Tuli eilen sitten katsottua tuo leffa ja täytyy sanoa, että ei mitenkään huono mielestäni ollut. En kyllä ihan tajunnut, miksi leffaan oli laitettu K-15 ikäraja, mutta ei kai sekään haittaa. Mutta äärettömän mielenkiintoinen. Tuli sitten sen jälkeen mieleen, että pitäisiköhän minun polttaa pilveä, että saisin joitain ideoita kirjoiksi.

En tiedä, onko oloni nyt järkevämpi ja selkeämpi kuin aikoihin, vai olenko täysin angst. Kai se pitäisi tietää, mutta minä en vain tiedä. Eilen mietin noita kirjoitusasioita ja tulin tulokseen, että minulla on jo pitkän aikaa ollut sellainen olo. Kaikki tietävät sen tunteen, kun keskustelee jonkun kanssa ja sitten unohtaa sanan tai nimen, mutta se on niin sanotusti "ihan kielen päällä". Minulla on joskus se tunne. En tiedä, onko se vain jotain lumetta tai angstin aiheuttamaa harhakuvittelua, mutta siltä oloni tuntuu.

Olen kirjoittanut paljon. Unelmanani on joskus saada kirja (tai parhaimmassa tapauksessa kirjoja) julkaistua. Kuitenkin aina kun aloitan jonkun kirjoituksen, niin yleensä käy niin, että kirjoitan sitä jonkin aikaa, mutta sitten kiinnostukseni siihen katoaa. Ja aina kun yritän etsiä syytä sille, mieleni tuo minulle vastauksen: Tämä ei ole se.

Olen huomannut, että minun on käsittämättömän vaikeaa tietää, mitä haluan. Se aiheuttaa tietysti ongelmia suunnilleen jokaisessa vastaantulevassa asiassa. Selkein esimerkki siitä on ammatti. Vaikka kuinka mietin, en löydä ammattia, josta pitäisin lainkaan. Sen sijaan tiedän kyllä, mistä ammateista en pidä. Ja muissakin asioissa on samoin. En tiedä, mitä minä haluan, mutta tiedän äärettömän selkeästi mitä minä en halua. En aina välttämättä heti, mutta jossain vaiheessa kuitenkin.

Kun kirjoitan, olen yleensä äärettömän itsekritiikkinen. Kun jossain vaiheessa tajuan, että se, mitä kirjoitan, ei ole sitä, mitä minä haluan kirjoittaa, jätän kirjoituksen kesken perustellen sen äärettömän "rakentavasti" itselleni sanoilla: En minä osaa. Sanotaan, että omaa kirjoitusta pitäisi hioa ennen luettavaksi antamista niin paljon, että on itse täysin tyytyväinen siihen. Siinä on sääntö, jota olen rikkonut ties kuinka monta kertaa. Tähän mennessä en ole ollut varauksettoman tyytyväinen vielä yhteenkään kirjoitukseeni, mutta olen silti tunkenut niitä ties minne. Kai minä tarvitsen sitten toisenkin mielipiteen, joka sanoo, että kirjoitus on surkea teelmä.

Mitkä ovat sitten niitä tarinoita, joista olen edes hieman ylpeä ja joihin olen edes suunnilleen tyytyväinen? Minun piti oikein selailla, mitä olen tullut kirjoittaneeksi. Kirjoitelmakansiossani näyttäisi olevan täsmälleen 55 kirjoitusta. Tähän tarvitsee lisätä vielä muutama, jotka olen kirjoittanut käsin, mutta niitä ei pitäisi olla kymmentä enempää. No, sovitaan nyt, että niitä on vaikka se kymmenen, eli kirjoituksia olisi siten yhteensä 65. Ja montako niistä on valmiita? 42 näköjään. Ei sitten kai lainkaan niin huonosti kuin ajattelin, mutta suurin osa noista kirjoituksista ja etenkin valmiista sellaisista on pelkkiä one-shot novelleja. Pitääkö tarinan olla valmis, jotta siitä voisi olla ylpeä?

Varpunen. Se on omasta mielestäni yksi parhaista kirjoituksistani. Tai siis ainakin luultavasti olisi, jos vain kirjoittaisin sen uudestaan. Se ensimmäinen kirjoituskerta oli nimittäin joskus 12 tai 13-vuotiaana, joten nykyisin sitä on ajoittain melko tuskastuttavaa lukea. Idea on sinänsä ihan hyvä, vaikka olenkin pöllinyt sen yhdestä laulusta. Ainakin osittain, mutta joo...

Kevyt kuin höyhen. Sitäkin on nykyisin välillä vaikea lukea ilman yhtään ärsytyksen pistosta, mutta sekin on kirjoitus, jota pidän suhteellisen hyvänä. Ja se oli jotenkin kauhean vapauttavaa. Jotain sellaista, mitä minä halusin kirjoittaa. No joo, se oli silloin 2004 ja tarinan päähenkilö oli hahmo, joka oli kuin puoliksi minä ja puoliksi Thes. Eli kirjoitus oli hyvin synkkis ja ajoittain melko väkivaltainen, josta se K-15 ikärajakin siihen tuli... No, sen kirjoituksen ensimmäinen luku oli tiedätte-kyllä-mistä ja nyt jälkeenpäin lukiessa tuntuu, että se päähenkilö lyyhistyilee koko ajan, mutta muutoin minä itse pidin siitä jotakuinkin kokonaan. Pahus, nyt on pakko taas (omahyväisesti) quotettaa omaa kirjoitustani:

/"Kun astuin ulos, kylmä pakkasilma nipisti nenääni. Hyppäsin pyörän selkään ja ajoin pois pihasta. Kylmä tuuli satutti kasvojani ja jalkojani särki. Jo puolimatkassa olin jo valmis luovuttamaan. Kylmä vastatuuli ja väsymys tuntuivat lannistavilta. Vastaan ajoi rekka, ja ajattelin, miten helppoa olisi vain ajaa sen alle; päättää kaikki. Rekka kuitenkin suhahti ohi ja olin edelleen vahingoittumattomana pyörätiellä. Ainakin jokseenkin vahingoittumattomana. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minun täytyi ponnistella, jotten vain kaatuisi ja jäisi paikalleni makaamaan. Ajatus kokonaisesta koulupäivästä edessä laski mielialaani edelleen. Olin silti liian heikko tehdäkseni mitään. Olin liian heikko kuolemaan. Olin liian heikko elämään…"/

 

Tuosta lainauksesta saanee kaiketi aika hyvän kuvan koko kirjoituksen tyylistä. Pelkkää raakaa angstia. No, yhtä kohtaa kommentoitiin hieman "ylidramaattiseksi", mutta tavallaan dramaattisuus ja angst kulkevat mielestäni käsi kädessä. Mutta vaikka tämä kirjoitus ei saanutkaan hypersuosiota Vuotiksessa, kun julkaisin sen. Okei, montakohan kommentoijaa minulla oli? Ehkä seitsemän tai kahdeksan... Mutta myöhempi kirjoitukseni "Viulisti" sai oikeastaan paljon innokkaamman vastaanoton, vaikka eipä sitäkään oikein miksikään murskasuosioksi voi kutsua.

 

Nimetön. Tämä oli seitsemännen luokan kouluaine, jonka nimi oli Nimetön. Sillä siis oli otsikko, eikä tuo Nimetön tule todellakaan siitä, että en olisi keksinyt otsikkoa, vaan se on tarinan päähenkilön nimi. Se oli itse asiassa kaikkein innostavin tarinani. Olin kirjoittamisen suhteen murrosvaiheessa, enkä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt kirjoittaa ja millä tavalla. Ala-asteella olin ihastunut salapoliisitarinoihin, joten kaikki muutamaa viimeistä kirjoitustani lukuunottamatta olivat hyvin saman tyylisiä arvoitus-juttuja. Minä muistan vielä, kun kirjoitin Nimettömän. Se oli ensimmäinen kirjoitus, jota kirjoittaessani itkin, koska se oli niin surullinen. Kirjoitelman aihe oli sillä kerralla vapaaehtoinen ja se arvosteltiin pareittain. Arvostelun jälkeen toisen kirjoitus luettiin koko luokalle. Merry arvosteli minun kirjoitukseni 9½:n tasoiseksi, mikä oli minulle lievä pettymys. Hän sanoi sen olleen jotenkin sekava. Sovimme, että se luettaisiin koko luokalle. Sitä voi sanoa murskasuosioksi. Jotkut luokkalaiseni itkivät, mutta muuten viimeisten luettujen sanojen aikana oli ihan hiljaista. Koko loppupäivän luokkalaiseni tulivat juttelemaan minulle ja kehumaan Nimetöntä maasta taivaaseen. Merry ei minulle puhunut koko loppupäivään muutamaa sanaa enempää. Minusta tuntui silloin (ja tuntuu yhä) että hän oli katkera siitä, että muut olivat pitäneet kirjoituksestani.

 

Viulisti. Tämä on yksi pisimmistä valmiiksi kirjoittamistani tarinoista ja myös yksi hyvälaatuisimmista. Siis ainakin teknisesti. Se oli minun omaan makuuni hieman... teini. Silti se on mukana tällä ylpeily-listallani, vaikkakin viimeisenä. Siitä on ainakin hyvä kehittää. Sain sen loppuun ja koko kirjoitus pysyi suhteellisesti koossa, mutta siitä puuttui taas kerran se jokin. Usein Viulistia kirjoittaessani ja lukiessani ajattelin itsekseni "Tämä ei ole se" -ajatusta.

 

 

Nyt minä olen jo pitkän aikaa tuskaillut sen asian kanssa, että tarvitsisin jonkun uuden idean pitkään tarinaan. S.H.I.T. ei juuri nyt innosta, mutta minulla on kauhea hinku ja tarve aloittaa jokin pitkä tarina. Ongelma on vain se, että en löydä aihetta mistään. Se on se tunne: Se täydellinen murskasuosion sekä itseni että muiden keskuudessa saavuttava aihe on ihan kieleni päällä. En tiedä, mikä se on, mutta tiedän, mikä se ei ole. Tiedän siitä sen verran, että siinä on lunta. Kaikissa hyvissä tarinoissani on aina lunta. Sillä on kuitenkin hankala päästä vauhtiin. Tarvitsisin vain jonkun kuvan, jonkun pikkuisen sanan, jota katsoessani tai lukiessani saisin ahaa -elämyksen ja tietäisin, että se se on.

 

Minä olen edelleen hukassa, mutta jokin on muuttunut. Minä haluan löytyä.