Tulin taas töistä. Olin eilenkin yövuorossa ja se vähän hermostutti, koska olin kahden sellaisen ihmisen kanssa joiden kanssa en ole tullut niin tutuksi. Ja toinen heistä sanoi joskus kesän puolella (ehkä parisen kuukautta sitten) aika ilkeästi minulle ihan kivahtamalla, mistä tuli silloin todella huono fiilis. Ehkä kirjoitin siitä tännekin, tai ainakin mainitsin. Tai voi olla että en, koska sen muistan, että kirjoitin sen kaksi kertaa ja sitten poistin. En oikein tiedä mitä sanoisin töistä, en halua avautua siitä täällä. Mutta siis nyt meni työvuoro hyvin, jotenkin tuntuu hyvältä, että tulen oikeastaan todella hyvin toimeen kaikkien kanssa siellä.

Oli rauhallinen yö, mikä oli ihan jees. Keskustassa oli joku tapahtuma, niin kun kävelin kotiin niin siellä oli aika paljon ihmisiä. Normaalisti näkee tuskin ketään, mutta nyt puhuinkin kolmelle eri tyypille. Yhdet kysyivät tietä bussiasemalle ja yksi yritti iskeä. Ensiksi olin aika varuillani, tyyppi kyseli että miksei voisi saattaa minua kotiin ja minä sanoin että onhan se aika outoa tulla iskemään viideltä aamulla kadulla. Tyyppi sitten sanoi siihen, että ei kai se aika ja paikka ole niin perustavanlaatuisesti sen kummempi kuin mikään muukaan. Ajattelin siinä sitten että no, aika hyvä pointti, ja jotenkin mielessäni mietin että ehkä joku hieno rakkaustarina on alkanut juuri niin. Sitten se hetken positiivinen ajatus sitä miestä kohtaan hävisi silmänräpäyksessä kun hän kysyi että no koskas olet saanut viimeksi munaa suuhun. No, sitten taas torjuin sen länkytyksen samalla tavalla kuin kaikki muutkin iskijät joita näin viikonlopputyö-öisin tulee silloin aina vähän väliä puhelimessa.

Tänään luulin aluksi katsovani Ryan Renoldsin leffoja, mutta tajusin vasta pitkälle toista leffaa katsoessani, että kyse onkin kahdesta ihan eri miesnäyttelijästä. Toinen oli kyllä Ryan Renolds (Deadpool), mutta toinen olikin Ryan Gosling (Notebook). Tuo jälkimmäinen on jonkinlainen romanttinen leffa, se pyörii nytkin taustalla. Ihan kelpo leffa tähän asti.

Olen taas miettinyt elämääni viime aikoina. Välillä on ollut todella kurja fiilis ja välillä ihan hyvä. En ole oikein saanut kiinni siitä mistä nuo vaihtelut johtuvat. Osittain se on kai herääminen Suicide Squad -leffan jälkeen, miten tylsää elämäni onkaan. Mietin vain, että tällaistako se tulee aina olemaan. Nyt viime päivinä olen miettinyt Leeviä. Laskeskelin tänään, että edellisen kerran kuin olimme missään tekemisissä (hän laittoi viestiä Facebookin kautta ja minä ammuin hänet alas) oli yli kolme vuotta sitten. En tiedä mitä hän tekee tai missä menee tai onko hänellä tyttöystävä, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vakavissani harkitsen taas viestin laittamista hänelle.

Olen yrittänyt miettiä että mistä se tuli, ehkä se on suurimmaksi osaksi johtunut siitä että töissä on yksi mies joka näyttää vähän häneltä. Ei heillä ole mitään muuta yhteistä enkä tunne mitään vetoa siihen työpaikan tyyppiin. En tiedä miksi se nyt tuntuu hyvältä idealta. En ole tehnyt sitä tähän mennessä siksi, koska enimmäkseen mietin että mitä minä sanoisin terapeutilleni. Toisaalta mietin että minun pitäisi tehdä jatkossa päätöksiä järjellä. Lisäksi olen miettinyt, että mitä edes haluaisin häneltä. Kun mietin asiaa, niin ajatus parisuhteesta jotenkin kauhistuttaa minua. Edellinen parisuhde muutti minut ihan kokonaan, kadotin itseni, enkä tiedä ollenkaan että miten se tapahtui tai miten voisin välttää sen jatkossa. Ja jos en halua parisuhdetta, niin miksi laittaa Leeville viesti? Ehkä loukkaisin tai satuttaisin häntä vain uudestaan. Sitä en halua. En vieläkään pidä siitä miten käyttäydyin silloin, enkä todellakaan halua toistaa sitä.

Toisaalta kun mietin sitä, niin ainakaan elämäni ei ollut silloin tylsää. Se oli enemmän vastuutonta, jännittävää ja... no, jotakuinkin kaikkea muuta kuin elämäni nyt. No, se oli ylämäkeä ja alamäkeä, ja Leevi satutti minuakin ja minä häntä, ja sehän oli ihan kauhea sotku. Ja ylipäätään se minun ja Leevin vuorovaikutus, se oli melkein kuin peliä, jossa kummankin piti voittaa ja muulla ei ollut väliä. Ei fiksua, eikä rakentavaa eikä nyt niin tervettäkään, mutta mitä kahdelta mielenterveystoipilaalta voisikaan odottaa? Mutta se ei ollut ainakaan tylsää. Kun mietin tätä elämääni, että käyn töissä, pukeudun asiallisesti, kotona syön terveellisesti hedelmiä ja vihanneksia, siivoan rottien häkit säännöllisesti ja vapaa-ajallani ompelen ompelukoneella niille kaikkea kivaa ja muulloin seuraan nettipalstoja, luen kirjatentteihin ja seuraan kuukauden jäljessä sen suosikkistriimaajani pelistriimejä. Mietin tarinaani ja aina välillä ajattelen, että minun pitäisi kirjoittaa sitä, mutta olen jumissa. Ongelmana on viimeisin kirjoittamani kohtaus joka tuntuu vain niin lattealta. Kirjoitin sen jo kerran uudestaankin, mutta kun vain ajattelenkin sitä niin kaikki inspiraatio katoaa mielestäni. Välillä mietin tuleeko se ikinä valmiiksi.

Ja sitten minä mietin taas elämääni. Mietin sitä että minulla on useampi vuosi vielä opintoja jäljellä ja varmaan työskentelen tuolla nykyisessä työpaikassa vähintäänkin jonkin aikaa. Ja elän kunnollista elämääni ja ainoa valopilkku tuntuu olevan ajatus siitä että nyt kun käyn töissä, pystyn panostamaan seuraavaan cosplay-asuuni hieman enemmän. Sitä odotellessa pukeudun asiallisen tyylikkäästi, aika lailla toimistovivahteisesti ja vihaan sitä. Näen kadulla naisia jotka pukeutuvat persoonallisesti ja vihaan heitä, koska he tuntuvat olevan sen ruumiillistuma mitä minä haluaisin olla. Mitään sellaista vivahdetta en löydä itsestäni, paitsi sen, että suunnittelen täydellistä cosplay-asua ja katson uudestaan ja uudestaan Suicide Squadin trailereita. Laitoin tänään Marionillekin viestin jossa kyselin mitä hänelle kuuluu. En ole häntäkään nähnyt useampaan vuoteen. Hän on ollut niin sekaisin. Hän on hullu, ehkä vähän niin kuin Harley Quinn. Ja ehkä minäkin olin enemmän sekaisin silloin, kun neljä vuotta sitten juhannuksena puhaltelin saippuakuplia väenpaljoudessa ja otin aurinkoa bikinien yläosa avattuna (jotta en saisi selkääni rusketusrajoja).

Kai minä toivon, että voisin saada kaiken. Että minulla olisi opiskelupaikka, työ ja sen lisäksi vielä tarpeeksi hullu ja vastuuton elämä. En tosin halua satuttaa itseäni enkä ketään muuta, joten voi olla että tämä on vain harhainen unelma, joka ei vain voi tulla toteen. Enkä tiedä että jos laittaisinkin viestin Leeville, niin muuttaisiko se mitään. Ehkä jos hän suostuisikin tapaamaan minut, se olisikin vain pettymys, en tuntisikaan häntä kohtaan enää mitään, vaan huomaisin, että se kaikki oli vain mieleni kuvitelmaa. Tai siis, me ei Leevin kanssa oikein kunnolla koskaan aloitettu mitään. Niin kuin sanoin, se oli peliä. Nyt kun mietin sitä, niin varmasti siinä oli jotenkin kiehtovinta se, että minusta tuntui että koko ajan saattoi olla mahdollisuus että tulisin vietellyksi. Lisäksi se oli erittäin kiellettyä, koska Aliisa oli ihan umpirakastunut Leeviin ja kiristi minua terveydellään, että en olisi enää antanut Leeville mitään toivoa. Välillä päätinkin niin, koska ajattelin, että se olisi reilua, mutta sitten koin sen viettelemyksen ja se oli jotenkin niin jännittävää että en välittänyt.

Mutta edelleenkään: ei tylsää. Vain täysin "over-whelming" ja hämäävää enkä tiennyt mitä tehdä ja kenet valita, keheen luottaa ja mitä minä oikeastaan halusinkaan. Ja itsenihän minä siinä varmaan pahimmin satutin ja sitten loppujen lopuksi päädyin suhteeseen Jaskan kanssa. En tunne Jaskaa kohtaan oikein mitään enää, eikä minulla ole mitään hinkua lähestyä häntä millään tavoin. Mutta Leevi puolestaan... No, tunsin silloin häntä kohtaan ilmeisestikin vähemmän vetoa kuin Jaskaa kohtaan, joten kai pitäisi sekin muistaa nyt ja tajuta jättää asia menneeseen.

Mutta nyt kun katson typerää Notebook-elokuvaa ja kai toivon että jokin ulkoinen voima (kuten Ryan Gosling) vaikuttaisi minuun niin että saisin edes pienen särön tähän kunnolliseen elämääni. Vaikka kyllä tiedän sen itsekin, että sen muutoksenhan täytyy lähteä minusta. Mutta olen vain hukassa, enkä tiedä miten löytäisin sen puolen taas. Kaikki ystäväni joiden kanssa olen eniten tekemisissä ovat niin normaaleja, joten ei ole ketään, joka ruokkisi sitä hullua puolta minussa.

No, nyt on taas huominen (tai siis tämä päivä, kun kellohan on jo seitsemän) ja ylihuominen vapaata, joten saa rauhassa kääntää rytmiä takaisin, jotta voin palata takaisin arkivuoroihin. Takaisin tylsiin arkivuoroihin. Ei sillä että nämä yövuorotkaan mitenkään jännittäviä ole, mutta se on melkein kuin minulle maksettaisiin tavallista korkeampaa tuntipalkkaa siitä että hengaan parin muun meidän työpaikan tyypin kanssa siellä ja teen jutustelujen ohessa töitä. Ainakin näin hiljaisina öinä, muutenhan siellä on välillä ihan hullun kiirettä, mutta on se aivan eri juttu kun on vain pari ihmistä siellä. Nojoo, kello on jo paljon, joten varmaan pitäisi nukkua.