Rottanäyttely meni ihan hyvin. Ensimmäistä kertaa tuntui, että vähän niin kuin olisin edes ihan pikkupikkupikkuriikkisen kuulunut joukkoon. Eihän siihen ole mennytkään kuin jotain kolme vuotta. Arvosteluista en osaa sanoa, yksi poju sai arvostelun (sen huonomman kahdesta), mutta se kasvattajatuttuni sitten vähän niin kuin arvosteli ne myös näyttelyn lopulla. Ei hän ollut virallinen tuomari, mutta ilmeisesti hän on suorittanut jotain juttuja, että hänellä tavallaan on tuomarin pätevyys, joten onhan se kiva kuulla sellaiselta ihmiseltä että miltä omat rotat näyttävät. Paha vain, että hän oli eri mieltä niiden virallisten tuomareiden kanssa, niin jotenkin tuntuu siltä että miten minä voin yrittää opetella näkemään omissa rotissa niitä hyviä piirteitä, kun tuomari sanoo että rotan pää on liian lyhyt, sitten tuo kasvattajatuttu sanoo että pää on vähän liian pitkä. Ja kun näytin sitä rottaa joka sai arvostelun, se kasvattaja kysyi ai että TÄMÄ sai arvostelun. Yksi muista rotistani oli hänen mielestään nätimpi, ja melkein täydellinen naamakuvio, mutta tuomarin mielestä sitten se naamakuvio oli "a little wonky" (oli siis ulkomaalainen tuomari). Ja sillä rotalla joka sai arvostelun, oli liian vähän lihaksia tuomarin mielestä, mutta mietin, että miten minä saan rotan bodaamaan.

Vaikka ehkä ne lihakset tulee sitten iän myötä, kun tuo oli vasta junioriluokassakin, ja kun olen ulkoiluttanut poikia, niin olen huomannut, että mahdollisesti parhaimmat lihakset on läskeimmällä rotalla. Se on vain minun suosikkini. Se on aika ruma, vähän lihava ja sillä on todella huono turkki. Ei siis niin että se ei pitäisi siitä huolta, vaan sen kihara turkki on niin harvaa, että se näyttää niin hassulta. Ja se on todella huomionkipeä ja on aina kiipeämässä jalkaa pitkin syliin tai sängylle, kun sitä ulkoiluttaa. Mutta sillä on todella hyvä tasapaino. Kun tuon ne tähän huoneeseen ulkoilemaan, tuon ne kantohäkissä, niin sitten aina välillä ne tasapainoilevat siinä kannettoman kantohäkin reunoilla, ja jos miettii, että sellainen lihava iso urosrotta tasapainoilee 0,5 sentin levyisellä reunalla ja nousee vielä takajaloilleenkin, mutta pikkurotat sitten juuri ja juuri pysyvät siinä reunalla kaikilla jaloillaan. Että ehkä se lihasmassa sitten kehittyy siitä kun lopettavat kasvamisen.

Uusi Hobitti-traileri julkaistiin tällä viikolla. En tiedä mikä noissa Hobitti-leffoissa on se juttu, mutta jotenkin tuntuu, että normaalisti elän tavallista harmaata elämää, jossa mikään ei tunnu oikein miltään, mutta sitten kun näen vaikka tuon uuden Hobitti-leffan trailerin, tulee sellainen olo, että sisälläni heräisi jotain, mikä on ollut unessa todella pitkään. En tiedä mikä se on, mutta silloin tuntuu kuin yhtäkkiä näkisikin maailman taas väreissä. Tuntuu siltä, että haluaisin, että tuntuisi koko ajan siltä, mutta se tunne herää vain todella harvoin. Mietin, että miksi, olenkohan minä menettänyt jonkun puolen itsestäni, vai miksi tuntuu siltä, että ainoa hetki kun "herään eloon", on kun katson Hobitti-leffoja tai tulevan leffan trailereita tai mietin sitä asuani.

Tuntuu että pelkästään tuossa trailerissa on enemmän tunnetta ja inhimillisyyttä kuin koko elämässäni tällä hetkellä. Tätä tunnetta on jotenkin vaikea selittää.

Natalia soitti ja puhuttiin näköjään yli tunti. Hänellä on jotain parisuhdeongelmia. Lisäksi hän kysyi neuvoja, että miten suhtautua masentuneeseen kaveriin. Hän oli kuulemma koko ajan kysellyt, että oletko saanut sen tehtyä ja sen tehtyä, oletko saanut mitään aikaiseksi, ja sitten tämä kaveri oli vähän suutahtanut, ja Natalia kysyi sitten minulta, että mitä tehdä, kun ärsyttää, kun kaveri ei saa mitään aikaiseksi, vaan pelkästään valittaa, ja Nataliasta tuntuu siltä, että se kaveri haluaa ollakin onneton, kun jos ei haluaisi, niin kai tämä sitten tekisi asialle jotain. Natalia on hyvä ihminen, mutta hänellä ei ole itsellään oikein mitään kokemusta masennuksesta, niin yleensä hän kysyy sitten minulta. Vähän ehkä kärjistin, mutta kun Natalia kysyi, että mitä tehdä tai sanoa, kun ärsyttää kun toinen ei jaksa mitään eikä saa mitään aikaan, niin sitten sanoin, että mitä jos sillä hänen kaverillaan olisi vaikka syöpä ja syöpähoitojentakia tämä ei jaksaisi tehdä mitään. Natalia kai vähän järkyttyi, ja sanoi heti että ei kauheata kun hän ei ole ajatellutkaan sitä noin ja että hän on ehkä ollut ihan kauhea kaveri.

En tiedä kyllä, miten kuvata ihmisille parhaiten sitä että miten suhtautua masentuneeseen. Syöpä-vertauskin tuntuu vähän rajulta. Ja hankalaa puhua kaikkien masentuneiden puolesta, että mitä heille pitäisi sanoa. Mutta kai se pointtini oli, että jos on masennus, etenkin jos on vaikea masennus, niin eikö se ole verrattavissa johonkin toiseen sairauteen, joka vie voimat? Ja yritin sitten vähän lohduttaa Nataliaa, kun tuntui pahalta, kun hän koki olleensa huono kaveri, niin sanoin, että se on varmaan tämä kulttuuri ja että masennusta ei vain mielletä niin helposti sairaudeksi, vaan pelkästään laiskuudeksi, ja kun sitä ei voi mitata eikä se ole mitään fyysistä niin kuin vaikka syöpäkasvain on, niin onhan siihen vaikea suhtautua. Helpompaa on jos kaverilla on jalka paketissa, niin ymmärtää, että okei ei ehkä kannata pyytää häntä lenkille tai jotain.

Natalia on kiva ihminen. Ja hän oikeasti on hyvä ihminen. Välillä vähän ajattelematon, mutta loppujen lopuksi hyvä ihminen silti. Ja jotenkin Natalian suhde muistuttaa tietyllä tavalla minun ja Jaskan suhdetta. Ja jotenkin siksikin näen Nataliassa itseni, kun hän miettii, että pitäisikö erota, kun se toinen osapuoli ei halua nähdä niin usein eikä suunnitella tulevaisuutta, ja sitten että olisihan se kurjaa olla yksin, kun tähän asti on ollut joku jolle voi vain laittaa viestejä mistä tahansa asiasta. Ja toisaalta näen sitten sen minun ja Jaskan suhteen toisin silmin, kun seuraan Natalian suhdetta ja kuuntelen, miten hän sanoo, että mutta kun sillä toisella on vähän vaikeaa ja kyllä siinä on hyviäkin puolia, ja jos pari pientä asiaa voisi muuttua, niin hän voisi tyytyä siihen.

Viime aikoina on ollut paljon rottajuttuja, ja kesyrottayhdistyksellä on ollut jotain keskustelujakin siitä miten läheiset ihmiset suhtautuu rottiin, ja sitten joku sanoi, että ei voisi olla suhteessa ihmisen kanssa joka ei hyväksy hänen rottiaan, ja moni jopa sanoi, että jos joku kaveri ei tykkää rotista tai vaikka heittää jotain vitsiä, että tuolla viemärissä on iso kasa rottia, mene sieltä hakemaan kun tykkäät niistä niin paljon, niin sitten on kuulemma pian entinen kaveri. Itse en koe, että kaikkien täytyisi tykätä rotistani ja ymmärrän, että ihmisillä on ennakkoluuloja. Mutta tuli jotenkin mieleen se, kun Jaska moneen otteeseen vertasi minun rotankasvatustani siihen, kun hän kasvatti kannabista kämpässään. Puhui niin kuin se olisi joku vaihe, joku vähän typerä ja lapsellinen vaihe, joka menisi kyllä ohi. Ja kun mietin sitä että joskus asuttaisiin yhdessä, niin melkein isoin stressi oli se, että kun Jaska halusi, että minulla olisi vain pari rottaa, ja poikia, ja että lopettaisin kasvattamisen. Ja minä mietin, että onko tämä kompromissi, joka minun on pakko tehdä, ja olenko paha ihminen, jos minusta se tuntuu liian suurelta vaatimukselta.

Enkä ymmärrä kannabiksen kasvattamiseen vertailua, kun tämä on ihan laillinen juttu, ja ennenkaikkea harrastus. Mutta niin oli kannabiksen kasvattaminen Jaskallekin, kunnes joku sitten ilmiantoi hänet ja hän sai ehdollista vankeutta. Ja nykyään Jaska sitten ajatteli jo että se oli häneltä tyhmää, ja hän vain käytti niin kauheasti rahaa kaikkiin lamppuihin ja kasvattamiseen ja ylipäätään kaikkeen, niin ilmeisesti tämä vertaus tarkoitti sitä, että minunkin harrastukseni on tyhmä.

Nataliakin puhui melkein samaa mitä minä tämän kirjoituksen alussa: hän sanoi miettivänsä, että onko hän hukannut itsensä, kun tuntuu että hän on viime vuodet ollut vähän hukassa sen jälkeen kun muutti uuteen kaupunkiin ja sitten alkoi pian se suhdekin, ja tuntuu että nyt kun hän on löytämässä itseään taas, niin samalla alkaa tuntua, että se suhde ei olekaan se mitä hän etsii.

Itse yritän nyt vähän myös löytää itseäni. Eilen jopa "riehaannuin" kun tulin näyttelystä ja laitoin ensimmäistä kertaa varmaan vuoteen pari kynttilää palamaan. Kynttilät ovat kivoja, mutta en ole kauheasti polttanut niitä sen jälkeen kun luin jostain, että palaessaan kynttilät tuottavat joitain haitallisia pienhiukkasia, jotka huonontavat sisäilmaa. Ja nyt kun googlasin, niin tuntuu taas siltä, että ei saisi polttaa kynttilöitä sisällä, kun niitä verrataan tupakkaan ja autojen pakokaasuihin, ja minulla on rotatkin, jotka ovat herkkiä hengitystieongelmille ja haluan tietysti niiden parasta. Olen jopa hankkinut toisen huonekasvin. Minulla on ollut vuosien aikana useita huonekasveja, joista vain yksi on selvinnyt. Nyt vaikuttaa siltä, että olen löytänyt toisen selviytyjän, ja etsinkin netistä jotain kasvia, joka tehokkaasti puhdistaisi huoneilmaa, mutta joka selviäisi vähän huolenpidolla. Onkohan sen nimi nyt kultaköynnös sen uuden, mikä minulla on. Voisin pitää useampiakin huonekasveja, kun niitä pitäisi jonkun mukaan olla yksi jokaista kymmentä neliömetriä kohden. En vain onnistu pitämään niitä hengissä, niin katsotaan nyt noilla kahdella, jos ne selviävät, niin ehkä sitten joskus vuoden tai parin päästä voi hankkia kolmannen.

Mutta ehkä välillä voin polttaa kynttilöitä, kun onhan se pimeimpänä vuodenaikana ankeaa ja kynttilät vähän piristävät. Huomasin pimeyden taas tuolla näyttelymatkalla, kun aikaisin aamulla lähti juna ja oli niin pimeää ettei junan ikkunoista nähnyt mitään, niin ajattelin, että okei, luen nyt jotain yliopistojuttua, mutta sitten illalla kun matkustan junalla kotiinpäin, silloin katselen maisemia. Mutta sitten kun näyttelystä pääsi ja junaan istui, huomasi, että eihän niistä ikkunoista mitään enää näy, kun on liian pimeää.

Huomiseksi pitäisi tehdä taas läksyt ja näen Nataliaakin sitten huomenna, mennään syömään yliopistolla. Mutta toivon, että löytäisin itseäni taas. Ehkä tuo Hobitti-juttu on ihan hyväkin, kun ehkä sen avulla löydän jotain itsestäni taas. Traileria katsoessani mietin, että ehkä Tauriel ei olekaan maailman kauhein ja hyödyttömin hahmo, ihan vain sen perusteella, mitä tuossa trailerissa näkyi Taurielin ja Thranduilin väleistä. Siis pointtini on, että jos Tauriel tuo Thranduilista jotain tuollaista esille ja jos se saa Thranduilista moniulotteisemman hahmon, niin Tauriel ei ole ihan turha. Mutta en pidä Taurielista, enkä pidä Kilistäkään, kun hänestä on tehty sellainen kiintiöhottis, jolla on vähän isompi hahmo kuin joillain oikeasti hyvillä hahmoilla. Tykkään erityisesti Dwalinista, hänen näyttelijänsä on jotenkin tosi sympaattinen. Ja Balin tietysti on huippu. Thorinkin on okei, en usko, että hänestä on tarkoituskaan pitää samalla lailla kuin muista hahmoista, vaan hän on vähän niin kuin etäisempi katsojille. Mutta odotan sitä Thorinin kehitystä tuossa viimeisessä leffassa. Mielestäni se on koko kirjan tärkein seikka, se on se mihin kaikki moraalipuoli keskittyy.

Ei sillä, Necromancer-puoli kiinnostaa minua melkeimpä enemmän kuin kääpiöt. Ehkä siksi, että en oikeasti ihan tarkkaan muista, miten siinä käy. Ja onhan se eeppisempi hyvä vs. paha kuin joku perinteinen jacksonilainen "tietokonearmeijat sotivat 20 minuuttia". Tykkään myös Martin Freemanista. Hienointa varmaan kaikissa Taru Sormusten Herrasta ja Hobitti -leffoissa on ollut se, kun niissä näytetään, miten Sormus alkaa pikkuhiljaa ottaa otetta ihmisistä. Sen olisi voinut ehkä tehdä vähän hienovaraisemmin, mutta se on todella kiinnostavaa silti. Siitä kirjojen ja leffojen pahuudesta (ja siitä että se voi piillä kenessä tahansa) aiheutuu se, että sitä jotenkin alkaa vertaamaan omaan elämään. Se on siistiä, että Tolkien ei niin selkeästi tee sellaista, että nämä ovat pahoja ja nämä ovat hyviä (vaikka tavallaan tekee: Sauron, örkit, jne), vaan käytössä on koko skaala.

Ja todella hieno biisi tuossa trailerissa, en tiedä mikä se on, mutta toivottavasti uuden leffan soundtrackilta. Todella tykkään trailerista, mutta minä nyt yleensäkin tykkään trailereista. Olen edelleen sitä mieltä, että Kuninkaan Paluun traileri on parempi kuin itse leffa. Ehkä se on sekin, että noissa trailereissa on osassa ainakin käytetty vähemmän tietokonetehosteita. Ja ne ovat muutenkin jotenkin "välittömämpiä", niitä ei ole hiottu niin paljon, ei ehkä nauhoitettu puhettakaan "valmiiksi" päälle. Ja ehkä se on se odotus enemmänkin kuin se itse tilanne. Ja tykkään aluista, ja mitä trailerit ovat, jos eivät alkuja. Nyt jumiuduin katsomaan aikaisempienkin Hobitti-leffojen trailereita, mutta katselen nyt sitten niitä ja teen läksyt vähän myöhemmin.