Jaska lähtikin sitten aamulla ennen kuin äitini tuli, mikä oli ihan okei. Säälitti vain kun hänen piti lähteä niin aikaisin kurjaan säähän. Ja Salla aloitti keskustelun kanssani Facebookissa ja pyysi anteeksi sitä että oli keskiviikkona niin kännissä. Sanoin vain, että ei haittaa. Jaskalta oli pyytänyt myös anteeksi ja Jaska oli kuulemma kommentoinut sitä, että Salla oli käskenyt minut hakemaan hänelle vettä, mutta kuulemma Salla ei vieläkään pitänyt sitä yhtään asiattomana toimintana. Kuulemma kieltäytyi pyytämästä anteeksi sitä, koska ei ollut mitään syytä pyytää sitä anteeksi.

Mietin toisaalta terapiassakin sitä, että ehkä Sallalle kertoo jotain suhtautumisestani paitsi se mitä sanon hänelle, niin myös se, että mitä en sano. Tai sitten ei kerro. En tiedä. Olen kerännyt hänelle niitä tölkkirenkaita monta kuukautta, mutta nyt kun minulla on niitä iso kasa, on sellainen olo osittain, että haluaisin vain heittää ne pois enkä antaa Sallalle. Pitäisi kai vain sanoa Sallalle, että en välttämättä pidä kauheasti siitä miten hän käyttäytyy minua tai muita ihmisiä kohtaan, mutta en usko, että siitä olisi mitään apua. Salla juuri ja juuri myöntää sen, että hänessä on se "pieni kiusaajavivahde", josta jotkut hänen entiset koulukaveritkin ovat sanoneet, mikä yllätti Sallan, mutta minusta se on aika keskeinen piirre Sallan käyttäytymistä.

Toisaalta se on ristiriitaista, koska hän itse pitää pahana sitä, kun muut ihmiset pompottavat ihmisiä, mutta sitten hän tekee itsekin sitä, ja vieläpä tiedostaa sen ainakin osittain, kun kertoo, miten hänelle tulee vain pakottava tarve testata, että miten pitkälle ihmiset tottelevat häntä. Sitten hän kirjoittaa taas Facebookiinsa, miten ihmiset ovat lampaita, eikä häneltä löydy vain tipan tippaa arvostusta sellaisia ihmisiä kohtaan.

En vain jaksa Sallaa. Pitäisi kai sanoa jotain, mutta en vain sano. Kovin usein tunnen, että olen ihmisille velkaa jotain jostain, mitä he ovat tehneet minun hyväkseni, ja sitten vain siedän heitä kunnes lopulta vähitellen mittani täyttyy. Jotenkin siinä olen samaa mieltä Sallan kanssa, kun hän sanoo, että hän ei vain näe syytä yrittää tulla väkisin toimeen joidenkin ihmisten kanssa, joiden kanssa hän ei vain tule toimeen. Mieluummin pidän elämässäni sellaisia ihmisiä, joiden koen olevan tukenani, puolellani, vaikka mitä tapahtuisi.

En ole kertonut tästä minun ja Jaskan jutusta Sallalle siksikään, että pystyn täysin kuvittelemaan sen tilanteen mielessäni, enkä pidä siitä. Jos olisin kertonut hänelle yhteenpaluusta, jota olen piilotellut, hän olisi sanonut vain tyynesti, että joo mä tiesin. Vähän niin kuin se yksi nainen kertoi hänelle, että oli tullut petetyksi - tämä miesystävä oli harrastanut seksiä jonkun toisen kanssa. Salla sanoi vain, että joo en ole yllättynyt. Vähän niin kuin jo kesällä sairaalassa hän sanoi, että ei sinun ja Jaskan suhde koskaan näyttänyt hyvältä. Ja hänhän oli myös vakuuttunut, että Jaska pettää minua siellä matkallaan, käy veljensä kanssa maksullisissa, tai että jos ei tehnytkään sitä - minkä todennäköisyys on kuulemma ihan minimaalinen - niin hän tulee jossain vaiheessa pettämään minua, koska sellainen Jaska vain kuulemma on.

Olen yrittänyt sanoa jotain vastaan, tuota lomamatkan huorissa käymistä -väitettä kritisoin ja pidin Jaskan puolia, mutta Salla edelleen yli puoli vuotta sen jälkeen ottaa sen esille ja väittää melkein faktana, että sellainen pettäjä se Jaska on. Eikä hän ole. Olen oppinut häneltä niin paljon, ja pikkuhiljaa alan oppia häneltä sitä, että pidän puoleni paremmin. Ilmeisesti ne ihmiset, joita vastaan pidän puoliani, näkevät kuitenkin tilanteen osittain niin, että Jaska jotenkin kääntää minut heitä vastaan, tai että kun puolustan itseäni ja huomautan jostain, miten he kohtelevat minua mielestäni huonosti, niin he näkevät sen lähinnä jonkinlaisena mielenhäiriönä. Olen varmaan ollut vain liian kiltti ihan liian pitkään.

Ja vaikka monet ajattelevat Jaskasta pahasti, niin hän on se yksi niistä harvoista, joka kannustaa minua pitämään puoliani. Ja hän myös saattaa sanoa ihmisille siitä, että hän ei pidä siitä miten he kohtelevat minua, eikä hän kuulemma sano sitä vain minun mielikseni tai jotain, vaan että se on vain jotain, mitä hän ajattelee ja kokee tarpeelliseksi huomauttaa siitä niille ihmisille.

Ja jotenkin Jaska sanoo todella herttaisia asioita. Ainakin siis välillä. Toisaalta olo on aika ristiriitainen, kun toisaalta hän vertaa minua exäänsä enkä ole yhtä hyvä, mutta toisaalta sitten hän sanoo, että kun hän on minun kanssani, niin hänestä tuntuu siltä että hän on elossa. Nyt viimeisen parin päivän aikana Jaska pyysi jossain vaiheessa anteeksi sitä, että "hän teki väärän valinnan". Kysyin, että mitä hän oikein meinaa, ja sitten hän sanoi, että tarkoittaa sitä kesäistä. Totesin siihen, että no varmaan me molemmat opimme siitä jotain, ja hän sanoi sitten, että tämä suhde tuntuu jotenkin uudelta, jotenkin erilaiselta kuin aikaisemmin.

Yksi asia, joka kai herättää minussa huonoja muistoja, on se, kun Jaska vie jonkun roskapussini roskiin. Todella herttaista, jotkut miehet kai pitää patistaa siihen, mutta Jaska vain kysyy lähtiessään, että onko jotain roskia mitä hän voisi viedä, tai sanoo vain, että taidan ottaa tuosta noita pahvikamoja ja viedä ne sinne roskakatokseen samalla kun lähtee. Mutta silloin viimeisenä yhteisenä iltana ennen sitä eroa, pyysin Jaskaa viemään roskat. Jotenkin tuo ajatus ahdistaa minua samoin kuin ateriankorvikkeen jättäminen Jaskan kämpälle ensimmäistä kertaa sen eron jälkeen. Terapeuttini yritti järkeillä ja kysyä, että luuletko sitten että sillä erolla ja ateriankorvikkeen jättämisellä Jaskan kämpälle oli jokin yhteys? Tai halusiko Jaska sen takia eroa, että pyysin hän viemään roskia kanssani kerran - sattumalta juuri ennen eroa. En usko, tietenkään, mutta jotenkin tuo kaikki saa aikaan sen saman tunteen. Huomaan, että ajattelen ja tunnen samoin kuin silloin aikaisemmin, ennen eroa, kaikki tuntui menevän hyvin, ja sitten ero tuli ihan puskasta. Kai pelkään, että niin käy nytkin.

Terapiassa käsiteltiin myös maanantaina sitä, että miten minä en ilmeisesti oikein tunne tunteita, vaan kun minussa herää jokin tunne, se muuttuu automaattiseksi ahdistukseksi. Kuten vaikka silloin, kun Jaska vertasi minua exäänsä, niin luonnollisesti olin vähän vihainen. Mutta kun terapeuttini yritti kysellä, että missä se tuntuu, miten se tuntuu, niin tuskastuin, koska en tiennyt. Sanoin, että se tuntuu tässä jossain rintakehän alueella ihan niin kuin kaikki muutkin tunteet, melkein samalla lailla kuin kaikki muutkin.

Olen kai piilottanut, yrittänyt poistaa tunteitani ja tunnereaktioitani niin pitkään ja niin päättäväisesti, että mikä tahansa tunne herättää minussa automaattisesti ahdistuksen. Ehkä se on se kipu, jota tunnen, kun olen surullinen. Se ei olekaan surullisuutta, vaan se on todella pahaa ahdistusta. Tuo on jotenkin todella mielenkiintoinen ajatus. En tiedä, miksi olen tällainen. Jotenkin sen ymmärrän, että yhdessä vaiheessa normaali pelkoreaktio alkoi laukaista ahdistusreaktion. Nyt kun mietin sitä, niin sain ensimmäisen pahan ahdistuskohtauksen joskus lukion toisen vuoden alussa - vajaat puoli vuotta sen jälkeen, kun havaitsin, että se meidän koira haistaa minun pelkoni ja muuttuu silloin hyökkäävämmäksi. Ehkä se jotenkin liittyy asiaan? Että heti kun huomaan, että alan pelätä, kun huomaan sellaisen tunnereaktion itsessäni, minut valtaa järjetön ahdistus, koska ei ollut vain kuviteltua, että tunnereaktioista seurasi jotain pahaa, vaan se oli fakta!

Nyt kun mietin sitä viimeistä kertaa, kun meidän koira puri minua, kaksi kertaa putkeen, kun olin 17-vuotias, niin ilmeisesti yksi tärkein syy siihen oli se, että minä olin vihainen. Olin suuttunut jostain, mitä äitini sanoi, ja nousin ylös marssiakseni huoneeseeni ja pamauttaakseni oven kiinni. Enkä päässyt mihinkään, kun se koira jo roikkui kiinni kädessäni. Ja silloin yritin vain olla tuntematta mitään. Ainoa keino mielessäni pelastua tilanteesta oli olla tuntematta mitään. Seisoin paikallani, otin jonkun kiinnepisteen, johon tuijotin, ja odotin vain, että koira lopettaisi ja päästäisi irti. Ja kun se päästi ja äitini vei sitä pois, seisoin vain paikallani ja vuosin verta siihen meidän olohuoneen matolle, ja vaikka olin vielä samassa huoneessa koiran kanssa, niin tunsin oloni turvalliseksi. En siksi, että äitini piti koiraa kaulapannasta, koska sehän olisi helposti päässyt irti siitä jos se olisi oikeasti yrittänyt, vaan siksi, että en tuntenut mitään, olin rauhallinen, olin tyhjä, tunteeton, meidän koira ei voinut haistaa mitään tunnetta ja päättää käydä kimppuuni, koska mitään tunnetta ei ollut.

Ehkä pitää ottaa tämä esille terapiassa. Jotenkin tulen aina todella surulliseksi, kun mietin noita vanhoja asioita. En ihan tarkkaan tiedä miksi. Kai jotenkin vain mieleeni palaa selkeämpi kuva siitä, miten kauheaa se oli. Ja jotenkin näen itseni silloin myös jotenkin ulkopuolisena, ja mietin, että miten kauhea juttu on, että joutuu hyökkäyksen kohteeksi, eikä ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin vain odottaa että se loppuu, odottaa, että se ulkopuolinen hyökkääjä päättää itse lopettaa. Ei voi puolustaa itseään mitenkään muuten kuin vain olemalla paikalla tekemättä vastarintaa, ja vain odottaa. Nyt vasta jotenkin ensimmäistä kertaa huomaan tuon puolen ja tunnen, että se on vain niin kamalaa.

Ja nyt on viikonloppu, jolloin yleensä Jaskan kanssa nähdään, mutta hän lähti tänään vasta kotiin, niin en tiedä mitä tänä viikonloppuna tehdään vai tehdäänkö mitään. Ehkä voisi vielä soittaa pianoa hetken ennen kuin kello tulee kymmenen ja pitää olla hiljaa. Mietin että voisin mennä taas ehkä katusoittamaan, kunhan saisin sen Hallelujah-biisin johonkin kuntoon. Sen lisäksi minulla on ihan hyvä kokoelma biisejä, kun olen harjoitellut niitä vanhoja ja opetellut pari uutta helppoa.