Eilen yöllä laskuri nollaantui taas, kun kaivoin kynsisakset esille ja käytin niitä kynsien sijasta ihoon. Se ei näyttänyt silloin pahalta, mutta nyt se näyttää edes keskinkertaiselta, normaalia laajemmalta. Se on turvonnut vieläkin. Hmm.

Meinasin tehdä niin jo lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, mutta onnistuin olemaan tekemättä. Tuntui vain niin pahalta. Nanin kanssa oli ollut kivaa ja hän oli jopa sanonut, että hänellä olisi ollut sinä päivänä muiden kavereidensa kanssa ystävänpäiväleffailta, mutta hän oli päättänyt jättää sen väliin ja tulla mieluummin minun luokseni. Luulisi, että olisin ollut tuosta kauhean otettu, mutta en ollut. Ei taaskaan jäänyt sellaista fiilistä, että jes, sai jutella Nanin kanssa. Viime aikoina se fiilis on jäänyt kokonaan tulematta. En tiedä miksi.

Nukuin yöllä huonosti. Kieriskelin sängyssä ja sain lopulta joskus kuuden aikoihin aamulla unta. Nukuin pienissä pätkissä valvoen aina välillä ja nousin puoli neljän aikoihin. Yhteensä nukuin varmaan viisi tai kuusi tuntia. Tuskaa.

Edessäni on ruokaa, mutta ei ole nälkä. Katsoin eilen sen sub-tv:n dokumentin ”sairaalloisen laihat” tai jotain sellaista. Valehtelin äidille katsovani dokumentin Albert Shönebergistä, joka tuli samaan aikaan Teemalta. Ei olisi ehkä pitänyt katsoa sitä dokumenttia. Opin uusia asioita, niksejä, joilla laihtua paremmin ja tehokkaammin. Siitä tuli itselle kauhean painostava olo, että pakko laihtua. Painan nyt -4,5 kiloa.

Näin yöllä paljon painajaisia. Mieleen jäi erityisesti se, kun olin tulossa kotiin lomalle jostain yliopistolta, jossa opiskelin ja äiti oli vastassa. Hän oli kauhean paljon vanhemman näköinen – silmien alustat roikkuivat sillä tavalla kauheasti ja leuka oli kammottava. Hänen ihonsa oli kokonaan harmaa ja osaksi vahamainen ja osaksi sellainen kivimäinen. Sitten hän kertoi, että hänellä on todettu solmukesyöpä. Kysyin, että imusolmukesyöpäkö, koska se oli ainoa solmukesyöpä, jonka tiesin. Olen myös vähän aikaa sitten tutkinut juuri sitä syöpälajia, koska neuroottisena ajattelen, että se kummallinen kova ja outo kyhmy (joka on edelleen täsmälleen samanlainen) suunnilleen imusolmukkeen kohtaa voisi olla syöpä. Ja siinä on suunnilleen 90% eloonjäämisprosentti, joten ajattelin unessa, että eihän äidillä olisi mitään hätää.

Hän sanoi sitten, että ei imusolmukesyöpä, vaan veriplasmasyöpä. Kysyin, oliko se paha asia. Hän sanoi, että hieman. Kysyin sitten, että miten paljon aikaa hänellä on jäljellä, ja hän teki sitä, mitä aina silloin, kun ei halua vastata: oli hiljaa ja näytti kiusaantuneelta. Käskin häntä sitten vain sanomaan sen, koska parempi minun olisi tietää. Hän sanoi sitten: ”32 tuntia.” Menin shokkiin ja olin ihan suunniltani. Aloin itkeä ja ulisin äidistä välittämättä: ”Mitä minä teen? Mitä minä teen?” Siihen heräsin.

Tämä kirjoitus on epälooginen ja rasittava. Äh. Ja minua huolettaa se kyhmy siinä leuan ja kaulan rajamailla, suunnilleen siinä kohdassa, jossa on toinen niistä kaulan suurista imusolmukkeista. Se kyhmy ei ole pehmeä, eikä kipeä, vaan se on ihan kivikova, eikä satu yhtään. En tiedä, miten kauan se on ollut siinä, mutta tänä vajaan viikon aikana, kun olen tiennyt sen olemassaolosta, se ei ole muuttunut tippaakaan.

Yritin sitten googlella hakea mahdollisia syitä tuollaiseen kyhmyyn, mutta ei sieltä tullut kuin imusolmukesyöpä ja hyvänlaatuinen kasvain. Huippu juttu. Voi toisaalta olla, että olen vain todellakin neuroottinen ja vainoharhainen, mutta ajatus tuosta oudosta ja kovasta kyhmystä on hermostuttava ja saa minun oloni epämukavaksi.

Kurkkua kuristaa. Olen varmaan hieman ahdistunut. Syömisestä ei tule vieläkään mitään. Minun elämäni on ihan epäloogisina palasina, ihan niin kuin tämä kirjoituskin.