Joo, olen ehtinyt nyt olla kotona hetken ja vähän rauhoittua. Paska fiilis ei ole ihan vielä ohi, mutta yritän jotenkin selvitä sen kanssa. Huomenna menen äänestämään eurovaalien ennakkoäänestyksessä ja sen jälkeen menen leffaan katsomaan Detective Pikachu -leffan. Koska eikö nykyiset kolmekymppiset sitä paitsi ole Pokémon-leffojen pääyleisöä, kun mehän silloin kuumimpaan Pokémon-aikaan oltiin nuoria.

Jotenkin kai vain ahdistuin siitä, että tuntui aikaisemmin osittain siltä, että minun päiväni onnistuminen riippuu joko Arrowsta tai niistä meidän ryhmäläisistä tai jostain muusta, johon koen, että en voi vaikuttaa. Ehkä Arrow ja se lounasjupakka jotenkin sysäsi sen tunteen liikkeelle. Kun olen syönyt yksin ja edellisessä työpaikassa itse asiassa mieluiten söin yksin (koska meidän tiimistä sai olla yksi kerrallaan syömässä) ja se oli minulle sellainen oma pieni hetki, jonka aikana saatoin lukea päivän lehden tai tehdä jotain muuta. Ja tuolla uudessakin paikassa olen syönyt muutaman kerran yksin ja se oli ihan okei, koska silloin sain mennä syömään juuri silloin kun itse halusin, eikä sellaiseen hulluun suomalaiseen aikaan joskus ennen yhtätoista. Ja muina kertoina siellä on ollut aina joku, jonka seuraan lyöttäytyä, koska ne insinööritkin on ihan kivoja ja kaikki ovat hyvin ammattimaisia ja ystävällisiä.

Ja tuo yhteishengauskin... Minun olisi vain pitänyt pitää kiinni siitä, että järjestetään se joku muu päivä, koska tämä päivä olisi sopinut minulle joka tapauksessa todella huonosti, koska olisin ollut todella väsynyt. Tai sitten olisin voinut vaihteeksi ehkäillä ja tunnustella sitä, että jaksaisinko oikeasti lähteä. Minä en oikein tee sitä. Sen näkee tässä työjutussakin. Tai no, kyllähän minä silloin ennen sitä paikan vastaanottamista mietin, että miten jaksan, mutta nyt kun se työ on alkanut, minä olen sinnikkäästi mennyt töihin joka päivä niin, että olen tyyliin ensimmäisenä paikalla (ennen Arrowta, sitä kirjoittajapomoa, insinööripomoa ja vieruskaveriani), mutta silti aika lailla yhtä pitkään kuin hekin. Enkä ole kitissyt, enkä ole jankuttanut pomolleni, että koska voin alkaa tehdä töitä junamatkalla ja koska etänä. Olen vain ajatellut, että varmaan he sanovat sitten kun kokevat luottavansa minuun tarpeeksi. Olen vain asennoitunut, että minä teen tätä edestakaisin matkustamista täsmälleen niin paljon ja niin pitkään kuin on tarvis. Olen toki yrittänyt pitää rytmiä yllä ja säännöllistä ruokailua, mutta on se ollut silti raskasta.

Huomaan tuon väsymyksen juuri sellaisena kurjana fiiliksenä, joka oli aikaisemmin tänään. Uusi työ ja uusi ympäristö ja sen mukanaan tuomat uudet ihmiset ovat itsessään jo todella stressaava asia ja väsyttävät, mutta kun sen lisäksi on sitten vielä se matkustus, niin on ollut todella raskasta. Ja ehkä se on juuri se elämänpiirin kutistuminen, kun en tee oikein mitään muuta kuin käyn töissä, niin sitten on välillä vaikea unohtaa, että se on kuitenkin vain työ - ei koko elämä.

Tänäänkin, kun vaikka minulla on ollut pitkä päivä, olo tuntuu rauhallisemmalta ja hieman energisemmältäkin kuin normaalina arkipäivänä. Minun koko elämäni on aikataulutettu nyt niin minuutilleen, että vähemmästäkin ahdistuu. Kun aamulla lähden junaan, joka menee pääkaupunkiseudulle, missä menen metroon. Saan missata yhden metron, joten ei tarvitse juosta, koska bussi metroasemalta lähtee siten juuri sopivasti. Ja vaikka joudun kävelemään vähän pitempää, se on ihan okei, koska siten olen töissä puoli yhdeksältä tai vähän ennen. Se on juuri hyvä aika sen takia, koska sitten voin tehdä täyden kahdeksan tunnin päivän ja lähteä puoli viideltä, jotta minulla on se n. 10 minuuttia aikaa kävellä bussipysäkille, josta menee bussi metroasemalle, josta menee metro rautatieasemalle, jonne ehdin n. 10 minuuttia ennen junan lähtöä. Ehdin nimittäin jopa kävellä oikeaan vaunuun ulkokautta, eikä minun tarvitse juosta. Jos menen vasta seuraavalla bussilla, niin sittenkin ehdin... todennäköisesti, mutta joudun paitsi juoksemaan, niin myös nousemaan väärään junaosioon ja vaihtamaan seuraavalla asemalla ulkokautta toiseen puoliskoon. Sitten tulen kotiin ja otan nukahtamislääkkeen heti, koska muuten en saa nukahdettua tarpeeksi aikaisin.

Mutta tänään on perjantai ja huomenna ei tarvitse nousta viideltä, niin on rauhoittavaa ajatella, että voin valvoa juuri niin pitkään kuin miltä tuntuu. Itse asiassa kun sää on niin nätti, niin ehkä menen vielä kävelemään hetkeksi ulos. On sellainen fiilis, että voisin tehdä jotain ihan vain omasta aloitteestani. Ja ehkä soitan Natalialle ja testaan voiko hän puhua. Meillä on koko viikko mennyt soitot ihan ristiin, kun joko minä olen töissä tai junassa kun Natalia soittaa, tai sitten hän on jossain, kun minä soitan. Ja ehkä sitä ennen kokeilen soittaa Bohemian Rhapsodyn pianolla, kun sitäkään en ole soittanut aikoihin.

Fiilis on jo parempi kuin aikaisemmin. Ja ensi viikolla on Natalian synttärit, joten silloin on ainakin jotain tekemistä. Nähdään sitten noiden ryhmäläisten kanssa joskus toiste. Olen kyllä edelleen vähän sitä mieltä, että joku muu saa nyt ehdottaa seuraavaksi, koska vaikka heistä pidänkin, niin olisihan vastavuoroisuus ihan kiva. Ja jos ihmiset ei saa ryhmähengausta mitenkään järjestymään, niin sitten he eivät vain priorisoi sitä yhtä paljon ja ehkä sekin on sitten jotain, mikä minun on aiheellista huomioida.

Kai tuo sosiaalinen ahdistus johtui osittain siitä, että nyt kun olen ollut väsynyt ja silti stressaantunut, on tuntunut siltä, että se, että yritän olla aktiivinen ja huomioida muita ja vuorovaikuttaa töissä myös muiden kuin Arrown kanssa, tuntuu välillä teeskentelyltä. Minulle vain tulee välillä sellainen tunne, että vaikka tänäänkin olen vuorovaikuttanut onnistuneesti monien ihmisten kanssa töissä ja on paljon sellaista, mistä voin olla ihan ylpeä, niin koska en voi kääntää sitä kaikkea päälaelleen, koska tiedän, että en ole epäonnistunut missään täydellisesti, niin sen sijaan pääni muuttaa sen siihen muotoon, että olen ihan feikki ja että sitten kun väsyn feikkaamiseen, kaikki tulee hajoamaan käsiin. Eihän se, että yritän olla sosiaalinen ja huomioida muita tarkoita, että olisin feikki, mutta kun väsyn, niin tulee sellainen olo, että en jaksa sitä, vaan että mieluummin olen vain ihan omissa oloissani. Se introverttiyteni tulee tuossa esiin ja jotenkin koen, että sellaisena minusta ei pidettäisi. Että on pakko olla tällainen yliaktiivinen ja vaikuttaa siltä, että kaikki on aina okei ja olla aina kiinnostunut kaikkien asioista ja sen takia myös perillä kaikkien asioista.

Tänäänkin kun haudattiin se ryhmähengaus, Harjoittelupaikkarohmu kommentoi sitten jotain työharjoittelujuttua ja minä kysyin, että ai niin aloititko jo siellä. Harrastan tällaisia kysymyksiä, jotka eivät oikeastaan ole suoraan kysymyksiä, vaan ikäänkuin keskustelun aloituksia, kuulumisten vaihtoa, jne. Sitten tajusinkin heti, että kyllähän minä tiesin sen jo, että hän aloitti, koska LinkedInissä tykkäsin siitä hänen päivityksestään, että hän on aloittanut uudessa tehtävässä. Ja yleensä pystyn lokeroimaan kaikki nuo asiat mieleeni, mutta tänään väsymys ja se paska fiilis on painaneet päälle, niin tuntuu, että en vain ole kyennyt normaaliin vuorovaikutukseen. Toisaalta se tuntuu osittain oman egon boostaamiselta, että käytän kauheasti ilmauksia, jotka osoittavat kuulijalle, että olen kuunnellut mitä he ovat sanoneet ja muistan mistä ollaan puhuttu, mutta monesti näyttää siltä, että myös ne kuulijat oikeasti tykkäävät siitä, että muistan heidän asioitaan. Vähän niin kuin Thorin kanssa silloin keskiviikkona sen sijaan, että olisin kysynyt tylsästi "mitäs olet tehnyt töissä?" pohjustinkin sen sanomalla: "Niin sanoit silloin alussa, että teit siellä töissä niitä käännöshommia, niin oletko edelleen keskittynyt niihin, vai mitä on tällä hetkellä työn alla?"

Tuollaisen muistamisesta tulee hyvä mieli, koska koen, että se on oikeasti kivasti tehty. Ja tietysti haluan olla kivoille ihmisille kiva. Mutta se vaatii työtä ja sitä, että oikeasti saan pidettyä kaikkien kertomat asiat mielessäni jonkinlaisessa järjestyksessä ja että saan viitattua niihin jotenkin järkevästi. Mutta haluaisin ajatella, että olen tullut pitkän matkan vuosien aikana ja että vaikka en tietenkään aina ole ihan täydellinen kommunikoija, niin sekin on varmaan ihan okei.

No, nyt soittamaan Bohemian Rhapsody ja sitten iltakävelylle.