Tänään tulin sitten takaisin kotiin. Eilen olisin jo päässyt, mutta käytännön syistä olin sairaalassa vielä yhden ylimääräisen päivän. Oli kavereita auttamassa ja siivoamassa, mutta kaikki tuntuu vain jotenkin... Käytännön asiat eivät vain jaksa kiinnostaa nyt lainkaan. Yhtään kunnollista ateriaa en ole sairaalassa pystynyt syömään, heti kun jotain on kurkussa, tuntuu siltä, että oksennusrefleksi aktivoituu.

Nan on täällä nyt, pitämässä seuraa ja katsomassa, että selviän tämän ensimmäisen yön. Yöt ovat olleet lähinnä hankalia. Ensimmäisen tajuissani olevan yön eron jälkeen vain itkin. En ole oikein paljon muuta näinä päivinä sairaalassa tehnytkään kuin itkenyt. Siis oikeasti tunteja joka päivä.

Olo on kurja, heikko ja väsynyt, ja vain ikävöin Jaskaa, ja sitä tunnetta, kun ensimmäistä kertaa elämässä oli joku, jonka kanssa pääsi jakamaan niitä jokapäiväisiä "turhia" asioita. Olen ollut Jaskaankin yhteydessä, hän olisi halunnut tulla katsomaan minua sairaalaan, mutta hoitajat olivat sitä mieltä, että parempi että ei. Ollaan sovittu, että joskus ehkä parin viikon päästä nähtäisiin hänen kanssaan ja puhuttaisiin asioita vähän selvemmiksi.

Olo on kauhea, siis sanoinkuvaamattoman kauhea, mutta ehkä silti hieman vähemmän kauhea kuin ensimmäisenä päivänä. Mutta silti, minuun vain sattuu, ja paitsi että en pysty saamaan ruokaa oikein alas, vain tärisen koko ajan. On huono olla. Mutta myöhemmin lisää, pitäisi mennä vielä Nanin kanssa kauppaankin...