Olen todella vihainen ja olen ärsyyntynyt. Ja peloissani myös. Ja ehkä osa siitä vihaisuudesta johtuu siitä, että syy tuohon kaikkeen on ihan minimaalinen. Asunnossani on ampiainen. Ja jotenkin vain vihaan tätä ja vihaan sitä miten reagoin naurettavasti yhteen pieneen hyönteiseen! Kuulin jotain pörinää toisesta huoneesta ja menin katsomaan lopulta ja toivoin, että se olisi kärpänen, koska ne eivät pelota. Ja minä tiesin, että se on tullut sieltä saakelin ilmanvaihtoventtiilistä, koska sieltä tulee kesäisin etenkin lämpiminä päivinä kaikenlaisia hirveitä ötököitä. Kun edellisten helteiden aikaan tuli vuoden ensimmäinen hirvittävä tuhatjalkainen mörkö sieltä, olisin halunnut laittaa sen kiinni, mutta Jaska sanoi, että ei sitä saa laittaa kiinni. Ja joo joo, kyllä minä sen tiedän että sitä ei saa laittaa kiinni, mutta tällä hetkellä ajattelen vain sitä, että sieltä se hirveä ötökkä taas tuli.

Ja nyt olen hänelle vihainen siitä, että kämpässäni on ampiainen. Ja laitoin hänelle viestin ja valitin hänelle siitä ja hän sitten jossain vaiheessa kysyi että onko minulla jostain muusta jotenkin kurja olo kun vaikutan niin kiihtyneeltä, koska tämä vaikuttaa niin mitättömältä asialta olla vihainen. Ja olen siitäkin vähän vihainen hänelle, vaikka toisaalta tiedän, että jos hän tajuaisi, kuinka kiihtynyt täällä olen, hän ei olisi sanonut niin.

Enkä tiedä miksi olen näin kiihtynyt. Mutta kun menin tarkistamaan tilanteen ja näin että se oli ampiainen. jotenkin vain panikoiduin ja vedin huoneiden välisen oven kiinni. Ja minä vain itken täällä. Niin kuin joku tyttö. Enkä minä edes pelkää ampiaisia. No okei, ampiaisia vähän, mutta en niitä muita pörriäisiä: mehiläisiä tai kimalaisia. Ja varmaan joskus aikaisemminkin on ollut ampiainen sisällä, mutta en silti ole reagoinut siihen näin. Ja kun Jaskakin sanoi että heitä pyyhe sen päälle tai lyö sanomalehdellä niin sitten se on ohi, mutta kun ajattelenkin että tekisin niin, alan vain panikoimaan taas.

Yritän jotenkin järkeillä ja mietin nyt, että ehkä olen niin järkyttynyt siksi, että tämä tapaus laukaisi jonkun vanhan trauman. Joskus lapsuudessani ja teininä minulla oli vähän samantyyppisiä ongelmia. Ja silloin ehkä niitä ötököitä isompi ongelma oli se, että etenkin isäni pilkkasi minua siitä. Siksi en ole varmaan viettänyt koskaan kuin alle kymmenen yötä siinä hienossa omassa huoneessani mökillä, joka sisustettiin juuri sellaiseksi kuin minä halusin. Ja sitten siellä oli muutamaan kertaan järkyttävän isoja mustia hämähäkkejä seinällä tai sitten jostain katon ja seinän välisestä reiästä tyynyni yläpuolella putoili muurahaisia naamalleni kun nukuin. Ja sitten kun menin alas herättämään perheen ja sanomaan että en pysty nukkumaan siellä huoneessani, kaikki olivat vihaisia ja huusivat ja kenellekään ei tuntunut olevan merkitystä sillä että olin todella peloissani.

Ja nytkin itken kauheasti ja alan hyperventiloimaan niin paljon että päähän alkaa sattua. Ja minkä takia? Koska asunnossani on toisessa huoneessa ampiainen. Ja olen 25-vuotias ja olen pärjännyt omillani ja selvinnyt haasteista, mutta sitten yksi hyönteinen saa minut täysin suunniltaan. Ja taistelen nyt itseni kanssa että pyytäisinkö Jaskan tänne. Ja se tuntuu niin säälittävältä! Yksi hyönteinen ja sitten kauhuissani soitan jonkun apuun? Miten muka säilyttäisin niin tehdessäni hippustakaan itsekunnioitustani? Ja jos pyydän hänet nyt apuun, niin mitä sitten jos tulen riippuvaiseksi hänestä kaikissa pikkuasioissa, mitä sitten? Ja jos meille tulee ero, niin miten sitten selviäisin jos asuntooni tulisi ampiainen eikä olisi ketään jota kutsua auttamaan?

Mutta toisaalta, olen jotenkin todella järkyttyneessä mielentilassa. En ymmärrä miksi ja siksi se on niin hämmentävääkin. Ja nyt sitten kysyin Jaskalta että olisiko outoa pyytää häntä tulemaan auttamaan. Jotenkin tuli vähän parempi olo heti kun kysyinkin. Mutta nyt sitten kun Jaska sanoo, että kyllä sä pystyt siihen, niin tuli taas vähän huonompi olo. Järkeilen taas, mutta ehkä tämä on joku psykologinen juttu, että kun on joku, jota voi pyytää ja joka varmaan tulisikin jos oikeasti sanoisin että tule, niin sitten on parempi olo, sitten pystyy tekemään jotain, mutta jos on vain oma irrationaalinen pelko jota kukaan ei ota vakavasti, voimakas tunnetila, paniikki, joska kukaan ei välitä, niin sitten pelkään enemmän.

Ja äsken kasasin itseni ja menin pyyhkeen ja lehden kanssa avaamaan oven, eikä mitään näkynyt. Sitten alkoi kuulumaan surina ja pelästyin ja sitten näin sen ja pelästyin lisää ja laitoin oven taas kiinni. Ja sitten tuli todella huono omatunto koska Jaska on tekemässä läksyjä ja häiritsen häntä vain tällä hysteriallani, vaikka hän kyllä sanoi, että voi tulla tänne ja tehdä läksyt sitten täällä loppuun. Ja tässä vaiheessa tajusin vasta ottaa rauhoittavan, joten siitä ei liene apua lähiaikoina, vaikka pureskelinkin sen.

Ja nyt yritän taas järkeillä, en enää hyperventiloi ja saan melkein oltua itkemättäkin. Ja melkein huvitan itseäni miettimällä, että saisinko kasattua brittien Elle -lehdistä hiuspampuloiden avulla sellaisen pitkän jutun jolla lyödä ampiaista kaukaa. Ja nyt kävin taas kurkkimassa jos sitä näkyisi oven reiästä. Siinä on ollut ennen varmaan lukko, nyt siinä on sellainen pyörä reikä (ja pelkään että se ampiainen tulee siitä läpi...) mutta sitä ei näkynyt ja en uskaltanut avata ovea vaan tulin takaisin sängylle. Ja nyt olen päättänyt, että selviän tästä yksin, koska Jaskalla on huomenna koulua ja tänään läksyjä ja ne on kuulemma vaikeita ja minua vastassa on vain yksi ampiainen, joka on minuun verrattuna ihan minimaalinen ja ainut mitä se voi tehdä on pistäminen ja siihenkään ei kuole, eikä se ole edes niin kivuliasta, minkä tiedän, koska ei olisi ensimmäinen kerta.

Mutta se ääni jotenkin pelottaa ja sen näkeminen, koska se näyttää jotenkin todella isolta. Ja ampiaiset näyttävät jotenkin myös vihaisilta, ihan niin kuin niillä olisi sellaiset piirroshahmon vihaiset kulmakarvat. Mutta ei ole ensimmäinen kerta kun "joudun vastakkain" ampiaisen kanssa sisällä, niin miksi se nyt ei sitten onnistu se sen tappaminen. Se auttaa kun kirjoitan tänne kaikkea roskaa. Vaikka samalla tuntuu todella tyhmältä, koska tällainen kauhea poru hyönteisestä, joka ei oikeasti ole vaarallisempi kuin vaikka hyttynen. Okei, jos olisin allerginen, niin sitten, ja toisaalta maailmanlaajuisesti hyttyset voivat olla todella vaarallisiakin kun levittävät malariaa, jne. Eikä loogisuuteni oikein silti auta. Nähtävästi irrationaalista pelkoa ei voi voittaa järkeilemällä. Tai ehkä sitä voi helpottaa, mutta sitten kun näen sen otuksen taas, niin sitten pelko palaa. Ehkä se menee niin, että koska se on irrationaalista, niin se on jotenkin logiikan ulottumattomissa.

Pahus kun tänään oli terapia ja vasta tiistaina on seuraava. Ehkä terapeuttini voisi sanoa jotain, joka helpottaisi sitä puolta ainakin, että en itse olisi vihainen itselleni niin paljon tästä koko jutusta. Koska se vähän hankaloittaa sitä itsensä kasaamista, kun osa itsestä sättii koko ajan ja mollaa ja vähättelee. Minun pitäisi tehdä vain kuten se terapeuttini sanoo, että tunnistan että okei, olen peloissani, ja sitten sanoa, että se on okei, koska mikään tunne ei ole automaattisesti hyvä tai paha, ja sille spontaanille tunteelle ei kovin usein voi mitään. Omalle toiminnalleen voi, mutta ei itse tunteen tuntemiselle. Ja silti nyt en mollaa itseäni siitä, että en mene tuonne ja avaa ovea ja vain listi sitä perkelettä, vaan siitä, että pelkään. Ja se ei ole hyväksi itselleni, eikä ainakaan auta tilannetta. Yritän nyt olla kovin Zen. En kauheasti perusta siitä, mutta se kuulostaa vähän siltä mitä terapeuttini voisi ehdottaa. Mutta en tee sitä läsnäolojuttua jota hän suosittaa ahdistukseen, koska jos alan miettiä että miltä minusta tuntuu, mitä tuntemuksia kehossani on, alkaisin vain tunkea epämääräistä hyöteisten mönkimistä joka paikassa.

Ja alkaa tuntua siltä että kohta pitäisi päästä vessaan, niin pakko kohta mennä hoitamaan asia. Olen oikeasti tässä vaiheessa kaksi tuntia neuroillut sitä ampiaista. Jotenkin tuntuu käsittämättömältä, miten kauan tässä on jo mennyt. Ehkä tässä vaiheessa taas otan asekokoelmani - pyyhkeen, Ellen, Trivial Pursuitin ja pilatespallon pahvilaatikon - ja menen kokeilemaan taas uudestaan sitä hirviön kohtaamista. Ja yritin taas sanoa itselleni, että se on vain pieni hyönteinen, mutta jotenkin automaattisesti koko episodin ajan tänään on noussut sisältäni täysin kiistämätön vastaväite: "Mutta kun se on niin RUMA!"

Ja terapeuttini sanoisi, että se on se sisäinen lapsi, joka on tullut kaltoinkohdelluksi, mutta se on vain osa kokonaisuutta. Samoin se vaativa puoli, joka minua mollaa koko ajan tästä pelostani, on myös vain osa. Ja minussa on se looginen, pärjäävä puoli, joka nyt saa luvan ottaa asiat hallintaansa. Enkä ole lapsi, en ole riippuvainen kenestäkään joka kohtelee minua kaltoin. Ja vaikka olisin, vaikka tarvitsisin nyt jotakuta, niin sellainen on: Jaska on vain muutaman kilometrin päässä ja valmis tulemaan tänne ihan vain auttamaan ampiaisen kanssa, keskellä yötä.

Ja nyt kuulen sen pörinän taas oven läpi. Se on siedettävä tällaisena hiljaisena, mutta ei normaalina. Mutta ilmeisesti ampiainen on taas lähellä ovea, joten sitä ei tarvitsisi mennä metsästämään kaukaa ja ehkä se olisi seinällä chillaamassa, niin voisin iskeä sitä jollain tästä asevalikoimastani. Ehkä teippaan vielä Trivial Pursuitin kiinni että se ei petä minua tositilanteessa...

Ja kävin taas katsomassa. Voisin sanoa että olin rohkeampi ja tämän uuden rohkeuden turvin pystyin menemään pitemmälle kuin aikaisemmin, mutta todennäköisesti se oli sitä, että kun en nähnyt sitä, niin en panikoinut. Ja katsoin kaikista valoisista paikoista eikä sitä näkynyt. Vessaan sisälle asti en vielä uskaltautunut, koska se voi hyvinkin olla siellä, mutta vilkaisin sisään kuitenkin eikä sitä näkynyt kattovalon luona eikä siinä peilikaapin valon luonakaan. Ja vaikka tiedän, että se on siellä jossain kuitenkin varmaan 99,9% todennäköisyydellä, niin se irrationaalinen puoleni alkaa rauhoittua siitä huolimatta, koska sitä ei näkynyt. Ja jos sitä ei näy, niin sitä ei ole. Nähtävästi irrationaalinen puoleni on aika yksinkertainen kuitenkin. Kuvittelen myös kuulevani pörinää, mutta kun tutkin asiaa tarkemmin, niin se pieni etäinen ampiaisen pörinä voi olla myös vieressä oleva tietokoneeni. Mieleni miettii, että kumpi on pahempi: se että tiedän missä se ampiainen on vai se, että tiedän, että se on jossain mutta en tarkalleen että missä. Ja loogisesti ajatellen se on pahempi ettei tiedä missä se on, mutta ruumiini tuntuu olevan sitä mieltä, että sen etsiminen kurkkien kulmien taakse ja kattoon ja lamppuihin ei ole niin kauheaa kuin nähdä se ampiainen siinä seinällä, mistä minä olen vähän eri mieltä. Tai sitten ne rauhoittavat alkavat vähän auttaa. Ainakin alkaa väsyttää ja piilarit alkavat tuntua kuivilta silmissä. Joten vaikka äskeisellä tsekkauskäynnillä, kun laitoin vessan oven tiiviisti kiinni sinne kurkattuani, olisin saanut sen ampiaisen sinne lukittua, niin se ei kauheasti auta, koska siellä pitää kuitenkin käydä. Joten ainoa vaihtoehto on saada se pirulainen hengiltä.

Ja tässä vaiheessa irrationaalinen puoleni hihkuu, että ehkä se meni sinne ilmastointiventtiiliin takaisin mistä tuli, tai ehkä se oli jotenkin sekaisin tullessaan, että itsekseen delasi, tai ehkä rotat saalistivat sen. Ja sitten se irrationaalinen negatiivinen puoli sanoo, että mitä jos se on pistänyt jotain rottaa ja sitten siitä on seurannut tuskallinen ja hirveä kuolema jollekin ihanalle pörrölleni. Tällaisia ajatuksia päähäni tulee. Ehkä menen nyt taas uudestaan katsomaan. Ja ehkä yritän tällä kertaa ajatella sitä, että näen sen ja vain automaattisena reaktiona lyön sitä jollain ja osun ja se kuolee ja sitten sen jälkeen koen niin järkyttävää onnistumisentunnetta, että yliopistoon pääsy oli siihen verrattuna pikkujuttu.

Se on kyllä varmana vessassa se pirulainen, kun laitoin sen oven kiinni ja tsekkasin sit koko muun kämpän eikä näkynyt. Nyt sitten asearsenaalien kanssa vessaan ja sitten on titaanien taistelu ja se pikkupiru kuolee ja maailmanjärjestys palaa ennalleen.

Ja sitä ei vain löydy mistään. Ei kuulu eikä näy mitään. Kävin kaikki huoneet läpi eikä sitä näkynyt missään. Kävin vessassakin ja otin piilarit pois ja nyt kun paniikki vähän helpottaa, huomasin, että on nälkä ja nyt teen kalapuikkoja ja aion pitää tämän huoneen oven auki sen 20 minuuttia mitä ne kalapuikot siellä uunissa tulee. Ja jos siinäkään ajassa ei kuulu eikä näy mitään, niin ehkä amppari ei ole täällä enää. En tiedä kyllä miten se voisi olla mahdollista, kun ei ne ötökät vaan häviä itsekseen kämpästä. Ja jos rotat ovatkin syöneet sen niin sentään olivat kaikki elossa ja virkeinä kun äsken tsekkasin nekin. Joskus ne ovat napanneet kärpäsiä jos niitä on tullut niiden häkkiin, se oli aika hienoa. Mutta se ampiainenkin näytti jotenkin sekavalta, niin ehkä se oli sairas ja kuoli ja sitten sen raato löytyy jostain jonkun ajan päästä. Mutta nyt ei pelota enää niin paljon. Minulla on nimittäin Sini-moppijuttu, jolla voin liiskata minkä tahansa hyönteisen jopa puolentoista metrin päästä, niin siinä kyllä rullalle kääritty Elle jää toiseksi.

Tietysti osa minussa miettii, että oliko se ampiainen hallusinaatio, mutta en oikein usko. Näin sen selkeästi useamman kerran, tämä päivä oli itse asiassa todella hyvä (kävin uimassa ja tein bataattiporkkanasosekeittoa ja sain luettua vähän kesäkurssikirjaakin ja suunnittelen meneväni joskus kesällä katusoittamaan taas) ja mieli oli hyvä. Eikä minulla ole koskaan todettu missään mitään psykoottistyyppistä tai harhoja tai mitään siihen viittaavaakaan, niin miksi yhtenä tavallisena päivänä kuvittelisin ampiaisen? Kyllä se oli aito, vaikka sitä ei nyt löydykään.

Mutta ehkä tämä oli taas yksi trauman uudelleenlaukeaminen. Tuleepahan jotain puhuttavaa terapiassa. Ehkä se auttaa eteenpäin, kun käydään läpi näitä mahdollisia trauman uudelleenlaukaisuja, jotta niitä sitten pystyisi käsittelemään paremmin jatkossa. En pidä huumeista, mutta olen katsonut joitain huumedokumentteja (ja ne nähtyäni olen jopa huumevastaisempi), mutta yksi dokumenteissa käsitellyistä huumeista oli ekstaasi ja sitten sanottiin, että on saatu todella hyviä tuloksia ekstaasin käytöstä psykoterapiassa, kun potilaalla on traumanjälkeinen stressihäiriö, joka minulla siis joidenkin lääkäreiden mielestä on, ja ilmeisesti terapeuttinikin mielestä (hänkin on koulutukseltaan lääkäri). Mutta tietysti ymmärrän, että se on testivaiheessa ja varmaan tämä normaalikin psykoterapia kaikkeen auttaa. Jotenkin vain turhauttaa, kun jossain on keksitty "lääke", joka monissa tapauksissa selkeästi nopeuttaa PTSD:stä toipumista ja jotkut potilaat ovat sanoneet jopa parantuneensa täysin.

Ja turhauttaa, kun itse pitää mennä hitaalla taktiikalla, joka ehkä auttaa joskus, ja sitten samalla saa jonkun kauhean kohtauksen jostain ampiaisesta kämpässä, koska joskus yli kymmenen vuotta sitten vanhempani vähättelivät pelkoani ja eivät tuntuneet lainkaan välittävän siitä, että olin suunniltani, vaan huudettiin ja tönittiin ja mollattiin. Ja vaikka muistan sen todella hyvin ja muistan sitten se, miten vanhempani reagoivat näihin pelkoihini itse asiassa pahensi niitä pelkoja, niin en olisi ajatellut, että ne pystyvät vaikuttamaan näin voimakkaasti vielä näin pitkän ajan jälkeenkin.

Ja nyt kalapuikot tuli ja ehkä pahin kriisitilanne on täältä ohi.