Nyt on taas sellainen fiilis, että tämä saakelin junalla sahaaminen on ihan saatanasta. Siis se on vielä jotakuinkin sulateltavissa, että herään aamulla viideltä ja olen kotona aikaisintaan kuudelta illalla, jolloin minulle jää jopa se ruhtinaalliset 3 tuntia vapaa-aikaa ennen nukkumaanmenoa. MUTTA! Tänään olivat ne kammoamani firman kesäjuhlat ja siellä oli niin kivaa ja ne "minun posseni" (niin kuin me Arrown kanssa heitä nimitetään) insinöörit olivat niin huippuja ja kun sanoin, että minun pitää lähteä, niin yksi jopa sanoi, että harmi, kun olisi ollut kiva, että olisit ollut pitempään. Ja se kuulosti siltä, että hän oikeasti tarkoitti sitä. Ja minäkin aloin juuri saada sopivan vaihteen silmäään kahden juoman jälkeen ja sitten piti lähteä klo 21, kuin joku urpo. Siihen verrattuna Tuhkimon klo 00.00 kotiinlähtöaikakin vaikuttaa jo inhimilliseltä. Ja paitsi että piti lähteä niin aikaisin, niin en ole edes kotona kuin vähän ennen puolta yötä. Joten nyt on juuri hyvä buzz ja istun tässä junassa ja kiroan tätä saatanan ideologista päätöstäni, että en muuta pääkaupunkiseudulle. Olisi pitänyt edes Natalian kanssa sopia että olisin ollut siellä yötä, mutta osittain se tuntui turvalliselta tekosyyltä, että menen vielä junalla kotiin, jos tunnelma olisikin ollut ihan ankea.

Joten se, että missasin kivan hengausillan kerrankin ihmisiltä vaikuttavien insinöörien kanssa ja minulta jäi kaksi työpaikan sponssaamaa drinkkilippua käyttämättä tuntuu nyt siltä viimeiseltä pisaralta, joka katkaisee kamelin selän. Avauduin tästä siellä meidän opiskelijoiden ryhmässäkin, mutta suurin osa on tietysti jossain pitämässä hauskaa näin parhaaseen bileaikaan perjantaina.

Äh, ja opiskelijoista puheen ollen... Tänään kerroin Arrowlle siitä Koodariopettaja-sotkusta. En ollut suunnitellut sitä yhtään, mutta aamulla puhuttiin Arrown kanssa jostain, että olisi kiva tehdä pienemmässä firmassa töitä, kun voisi itse vain päättää kaikki jutut itse, eikä tarvitsisi odottaa, että jossain Sveitsissä joku brändijohtaja päättää että voidaanko me nyt jatkossa käyttää pilkkua myös tällaisissa ja tällaisissa kohdissa. Ja mainitsin myös taas sen, että koodaaminen olisi jees, mutta sitä en pääse kyllä tässä firmassa tekemään. Arrow sitten heitti, että mene sinne Koodariopettajan kanssa samaan firmaan, varmasti hän mieluusti ottaisi minut sinne. Sanoin vain, että joo ei, mistä Arrow sitten kysyi heti, että ai miksi ei. Kyllä hän sitten pian kai näki, että okei, minulla on oikeasti joku syy ja sanoi sitten, että ei tarvitse kertoa, jos et halua. No, sitten selitin hänelle sen koko jutun ja Arrow kyllä sympatisoi ja toisaalta se sitten lohdutti, kun hän sanoi, että joo ei se Koodariopettaja hänen mielestään kovin hyvä opettaja edes ollut. Ja hänenkin mielestään Koodariopettaja ylireagoi.

Mutta en tiedä. Tuntuu, että Arrow oppii minusta ihan liikaa. Tosin tänään itse opin jotain, mikä ehkä selittää sen, miksi olen jotenkin halunnut pitää ainakin sen Lester-jutun salassa. Kun puhuttiin niistä työjutuista ja minä sanoin, että en pari vuotta aikaisemmin edes tiennyt, että tällaistakin voi opiskella, niin Arrow sanoi, että ei hänkään, vaan että hän kuuli Lesteriltä joskus vuosi sitten vasta, että on tällainen erikoistumisjakso alkamassa ja että sitä kautta olisi luvassa paljon hyvin palkattuja työpaikkoja. Eli ilmeisesti Arrow ja Lester ovat tunteneet toisensa jo paljon ennen näitä erikoistumisopintoja.

Mutta Arrow on kiva. Olen varmaan hokenut tuota jo miljoona kertaa, mutta jotenkin edelleen yllätyn siitä. Meillä on jotenkin paljon yhteistä ja olen huomannut, että hänellä on hyvin samantyyppisiä ajatuksia asioista. Hän on puhunut myös kauheasti siitä, että jotenkin harmi, kun se meidän opiskelijaporukka ei ole tiiviimpi ja että häntä harmittaa, että mitään yhteisjuttua ei oikein tunnuta saavan aikaan. Hänkään ei ymmärrä, että miksi ihmiset sitten peruuttavat viimehetkellä, kun hänkin laittaa sen päivän aina kalenteriin. Kuulemma uskoo, että monille tämä on vain joku toissijainen juttu, johon voi mennä, jos ei satu olemaan mitään muuta. Se on ikävä ajatus. Minulle tuli toisaalta yllätyksenä se, miten Arrow kokee itse Harjoittelupaikkarohmun ja Korpinkynnen jotenkin etäisiksi, kun minusta juuri he tuntuvat jotenkin läheisiltä.

En tiedä. On ollut ihan kivaa nyt Arrown kanssa, kun ei ole tarvinnut niin miettiä sitä, että vaivaanko häntä läsnäolollani, kun meidän on niin kuin vähän pakko tehdä yhdessä niitä juttuja. Ja yksi asia, mikä on tosi kiva, on se, että tuolla kesäjuhlissakin ne insinöörit vain sanoivat, että nähdään sitten maanantaina. Ja Arrown kanssakin yleensä päätetään päivä siihen, että nähdään huomenna, tms. Se kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta vasta nyt olen tajunnut, että en ole kuullut tuota todella pitkään aikaan. Varmaan viimeksi joskus yläasteella, kun minulla oli vielä samanikäisiä kavereita samalla luokalla. Edellisellä työpaikallakaan sitä ei harrastettu, kai osittain, koska kyseessä oli vuorotyö, niin ei kukaan tiennyt ikinä, että koska seuraavan kerran nähdään. Ja osittain kai siksi, koska olin vähän jotenkin ulkopuolinen.

Kai olen edelleen hieman ulkopuolinen, koska ne muut ihmiset ovat tosiaan insinöörejä ja tekevät ihan eri hommia. Mutta he istuvat ihan siinä minun ympärilläni ja vastaavat tavallaan osittain niistä tuotteista, joihin liittyen minä teen sitten niitä kirjoitushommia. Sekin on jotenkin ihan uusi juttu, että minulla on oma paikka, jossa on vielä jopa nimikyltti! Ja ympärillä istuvat aina samat ihmiset (ilmeisesti kaikki enemmän tai vähemmän myös kesätyöläisiä tai osa-aikaisia opiskelijoita). Siitä tulee jotenkin hieman sellainen olo, että kuulun johonkin. En jotenkin ollut kai osannut ottaa huomioon tuota puolta tuossa työnteossa. Olin ajatellut, että kunhan etätyöt järjestyvät ja junamatkoilla tehty työ lasketaan työaikaan, niin mistä minä muka jään paitsi, jos vietänkin työpaikalla fyysisesti vähemmän aikaa. Ja vastaus on, että kaikesta siitä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Kai olen vain tottunut siihen, että jään siitä joka tapauksessa syrjään, niin ajattelin, että etätyöskentely olisi minulle vain helpotus. Ja nyt tänään tuntuu siltä, että minä vihaan tätä saatanan matkustamista. Vihaan sitä, että jouduin lähtemään sieltä kesäjuhlista äärettömän aikaisin. Mutta samalla tämän ärsytyksen keskellä on myös sellainen lämmin tunne. Kun kai minut jotenkin aina yllättää se, kun huomaan jotenkin itse tiedostamattani tehneeni valintoja, joiden avulla pidän ihmiset taas sillä lailla vähän etäällä itsestäni.

Kyllä siellä kesäjuhlissa aluksi tuntui vaikealta ja ajattelin, että nyt ne insinöörit ajattelevat, että miksi tuo meidän kanssa muka yrittää hengata. Mutta sitten sain aina välillä sanottua jotain ja oikeasti vähän tutustuttua niihin insinööreihin. Ja he saivat vähän tutustuttua minuun. Toisaalta tunnen jotenkin taas, että minua venytetään kahtaalle. Arrowlla ei ole "possea", koska hän tekee lähinnä työtä firman ulkopuolisten kirjoittajien kanssa. Ja Arrow ei tosiaan ole minun osastollani, joten tuntuisi oudolta, että toisin häntä mukaan hengaamaan sen meidän osaston insinöörien kanssa. Yleensä Arrown kanssa istutaan lounaalla ja kahvilla vain kaksistaan. Toki siinä on omat hyvät puolensa, mutta se on tavallaan se turvallinen tie, jonka lisäksi haluaisin tutustua myös niihin oman osastoni tyyppeihin. Pitää varmaan vaan raahata Arrow joskus siihen "posseeni" mukaan. Se tuntuu vain niin rohkealta vedolta, että en tiedä vielä, että uskallanko. Brittilässä se ei olisi ollut mikään ongelma, mutta kai olen taas suomalaistunut. Hitto. Pitää ehkä yrittää vain olla ajattelematta sitä, että häiritsen muita ja vain vuorovaikuttaa useampien kanssa. Tuollakin heti kun pystyin olemaan ajattelematta sitä, että varmasti häiritsen heitä, asiat alkoivat sujua paremmin.

Mutta ehkä tämä olo haihtuu, kunhan pääni selviää. Toivottavasti ei.