sitten, kun tajusin itseni taas. Joko se olotila on niin äärettömän hyvä, että en ole ikinä kokenut sellaista ennen, tai sitten se on vähän hyvä ja vähän huono. Tai sitten se on liian hyvä olo tällaiselle tottumattomalle, niin sitten se menee yli ja tulee huono olo. Vähän niin kuin sillä lailla, että jos syö liikaa jäätelöä, niin siitä tulee huono olo. En minä tiedä.

Olo on ahdistunut ja pelokas ja melkein hätääntynyt ja neuvoton ja... hämmentynyt! En minä tiedä mitään mistään. En edes sitä, mistä minun pitäisi tietää jotain! Minulla on poikaystävä, jota Nan ei tiedä, josta ei ole koskaan edes kuullut. Ja minun poikaystäväni on joku, joka on ihan kiva, mutta myös sellainen, että vaikka istuisi bussissa hänen kanssaan käsi kädessä ja radiosta tulisi joku tuttu rakkausbiisi, niin minulla tulee mieleen ihan toinen poika ja sillä hetkellä kaikki tuntuu niin väärältä.


Tänään

Amia ja Alf: *kävelevät yhdessä pois osastolta, Amia menee autolle (joka on lainassa) ja Alf on kävellen matkassa*
Amia: ”Mutta nähdään... huomenna?”
Alf: ”Joo.”
Amia: ”Okei.” *kääntyy lähteäkseen*
Alf: ”Yks juttu vielä!”
Amia: *kääntyy takaisin Alfiin päin*
Alf: *näyttää ja kuulostaa nolostuneelta ja välttelee katsetta* ”Saisinko mä halata sua?”
Amia: ”Eeh... No joo.” *marsii Alfin luo ja rutistaa*

***

Heh. Eilen tuli illalla kauhea shokki-fiilis. Minua ahdisti ja sitten yhtäkkiä iski järjetön kipu vatsaan. Sen oli ihan pakko johtua stressistä, koska en ollut syönyt mitään omituista (ja kyse voinut olla PMS-oireistakaan, jotka sitä paitsi helpottavat nopeammin). Tuntui vain yhtäkkiä siltä, että miekkaa työnnettäisiin vatsan läpi. Välillä se tuntui laimeampana, mutta välillä sattui niin paljon, että minun oli pakko mennä lattialle makaamaan sykkyrään, koska se tuntui ainoalta asennolta, jossa sen kivun voisi kestää. Minuun sattui niin kovaa, että melkein pyörryin.

Menin sitten nukkumaan tuon olotilan takia ja sen takia, koska tuo kipu sai olon sellaiseksi... No, sellaiseksi, mitä kauhea kipu yleensäkin saa. Sellaiseksi että ei jaksa taistella kipua vastaan, vaan ”antautuu”. Ja kun ”antautuu”, niin tajunta tavallaan lähtee. Nukuin koko yön ja heräsin aamulla lähemmäs 11 tunnin unien jälkeen kauhean väsyneenä.

Tänään uskon, että on parempi päivä. Olo tuntuu enemmän siltä, että nyt vihdoin minä olen ”niskan päällä”. Minun tarvitsee kai sitten tuntea, että hallitsen tilannetta. Minä jopa ensimmäistä kertaa koskettelin Alfia. Eh. Minä ja kylmät ja nihkeät sormeni. En tiedä sitten, mitä Alf ajatteli. Ainakin hän heti alkoi silitellä minun käsiäni. Se oli tavallaan tosi kivaa. Ei se tuntunut samanlaiselta kuin eilen siellä bussissa, vaikka tänään kosketukset levisivätkin vähän laajemmalle alueelle.

Mutta minusta tuntuu, että Alf on oikeastioikeastioikeasti aika paljon ihastunut minuun. Ehkä tuo halauskysymys lähinnä sai minut ajattelemaan niin, kun hän vaikutti niin nololta. Eikä minulla ole sellaista samanlaista kynnystä tuollaisiin asioihin, mitä hänellä näyttäisi olevan. Ja minä sitä paitsi halasin häntä, eikä hän minua. Ja sen kyllä huomasi: halaaminen meni aika huonosti. Lyötiin päät yhteen aluksi. Sen jälkeen se kyllä sujui ja ensimmäistä kertaa minä halasin toista ihmistä sillä lailla.

Jotenkin outoa. Olen kauhean usein kuvitellut mielessäni kaikenlaista, juuri sellaista, mitä ihmissuhteissa voisi tapahtua ja miltä sellainen tuntuisi. No, nyt sitten kun Alfin kanssa on saanut kokea joitain niistä asioista, niin ne ovat itse asiassa tuntuneet jotakuinkin samalta mitä luulin. Alfin halaaminen oli itse asiassa oikein kivaa.

Lisäksi silloin, kun me koskettelemme toisiamme, Alf näyttää äärettömän vakavalta ja tuijottaa keskittyneesti suoraan eteenpäin. Minä lähinnä tuijotan lähinnä kummankin meidän käsiä. Välillä vilkaisen kyllä Alfiin tai jonnekin muualle, mutta joo. Minun pitäisi olla meistä se, joka pelkää ihmisiä, mutta Alf on aina sellainen kuin olisi jännittänyt jokaisen ruumiinsa lihaksen äärimmilleen. Hän vaikuttaa siis hieman kireältä, hmm.

Tänään oli myös siltä kantilta hyvä päivä, että minä ja Alf tehtiin välillä myös eri asioita ja oltiin eri paikoissa. Hän meni mukaan kävelylle, vaikka minä en mennyt, ja minä menin kuorimaan ja pilkkomaan raparpereja, jonka aikaa Alf teki puolestaan jotain muuta. Ja se oli ihan kiva niin.

Ei tämä treffailu/seurustelu/tms. sitten niin kauheaa välttämättä olekaan. Ainakin kun tunnen, että en ole järin paljon tunteideni kanssa pelissä mukana. En ole vieläkään varma, olenko ihastunut Alfiin. Ainakin pidin mahdollisena, että minua harmittaisi kauheasti jälkeenpäin, jos jättäisin tilaisuuden käyttämättä. Muttah... Näin on oikeastaan ihan hyvä.

Voisin selittää vielä kauheasti kaikesta – muun muassa unestani, jossa olivat sekä Alf että NN, mutta on kauheasti kaikkea ja häivyn Nanille ihan pian, jonka jälkeen olisi taatusti vielä miljoona muuta asiaa sanottavana. Mutta saa nähdä, mitä Nan sanoo... Minua ainakin kiinnostaa ehdottomasti kuulla hänen mielipiteensä siitä, että mikä ero on ”mahdollisuuden antamisella”, ”unelmista luopumisella – vähempään tyytymisellä” tai ”toisen tunteiden väärinkäyttämisellä”. Ja kun Nanhan sai poikaystävänsä oikeastaan aika lailla samalla tavalla. Siis periaatteessa, hänhän oli ihastunut toiseen, mutta antoi mahdollisuuden jollekin kivalle kaverille, johon sitten rakastui.

En ole lainkaan varma, että minulle voisi käydä sama, ja tavallaan olen sitä vastaankin, tavallaan taistelen kaikin tavoin sitä vastaan, että en ihastuisi Alfiin, jotta voisin yhä kuunnella samoja biisiä ja huokaista ihastuksesta, kun laulussa lauletaan: ”I saw heaven in your eyes.” Tai siis, minä tunsin niin paljon enemmän NN:n ”kanssa” kuin nyt Alfin kanssa.

Mutta mutta... Nyt kohta Nanille!