Kuin ihmeen kaupalla tänään oli hieman parempi päivä kuin eilen. En tiedä edes miksi. Tänään mennessäni kouluun se ei ollut yhtään sen parempi kuin eilenkään, mutta jotenkin aamun tuntien aikana se parani hieman. Enkä minä tiedä mitään NN:stä. Hänestä ei voi ottaa kukaan niin yhtään mitään selvää. Toisaalta en nähnyt hänen juttelevan neiti EH:n kanssa tänään, niin ehkä sekin vaikutti. Neiti EH jutteli kyllä hänen porukkansa kanssa, mutta NN tuijotteli taas lasivitriiniä. Joo, uskaltauduin iltapäivällä katsomaan häneen sen verran. Hänelle on ilmeisesti muodostunut joku traditio sen lasivitriinin saman kohdan tuijottamisessa. Tai ehkä hän katsoo jotakuta heijastuksista. Ei minua tosin ainakaan, kun olin samalla käytävän puolella kuin se vitriini, jota hän katseli. Eikä NN näyttänyt taaskaan kauhean iloiselta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Toisaalta mietin taas asioita paljon, joten sekin saattoi vaikuttaa. Tai ehkä nyt on vain taas mennyt tuollainen ylireagointi-kohtaus ohi. En tiedä. Kuitenkaan en ole ihan yhtä negatiivinen kuin perjantain jälkeen olen ollut. Hyvin skeptinen aivan kaiken suhteen, mutta en niin negatiivinen.

 

Ei taas löydy oikein sanottavaa, kun ei tunnu siltä, että huvittaisi kauhean paljon tarkemmin selittää noita mietelmiäkään. Kun on liian paljon ajatuksia ja mietelmiä ja kaikkea, niin silloin yleensä tulee sanotuksi paljon vähemmän, kuin jos niitä on vain keskiverto määrä.

 

No, varmaan voisin selittää ainakin jonkin verran siitä, miten minä ja se r-sana ei sovita yhteen. Tuli vain eilen mieleeni, että en varmaan ole tarpeeksi korostanut sitä, että vaikka tässä NN-tapauksessa kaikki riippuu NN:stä, niin se ei tarkoita sitä, ettenkö minä itse voisi söhlätä tilannetta. Minä en ole lainkaan varma siitä, että vaikka NN olisikin kiinnostunut, meistä voisi tulla mitään. Minä olen hyvin skeptinen sen suhteen. Silti pidän NN:stä paljon. Kun siis nämä kaksi eri puolta yhdistää, niin siitä tulee (muka)looginen lopputulos: Minusta kaikkein järkevintä olisi vain torjua NN, jos hän yrittäisi lähestyä minua.

 

Ei aina tunnu tuolta, mutta verrattain usein kuitenkin. Ja se on aina taustalla. Sydämen särkyminen sattuu, enkä minä halua, että minun sydämeni särkyy. Jos NN ei ole kiinnostunut, niin mitään ongelmaa ei ole. Sattuu kylläkin varmaan jonkin verran. Mutta jos hän olisikin kiinnostunut, niin sitten me molemmat olisimme mukana siinä sopassa, jossa voi sattua vain paljon entistä enemmän ja vielä kumpaankin. Ja mikä on todennäköisyys, että meidän välit menisi hyvin elämän loppuun asti? Minimaalisen pieni, eikä sitä edesauta lainkaan se, että itse olen niin epäluuloinen NN:n suhteen. Kun kerran on niin suuri todennäköisyys, että sattuu hemmetisti, niin miksi edes yrittää? Minä voisin päätyä satuttamaan jopa NN:ääkin, enkä minä todellakaan halua sitä.

 

Koska minä en osaa. Minulla on ollut törkeästi ongelmia jo ihan ”tavallisten” kavereiden kanssa. Miten sitten joku sitä enempi? Miten ihmeessä siitäkään voisi sitten tulla yhtään mitään? Se olisi ihannetapauksessakin melkein kuin saisi uuden hyvän kaverin, mutta jo sekin tuntuu sellaiselta, että olisiko minusta siihen. Ihmissuhteet ovat minulle kamalan hankalia.

 

Niin kuin olen sanonutkin, minusta tuntuu joskus lähinnä vain siltä, että mitä kauempana ihmiset minusta ovat, sitä onnellisempia he ovat. Että koska minä en osaa olla sitä, mitä minun haluttaisiin olevan, minä satutan ihmisiä. Joten jos haluaisin jonkun ihmisen lähelleni, niin se olisi minulta vain puhdasta itsekkyyttä, kun kerran tietäisin, että en voisi välttämättä tarjota heille sitä mitä he kaipaisivat. Enkä minä halua satuttaa NN:ää. Se sattuisi minuun paljon enemmän kuin se, että hän satuttaisi minua suoraan. Tai siis, kun sitä jo pelkästään ajatteleekin:

 

Se ihminen, josta pidän kaikkein eniten kaikista ihmisistä, pitäisi minusta myös. Mutta minä en olisi sitä, mitä hän toivoisi. Minä en toimisi kuten hän haluaisi. Minun käytökseni saattaisi särkeä hänen sydämensä ilman että voisin sille mitään. Sitten hän sanoisi, että ei voi jatkaa sitä enää, koska minä satutan häntä liikaa koko ajan. En minä halua sitä.

 

En myöskään halua joutua tilanteeseen, missä minä joudun koko ajan jarruttamaan, kun toinen haluaa tulla liian nopeasti liian lähelle. Sen pitäisi mennä niin, että molemmat on okei toisten suhteen ja että välit on okei. Että se ei ole kuin vaikka The Sims:ssä, että pitää kasvattaa ”suhdepisteitä” mahdollisimman korkeaksi mahdollisimman nopeasti ja että se olisi kauhea tavoite, johon pitäisi päästä. Mutta mikä on todennäköisyys, että kohdalle osuisi tuollainen ihminen? Se on minimaalisen pieni.

 

Ja Sinkkuelämästä siteeratakseni: ”I’m looking for love. Real love. Ridiculous, inconvenient, consuming, can’t-live-without-each-other love.” Ja mikä on todennäköisyys, että se on juuri NN? Ja entäs sen todennäköisyys, että hän tuntisi samoin minua kohtaan?

 

Eli periaatteessa, kun asiaa tarkastelee matemaattiselta kannalta, se, että nuo kaikki tarvittavat seikat toteutuisivat, on periaatteessa sula mahdottomuus. Miksi siis turhaan tehdä jotain, joka vain satuttaa kaikkia? Ainoa peruste olisi: ”Mitä jos?”, mutta sen varaan ei koskaan kannata perustaa mitään. Miksi sitten tätäkään?

 

Kuten huomaatte, minun tarvitsee siis paitsi yrittää tehdä jotain NN:n suhteen, niin minun täytyy myös kokeilla voittaa itseni. Se on taas kuin se Kuiskaus ja sitten realisti-Amia. Minä en pysty lainkaan selittämään sitä, miten ristiriitaiseksi minä tunnen oloni joskus, kun nämä eri ajatukset surraavat päässäni ja kaikki tuntuu olevan vain pelkkää kysymystä.

 

Huomenna on abi-kokous ruokatunnilla. Päätetään penkkaripäivän ohjelmasta, johon kuuluu meidän aamunavaus (jossa pilkataan opettajia, tietty, ja joka kuuluu keskusradiosta koko kouluun) ja sitten ohjelma lukiolle salissa (jossa pilkataan opettajia kaikkien nähden (tietty)) ja sitten siitä, että mihin kouluihin me mennään ja tilataanko me kaksi bussia vain pelkästään yksi.

 

Ja mitäs uusia asuja olen saanut selville... No, neiti AM on se ranskalainen sisäkkö, Salainen ystävä ja T. Toukka pukeutuvat molemmat herra Friikiksi, neiti SS on peikko, neiti HL on merirosvo, neiti MK on (käsittääkseni) hämähäkki ja herra V on skotti. Niin, ja minä olen se vampyyri. Kuulostaa törkeän hienolta. Viime vuosina nuo puvut on olleet aika laimeita, mutta nyt vaikuttaa taas sellaiselta, että tulee näyttäviä ja hauskoja asuja.

 

Torstaina on tarkoitus mennä katsomaan yhtä asua Vaasassa. Äiti kuvaili sitä ja se oli muuten täydellinen, paitsi että siinä ei ole hihoja lainkaan, vaan pelkät aukot käsille. Mikä hiton puku sellainen on? Mutta se on kuulemma pitkä ja raskasta kangasta ja kokonaan musta ja siinä on vielä sellainen pystykauluskin. Ja samalla pitäisi mennä katsomaan yhdestä toisesta paikasta sitä peruukkia.

 

Minulla on jo suippokorvat ja tekokynnet (pitää vielä lakata ne mustalla kynsilakalla) ja sellainen värisysteemi, jolla saan itseni näyttämään kalpealta. Yhdestä liikkeestä Vaasassa katseltiin ja se nainen sanoi siellä, että heille tulee sellaisia pelkästään kulmahampaisiin kiinnitettäviä vampyyrin kulmahampaita. Sanoi myös, että heillä on tekovertakin, jos haluaisin. Taidan kuitenkin olla veretön vampyyri. Tai siis niin, että en ole purrut ketään... ainakaan vielä. Heh.

 

Tavoitteena olisi myös löytää mustaa huulipunaa. Meinaan taas tehdä jotain radikaalia ja erottua joukosta. Ihmiset maalaa toisten kasvoihin aina punaisella ja vaaleanpunaisella huulipunalla, mutta kun se ei ole oikein minun värini, niin jos saisin jostain itselleni sellaista vedellä pois pestävää mustaa huulipunaa... Ja lisäksi ajattelin itsekin laittaa sinä päivänä mustaa huulipunaa. Ainakin minun mielestäni se sopisi hyvin siihen. Nan sanoi, että hänen mielestään sekin sopii ainakin jotenkin (mikä tarkoittaa, että hän ei ole innostunut siitä), mutta sanoi, että hän oli ajatellut, että sellainen kirkkaanpunainen huulipuna olisi törkeän hieno. Minä sanoin sitten Nanille, että siitä saattaisi tulla vähän eri fiilis siitä, että millainen vampyyri minä olen. Mutta saa nähdä.