Eilen yöllä keittiössä ollessani mietin että nyt kun olen jalkeilla, voisin ottaa vettä yöpöydälle. Mietin, miksi en ylipäätään ottanut sitä yöpöydällä olevaa lasia mukaan kun kerran nousin. Sitten aloin miettiä että niin, miksi minä muuten nousin? Oli pimeää, enkä ollut sytyttänyt valoja. No, otan nyt uuden lasin, niin voin laittaa sen vanhan vaikka sitten pesuun. Menin vesilasin kanssa takaisin toiseen huoneeseen ja näin mikä hirveä hävitys siellä oli. TV-taso oli sysätty kirjahyllyä vasten ja TV oli puoliksi TV-tason päällä, mutta nojasi kirjahyllyyn ja näytti olevan putoamaisillaan. Yöpöydän juomalasikaan ei ollut enää paikallaan, vaan lattialla yöpöydän vieressä oli vain haljennut lasi ja vähän pienempiä siruja.

Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, mutta ilmeisesti olen taas hypännyt kauhuissani ylös sängystä ja juossut pakoon. Yleensä herään siihen kun törmään asioihin, mutta tällä kertaa ilmeisesti en. En tiedä olenko juossut TV-tasoa päin vai sysännyt sen pois tieltä, mutta ainakin olen käyttänyt niin paljon voimaa, että TV on melkein pudonnut. On outoa herätä noin ja katsella sitä vahinkoa, mitä on tehnyt ilman että siitä on mitään muistikuvaa. Mutta varmaan minun on täytynyt olla kauhuissani.

Olen ollut stressaantunut. Eilistä edeltävä yö jäi kokonaan väliin, koska kävin katsomassa Avengers: Infinity Warin (en aio spoilata) ja sen jälkeen olin niin tärinöissäni, että en saanut nukuttua ennen kuin minun piti vähän ennen viittä nousta ylös ehtiäkseni töihin. Äiti kävi toissapäivänä ja kysyi muka-viattomasti, että olenko edelleen sitä mieltä, että he eivät voi muuttaa tänne samaan kaupunkiin. Mikään, mitä selitin silloin syksyllä kun siitä väännettiin, ei selkeästikään ole mennyt hänelle perille. Sanoin, että olen ja äiti sanoi, että ok. Hän kieltäytyy kuitenkin myymästä asuntoa vielä, kun kuulemma sen alueen arvo on nousussa, joten olisi hölmöä myydä se nyt. Mökki on kuitenkin myynnissä. Äiti sanoi aikaisemmin, että he ovat nyt sitten muuttamassa toiseen kaupunkiin lähelle sinne mistä minä olen alunperin kotoisin ja missä veljeni asuu, mutta näköjään hän ei pidä kauheaa kiirettä sen kanssa, kun nyt haluaisi kuitenkin muuttaa tänne.

Olen todella vainoharhainen tuon kaiken suhteen. Kun kävelen keskustassa tai oikeastaan missä tahansa ja näen samantyyppisen auton, joka äidilläni on, alan miettiä, että ehkä he ovatkin muuttaneet tänne salaa. Mistä minä voisin sen tietää? Tarkistan aina tuollaisten autojen rekisterinumeron ja tähän mennessä se on aina ollut joku muu kuin mikä äitini autossa. Ja voiko minua oikeastaan syyttää vainoharhaisuudesta, kun kerran tuo on se, mitä äitini tekee? Koko jupakka kertoo selkeästi vain sen, että hän ei vain mitenkään haluaisi hyväksyä sitä, että en halua häntä ja isää asumaan samaan kaupunkiin. Ja toki myös sen, että asunnon arvon nousu on tällä hetkellä äidilleni tärkeämpää kuin minun mielenrauhani. Aikaisemmin tekosyy sille, ettei sitä voinut myydä oli se, että no kun kaupan peruuttamisesta menee kuluja. Ajattelin, että okei, mutta sitten hän myy sen. No, nyt se on se, että alueen arvo kasvaa, joten asunnon arvo kasvaa, joten sitä ei voi myydä. Ja nyt hän sanoi, että no sitten kun alueen rakennusjuttu saadaan valmiiksi, niin sitten myydään - tai laitetaan vuokralle.

Minä en sanonut mitään. Olisi pitänyt. Lamaannuin ja en vain halunnut uskoa, että hän vieläkin haluaa vääntää tästä asiasta, vaikka olen mielestäni tehnyt oman mielipiteeni hyvin selväksi. Mutta hän ei vain usko sitä. Tai ehkä sillä ei vain ole väliä. Haluaisin vain muuttaa jonnekin kauas pois, minne hän ei voisi seurata minua ja jotta minun ei tarvitsisi jatkuvasti miettiä sitä, että tuo auto näyttää äidin autolta - ehkä he asuvatkin täällä mutta äiti ei ole vain kertonut, tai että tuo nainen on ihan äidin näköinen, ehkä he ovatkin muuttaneet tänne minulta salaa.

Niin kuin silloin muutamaa vuotta aikaisemmin, kun äitini kävi luonani ja kerran ehdotin, että kun hän on menossa samaan suuntaan, niin mitä jos heittäisit minut kirjastoon samalla. No, äiti sitten meno vaikeaksi ja lopulta sitten sanoi, että ei voi, koska isäni istuu autossa odottamassa. Olen mielestäni tehnyt erittäin selväksi äidilleni, että minun isälläni ei ole mitään asiaa minun asunnolleni. Tämä on minun kotini, minun turvapaikkani, eikä hän ole tänne tervetullut. En halua edes että hän tietää missä asun! Mutta äidin mukaan kun isähän on autossa kadulla, niin eihän sitä lasketa. Onhan siitä kolme metriä siihen sinun rapun ulko-ovellekin. Tämä tuntuu samalta ja siksi varmaan en pidä sitä mitenkään poissuljettuna etteikö äiti hyvinkin voisi muuttaa tänne minulta salaa.

Tämän lisäksi suosikkirottani piti viedä lopetettavaksi. Varasin sen ajan samaksi päiväksi kun äiti tuli, jotta saisin kyydin, että se tyttö joutuisi stressaamaan mahdollisimman vähän. Se oli melkein kuin pikkuinen apinarotta, jolle tarvitsi näyttää häkin luukulla vain vähän kyynärpäätä, niin sitten se jo kipitti olkapäälle, vähän niin kuin sellaiset marmosettiapinat. Ja eläinlääkärissä kun se sai ensimmäisen rauhoituspiikin, se raapaisi minua vähän ja nytkin kahdessa sormessa näkyy edelleen kaksi pientä raapaisujälkeä. Joka päivä ne näkyvät vähemmän ja se tuntuu jotenkin pahalta. Välillä pidän sormia siinä raapaleiden kohtaa, koska se tuntuu kuin melkein koskisi sen pikkurotan käpäliä. Kun olin eläinlääkärissä, en itkenyt kyyneltäkään. Äiti odotti autossa, mutta aina kun hän on täällä, minun on vain pakko olla siinä moodissa, jossa mikään ei tunnu miltään. Menin takaisin autoon ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Ja sitten samana päivänä oli vielä se leffa, joka oli hyvin vaikuttava. Eikä se ollut vain se leffa, vaan myös se leffakokemus. Tiedätte kai sen, kun leffan lopputekstit alkavat pyöriä ja valot syttyvät ja heti alkaa sellainen puheensorina, kun kaikki kyselevät kavereidensa mielipiteitä leffasta. Tämän leffan jälkeen, kun lopputekstit alkoivat ja valot syttyivät, koko sali oli ihan hiljaa. Se oli ensi-iltanäytös ja sali oli täynnä ihmisiä. Kaikki olivat hetken ihan hiljaa. En ole vieläkään varma oliko leffa varsinaisesti itsessään erityisen hyvä, mutta ainakin se oli vaikuttava. Menen varmaan katsomaan uudestaankin.

Työpaikalta on irtisanoutunut tällä viikolla kaksi ihmistä, jotka ovat molemmat täysosaajia. Uuden sellaisen kouluttamiseen menee yli vuosi. Toinen näistä oli kokopäiväinen työntekijä ja sanoi, että ei vain jaksa sitä, että meillä on liian vähän työntekijöitä ja hänkin joutuu tekemään kuusipäiväistä työviikkoa jatkuvasti. Firmalla on myös rekrykielto. Työt eivät ole mitenkään vähentyneet ja kun meitä 24/7 töissä olevia alkaa olla vähemmän ja vähemmän, niin mietin että mitenköhän pitkään firma pystyy toimimaan, kun sen kilpailuvaltti rakentuu ymmärtääkseni juuri siihen, että heillä on tarjota ympärivuorokautisia palveluita. Ketään pomoa tilanne ei vaikuta huolettavan. Isoille ongelmille ei tehdä mitään ja osa meiltä viime aikoina lopettaneista on sanonut irtisanoutumisen syyksi juuri sen, että asioille ei tehdä mitään. Sen sijaan siihen riittää energiaa, että lähetetään koko konsernin kattavia huomautuksia, että kuka on taas murustanut ruokailutilan sohvalle, tai hankitaan toimistotiloihin viherkasveja joita joku ulkopuolinen käy kastelemassa. Sen sijaan sitä ei saada korjattua edes vuoden aikana, että joka päivä tasan klo 17 ilmastointi alkaa puhaltaa kylmää ilmaa juuri sinne meidän ympärivuorokautisten työpisteiden päälle. Tai sille, että työntekijöiden vuorolistoissa on aamu-, ilta- ja yövuoroja sekaisin pitkin viikkoa. Tai sille, että kun olet päässyt yövuorosta klo 6:00 aamulla, yhdeksältä (juuri kun olet saanut nukahdettua kunnolla) joku lähipomoista soittaa että pääsisitko muuten huomenna tekemään aamuvuoron, koska he eivät ole viitsineet tarkistaa, että onkohan tuo ollut yöllä töissä. Puhumattakaan siitä uudehkosta lähipomosta, joka ottaa palautteen järjestelmistä henkilökohtaisena loukkauksena.

Maanantaina on taas yhden superesseen deadline ja minun pitäisi nyt saada luettua kirja loppuun, josta sen teen ja sitten höpistä 10 sivua jostain älykaupunki-skenaarioista. Ei sillä, se on aika mielenkiintoista ja sain edellisestä esseestä hyvää palautetta, mutta onhan siinä kova homma. Onneksi enää kaksi viikkoa töitä ja sitten alkaa kesäloma. No, oikeastaan kolme viikkoa, mutta kun nuo kaksi ensimmäistä ovat niin täyteen ahdettuja ja täynnä viikonloppuöitä, joiden jälkeiset pakolliset vapaat menevät sille kolmannelle viikolle, jolloin minulla on vain varallaolo viikonloppuna. Etsin edelleen uutta harjoittelupaikkaa, olen löytänyt jopa yhden uuden haettavan jo. Pääosin ne tarjolla olevat harjoittelupaikat ovat joko koodaajille tai sitten sellaista kuraa, että mieluummin jätän koko harjoittelun väliin. En halua olla liian ylpeä, mutta en aio lähteä Britteihin 200 punnan kuukausikorvauksella myrkyttämään ampiaisia kolmeksi kuukaudeksi. Not gonna happen.

Pitäisi vielä lukea vähän ennen kuin laitan itseni nukkumaan. Toivottavasti saisin nukuttua vähän paremmin enkä juoksentelisi pitkin kämppää koko yötä.