En ole kirjoittanut taaskaan pitkään aikaan. Jotenkin ei ole vain jaksanut. Oloni on hieman huonontunut viime aikoina ja paitsi että olen kauhean väsynyt ja uupunut, mielialani on myös laskenut. Olen ihan sekaisin päivissä ja ajoissa. Minun on kauhean vaikea hahmottaa sitä, kuinka kauan sitten jotain tapahtui. Otetaan vaikka se lauantai, kun olin Nanin luona. Se oli lauantai, sen tiedän, mutta en ole lainkaan varma, oliko se viime viikolla vai kaksi viikkoa sitten. Muistan, että aloin ottaa 60 mg lääkettä perjantaina, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä perjantai se oli.

Tämä on tuskallista. Olin siellä mielisairaalapaikassa taas ja tällä kertaa siellä oli sen sairaanhoitajatyypin kanssa myös varsinainen lääkäri. Minun on ollut tarkoitus kysyä siitä työkyvyttömyysjutusta, mutta en ole jaksanut ajatella sitä tai ottaa siitä selvää. Nyt sitten ne tyypit siellä tekivät sen minun puolestani. Sain jonkun A-lausunnon, tms., joka todistaa, että en ole työkyvyllinen ainakaan kahteen kuukauteen. Toukokuun lopussa on tapaaminen taas sen lääkärin kanssa, jolloin minun työ- ja opiskelukykyäni arvioidaan uudestaan. Lääkäri sanoi veikkaavansa, että olen silloin vielä siinä kunnossa, että saan B-lausunnon, joka edelleen tarkoittaa sitä, että en ole kykenevä tekemään työtä tai opiskelemaan.

Päiväosasto siirtyy taas. En oikein tiedä miksi, mutta niin kävi. Se meni jotenkin niin, että heidän pitää selvittää, että pitääkö sen päiväosaston lääkärityypin ensin käydä läpi minun paperini ja sen jälkeen tehdä jonkinmoinen hyväksyvä päätös osastohoidosta vai voivatko he sopia, että aloitan jo ennen kuin nämä paperihommat on saatu loppuun. Eli näillä näkymin sinne osastolle menisin en nyt pian alkavalla viikolla, vaan sitä seuraavalla.

Oltiin Nanin kanssa ”viettämässä synttäreitäni”. Ensin taidetta ja sitten syömään. Se päivä tuntui ihan kauhealta. Minä olin ihan palasina ja stressasin kauheasti ja sähläsin minkä ehdin. Ensiksi en osannut sinne taidepaikkaan. Äiti oli lainannut autoaan, niin me mentiin sitten sillä. Ruuhka-aikaan, joten kaupunki oli täynnä autoja. Ja minä sitten sähläsin sen suhteen, että mistä pitää kääntyä ja käännyin muutamaa kadunkulmaa liian aikaisin. Ja tietysti sitten kun tajusin, että ei mitään aavistustakaan, että mihin minun pitäisi sitten mennä, kaikki meni päin mäntyä. Kun piti vilkuttaa ja kääntyä, vilkku meni välillä itsestään pois päältä, välillä kääntymisen jälkeen se jäi päälle ja minä sähläsin vaihteiden kanssa, kun en muistanut vaihtaa pysähtyessä ykköselle. Lopulta pysäytin auton kadunsivuun parkkipaikalle, jotta voisin koota itseäni.

Se oli ihan kauheaa, minä olin ihan kauhean hermostunut ja sekaisin siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Lopulta sitten päästiin sinne taidepaikkaan ihan ehjänä. En tiedä, mitä Nan siitä kaikesta ajatteli, mutta minua hävetti. Kun minä ajoin, hän yritti ilmeisesti keventää tunnelmaa kertomalla, miten hän on joskus aina sählännyt liikenteessä ja yritti lohduttaa, että eihän tässä mitään, auto on ehjä, en ole naarmuttanut kenenkään muunkaan autoa, eikä ketään ole jäänyt alle.

Taidepaikan jälkeen mentiin syömään. Ja minä olin taas paniikissa ja ahdistuskohtaus oli tuloillaan. Olin ihan sekaisin. Aivot löivät tyhjää ja minä yritin kuitenkin selvitä tilanteista niin hyvin kuin pystyisin. En pystynyt tekemään mitään, en tajunnut mitään, aivot olivat niin lukossa, että minä en tajunnut edes, että miten pysäköintilippuautomaatti toimi, vaikka siinä oli ohjeet. Nan joutui sitten auttamaan ja sitten se meni lähinnä siihen, että hän sanoi, mitä minun piti tehdä ja miten paljon laittaa rahaa automaattiin ja hän arvioi, kuinka kauan meillä menisi syömisessä ja kaikkea.

Minulla oli silloin kamala olo, tunsin itseni täydelliseksi idiootiksi. Minua hävetti niin kauheasti. Sitten kun tulin kotiin, niin minun olisi tehnyt mieli hakata vain päätä seinään, kun kaikki oli mennyt niin huonosti. Vieläkin hävettää, vaikka olen ajatellut niitä Nanin sanomia asioita, niin voi olla, että hänestä se ei ollut niin kauheaa ja häpeämisen arvoista kuin minusta. Mutta minua hävettää yhä. Se häpeä polttelee sisuksissa, kun ajattelen joitain kömmähdyksiäni, joita tein sinä päivänä. Tunnen itseni niin typeräksi ja avuttomaksi ja ymmärtämättömäksi ja täysin muista riippuvaiseksi.

Mikään ei vain tunnu sujuvan. Kaikki mitä yritän... Ei vain suju! Minä en kykene mihinkään, minä en osaa edes ostaa parkkilippua automaatista!

Yritin eilen aamulla mennä ottamaan kuvia auringonnoususta. Ajattelin, että voisin ottaa jostain lenkkipolulta kuvan, josta voisin sitten teettää taulun Nanille yo-lahjaksi. Ja niin minä heräsin perjantaina aamulla viideltä ja lähdin 20 asteen pakkaseen näpsimään kuvia. Eivätkä ne olleet edes sellaisia kuin oli tarkoitus. Maisema ei näyttänyt sellaiselta kuin olin ajatellut sen näyttävän. Olin tunnin pihalla ja räpsin kuvia ilman hanskoja. Käsiin sattui niin järkyttävästi. Kuvat ovat ihan onnistuneita, mutta jollain tapaa tyhjiä. Niiden kuvien suhteen olisi parempi jos lunta ei olisi. Olisi enemmän väriä, kun näkyisi puidun viljan siilitukka ja kuvaan voisi sijoittaa jonkun ladonkin. Ja kun taustalla on vielä metsä, jonka takaa aurinko nousee, niin...

Se kuulostaa hienolta, mutta ei se ollut. Metsä oli liian kaukana ja maassa oleva lumi oli hieman violetin näköistä. Vaikka kuvaan otti ladonkin, niin silti se oli niin tyhjä, kun muuten kuvassa näkyi vain valkoista maata ja vaaleaa taivasta. Nanilla on syntymäpäiväkin pian.

Päivät ovat niin tyhjiä. Minun elämäni on niin tyhjä ja millään ei ole väliä, päivät toistuvat samanlaisina koko ajan, enkä minä erota viikkojakaan toisistaan. Enkä minä osaa sanoa mitään. Miten tyhmää.

Sain taas kotitehtäviä sieltä mielisairaalapaikasta. Psykoterapia-kysymyksiä. Se oli helpompi kuin ”Sisäiset mallit” –monistenippu. Tajusin myös, että olen ehkä hieman loukkaantunut siitä, ettei Nan ollut huomannut lainkaan minun surullisuuttani ja masentuneisuuttani. Sanoin sille sairaanhoitajatyypille, että olin kertonut Nanille siitä ja että hänellä ei ollut ollut aavistustakaan siitä. Se sairaanhoitajatyyppi sitten kysyi, että mistä minä ajattelin, että Nan olisi voinut huomata. Se tuntui minusta typerältä kysymykseltä ja minua hieman ärsytti: Me olemme olleet Nanin kanssa kavereita jo kuusi vuotta, sen aikana olen ollut syömishäiriöinen ja niin masentunut, että olen harkinnut vakavissani itsemurhaa ja olen myös vahingoittanut itseäni ja käyttänyt siitä huolimatta lyhythihaisia paitoja, vaikka arvet ovat yhä näkyvissä! Niin minä selitin ja tajusin, että minun teki mieli huutaa: ”Nan on minun ystäväni! Hänen olisi pitänyt huomata!”

En minä ajatellut sitä oikeastaan ennen noin. Mutta nyt kun minä ajattelen sitä, niin ehkä olen jossain määrin pettynyt, että Nan ei huomannut sitä. Että meidän englanninopettajakin sanoi suullisen kurssin kokeessa minulle, että vaikutan todella positiiviselta ihmiseltä ja sellaiselta, että minulla olisi aina hyvä päivä. Tuntui aina niin typerältä, että kukaan ei tajunnut minusta yhtään mitään. Kukaan ei huomannut, vaikka kaikki tarpeellinen oli silmien edessä. Kukaan ei vaivautunut katsomaan, kukaan ei vaivautunut kiinnittämään huomiota, ei ikinä.

Olen myös hieman alkanut tajuta sitä, että ehkä Nankin on välillä yksinäinen. Hän on kertonut viime aikoina enemmän muista kavereistaan ja hän on sanonut, että muiden kavereidensa kanssa hän on se kauhean hiljainen ja että hän tuntee, että minä olen hänelle paljon läheisempi, koska me teemme asioita pääasiassa kaksistaan. Hän voi kertoa minulle siten asioita, joita hän ei halua kaikkien tietävän. Minä en ole ennen ajatellut, että asia on noin. Niin että ehkä Nanissakin on asioita, joita minä en ole huomannut tai joiden olemassaoloa en ole tajunnut edes miettiä.

Ei vastausta NN:ltä. Tarkistin osoitteen 2009 vuoden puhelinluettelosta – ainakin hänen isänsä asuu yhä samassa osoitteessa. Eli siis aika varmasti kirje menee perille NN:lle, on ehkä mennytkin jo. Se on todennäköisesti ollut perillä jo viikko sitten, mutta jos NN on armeijassa, niin hän ei todennäköisesti ole vielä saanut sitä. Nyt vain harmittaa se, etten laittanut siihen etanapostiosoitettani. Nyt kun ajattelen sitä, niin olisi ollut jotenkin hienompaa saada häneltä käsin kirjoitettu kirje. No mutta ainakaan näin ei tarvitse tuskailla sen kanssa, että kotona udeltaisiin heti, että keneltä sain kirjeen. Kun kaikkea sellaista kontrolloidaan, melkein kuin olisin vankilassa.

Olen harjoitellut Vallankumousetydiä. Se ei todellakaan ole niin vaikea mitä luulin. Juoksutuksissakin on niin selkeä ja toistuva sormijärjestys, että vaikea olisi ollut ennen uskoa, jos olisi nähnyt pelkästään nuotit, jotka näyttävät järkyttävän vaikeilta.

Ei oikein mitään uutta. Aion kylvää joitain kasveja kesäksi. Basilikan ainakin, jotta saisin pidettyä muurahaisia hieman poissa. Ja sain Nanilta syntymäpäivälahjaksi kukkien siemeniä, joten istutan nekin. Yritän kokeilla, jos saisin kasvatettua joitain niistä kukista jo näin talvella, jotta voisin antaa Nanille sitten yo-päivänä itsekasvatetun kukan. Ja pääsykokeisiinkin pitäisi taas lukea.