Minä olen miettinyt taas angstia ja sitä, miten se tuntuu vähentyneen. Silloin kun olin angst hyvin suuren osan ajasta - eli oikeastaan viimeiset kolme vuotta – minä ajattelin, että se normaaliolotila ei eroaisi paljon siitä. Että sitten jos pikkuhiljaa siirtyisi synkästä perusolosta vähemmän valoisampaan perusoloon, se olisi sellainen muutos, jota ei huomaisi itse ollenkaan. Kerran nettipsykologini sanoi, että ihmisen perusolo on hyvä, ei huono, johon minä puolestani sanoin, että en usko että se on hyvä, vaan sellainen... sellainen neutraali, että se ei ole hyvä eikä huono.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä olin aikalailla väärässä molemmissa asioissa. Nyt kun olen voinut hiukan paremmin, minä pystyn todellakin huomaamaan eron entiseen. En tarkoita, että olisin koko ajan kauhean iloinen ja onnellinen, mutta se perusolo, mikä on, kun ei tee mitään erityistä, eikä ole mitään syytä olla iloinen tai surullinen, niin se on ihan erilainen. Melkein niin kuin se perusolo ihan oikeasti olisi sellainen hyvä.

 

Tietysti minä olen vielä surullinen ehkä hieman keskimääräistä useamminkin, mutta se ei ole mitään niin kuin ennen. Nyt sitten kun katsoo taaksepäin, tuntuu, että miten hitossa minä olen voinut kestää sitä oloa, mikä silloin oli. Viime syksynäkin, kun olin koneella, tuijotin usein pitkiä aikoja vain ulos ikkunasta ja olin surullinen. Minä vaivuin ajatuksiini enkä tajunnut kunnolla edes sitä, mitä ympärilläni tapahtui. Eikä minua oikeastaan edes kiinnostanut se niin kauheasti.

 

Tuo on toisaalta hyvä, mutta toisaalta paha. Kun oli se minun synkkisaikani loppusyksystä 2004, minä olin niin pohjalla, niin tuskainen, että jälkeenpäin minä pelkäsin siihen samaan tyhjyyteen vajoamista niin paljon, että olin valmis tekemään mitä tahansa estääkseni sen. Nyt ei ole ihan sama olo, koska viime vuosikin oli oikeastaan ihan siedettävä. Välillä aika tuskaisen paha, mutta ei silti sellainen ylivoimainen.

 

En silti missään tapauksessa haluaisi elää sitä uudestaan. Sitä ei voi kuvailla, miltä se paha olo tuntuu. Se paha olo, kun on valmis ottamaan yliannostuksen tai repimään ranteet auki. Sitä ei voi selittää. Se olo on niin tyhjä. Siinä olossa elämä tuntuu niin kevyeltä ja tyhjältä, sellaiselta kuin joku pieni tuulenvire: tuntuu siltä, että on ihan sama onko sitä vai ei. Mikään ei muutu mihinkään suuntaan teki mitä tahansa. Sen lisäksi se tuntuu tukahduttavalta. Ruumis on ihan lukossa. Ja se tuntuu aivan oikeasti siltä, että sydämen päällä olisi jokin kylmä paino.

 

Mutta koska, koska tämä minun oloni tuli tällaiseksi? Tällaisten asioiden suhteen on hyvä, että minulla on tämä blogi. On asioita, joita haluan muistaa, joita haluan analysoida ja jotka saattavat viestiä minulle jostain käännekohdasta. Minä en kuitenkaan voi muistaa kaikkea itse. En voi muistaa, minä päivänä ajattelin mitenkin. Ja jälkeenpäin muistellessa ne tunteet saa erilaisia sävyjä. Ei niitä voi tarkkailla yhtä objektiivisesti kuin haluaisi. Ja sitä paitsi, se mikä minua ärsyttää vanhoissa blogikirjoituksissani ihan sanoinkuvaamattomasti on se, että minä sanon jotain epämääräistä, että olen tajunnut jotain merkittävää, mutta en selitä siitä, koska sitä on hankala selittää. Minä en itsekään enää muista, mitä ihmettä minä olen niillä kommenteilla oikein tarkoittanut ja nyt se ärsyttää!

 

Mutta kesä on iso tyhjä pläntti, jota ei voi tarkastella blogitekstien avulla, koska niitä ei ole. Kuitenkin kesätaukoni jälkeenkin tekstit olivat vahvan angsti-sävyisiä, joten ehkä kesän tapahtumat eivät ole niin keskeisiä sittenkään. *silmäilee vanhoja blogitekstejään* Hmm... Ainakin yksi ensimmäinen ”vähän niin kuin hyvä olo” sijoittuu sille päivälle, kun mietin ja tuskailin törkeästi, mutta lopulta sanoin, että angstini ei ole pelkästään minun oma vikani. Minä mietin sitä kauan ja etsin kaikkia siteerauksia, mutta lopulta tulin perustellusti siihen tulokseen, että se, että minä voin huonosti, ei ole kiinni vain ja ainoastaan siitä, että olen tyhmä ja teen väärin.

 

Senkin jälkeen oli vielä aika paljon angstia (hitto, miksi minun hypoteesini ovat väärässä koko ajan? Ensiksi ajattelin, että se oli kesä, sitten ajattelin, että se olisi tuo tajuaminen, mutta ei...). Koulun alkaminenkaan ei poistanut angstia. Okei, niissä koulukirjoituksissa oli jo havaittavissa teknisiä eroja minussa (se, että olin itsevarmempi ja myös se, että ihmiset puhuivat minulle enemmän), mutta ajatukset eivät tunnu vielä niin kauhean positiivisilta. Sitten on se minulle merkittävä kohta, kun suunnilleen ensimmäistä kertaa myönsin ääneen, että pidin NN:stä ihan tolkuttomasti. Sen jälkeen angst on vähentynyt jonkin verran.

 

Ja sitten oli tietysti 3/9/2007, joka tulee aina olemaan sellainen merkittävä päivä – vähän niin kuin päivä, kun aloitti lukion, tai kun oli ensimmäistä päivää töissä, ja sillä lailla.

 

En usko, että mikään asia yksin olisi vaikuttanut tähän, millainen oloni on nykyisin. Jos sitten pitäisi listata joitain useampia merkittäviä asioita... No, käytökseeni vaikuttanut asia nro. 1: Nan ja yksi netti-ihminen, josta on tullut minulle äärettömän tärkeä puolen vuoden sisällä. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, minäkin.

 

Käytökseeni vaikuttanut asia nro. 2: Kesän Kylämiitti. Kuten miitit yleensäkin, sekin vaikutti minuun äärettömän voimakkaasti ja epäilen, että se on selkeiten vaikuttanut siihen, että olen nykyisin koulussa rohkeampi ja avoimempi. Paitsi että oleskelu ”vieraiden” ihmisten seurassa saa minut tuntemaan suunnatonta yhteenkuuluvuutta luokkalaisteni ja muiden koululaisteni kanssa, niin sillä on myös toinen vaikutus. Esimerkiksi: Miitissä mentiin puistoon ja istuttiin maahan. Järjestäydyttiin sellaiseen ympyrään ja silleen. Minä vihaan sitä, koska IRL minä jään 99% ajasta sen ympyrän ulkopuolelle. Ihmiset eivät noteeraa minua sen vertaa, että saisin kunnian olla osa miittiympyrää. Mutta tässä miitissä sain. Se oli ihan ihmeellistä.

 

Tämä sama ihmeellisyys toistui ruokapaikassa, jonne mentiin syömään (ja jossa minä en tietenkään syönyt). Pöytiä siirrettiin yhteen ja tuoleja siirreltiin ja ihmiset järjestäytyivät omiin piireihinsä. Ensimmäinen ihmetyksen aihe minulle oli se, että minä sain ilman suurempaa sähläämistä itselleni paikan. Ei tullut mitään sellaista mitä yleensä, sellaista ”sori, voinko mä istua tähän? Jaa en, okei. *siirtyy muualle* Hei, voinko mä istua tähän, kun muualla ei ole vapaita paikkoja?” Tuo ei ole sitten yhtään kivaa. Ja kun minä sitten sain itselleni paikan ilman tuollaista, niin oli vain positiivista.

 

Ja varmaan myös miitin ensihetki ja sitten loppuhetki vaikuttivat myös. Kun odotteli etuajassa miittipaikalla muita miittaajia, kaksi tyttöä tuli kuin tyhjästä kysymään minulta, olinko kyläläinen. Sanoin olevani, minkä jälkeen he esittelivät itsensä, jonka jälkeen minä esittelin itseni. Odotin reaktiota, joka olisi sellainen pettynyt ”ai jaa”, mutta nämä melkein säteilivät ja sanoivat, että olivat ajatelleetkin niin, koska näytin ihan Amialelta.

 

Loppuhetki sitten tuli hyväksi, kun yksi miittaaja ihan oikeasti reagoi siihen, että sanoin lähteväni ja kieppui minun ympärilläni selittäen kaikenlaista. Tähän mennessä kaikista miittaamistani henkilöistä vain yksi toinen on reagoinut minun lähtööni mitenkään (ja sekin oli ”ai jaa, no oli kiva tavata, hei”). Muut ovat vain olleet sanomatta mitään, olleet lainkaan huomaamatta.

 

Käytökseeni vaikuttanut asia nro. 3: Oivallukset ja asioiden myöntäminen itselleen. Kuten se, että sanoin, että minun mielestäni angstini ei ole vain minun omaa vikaani, tai se, kun myönsin pitäväni NN:stä. Ja ehkä eniten se, kun tajusin, että... En minä vieläkään voi sanoa sitä ääneen. Protestoin sitä hitsin r-sanaa vieläkin, kaikesta huolimatta. Se olisi paljon helpompi sanoa englanniksi, ranskaksi tai ruotsiksikin! Ei suomeksi. Kuitenkin, se vaikuttaa ja sen lisäksi vielä se, että myönnän sen itselleni ja totean, että näin nyt vain on, enkä yritä tehdä kaikkeani vain päästäkseni tunteesta eroon.

 

4.9.2007

”Tänään oli taas englantia ja minä mietin hieman eilistä oivallustani. Tämä on jotenkin ihan outoa, kun minä tiedän nyt täsmälleen, mitä teen. Ja se on periaatteessa ei-mitään. Minä olen yrittänyt ajatella tavalliseen tapaani yliloogisesti, että mikä olisi järkevin tapa käyttäytyä ja pitäisikö minun tehdä jotain tai sanoa jotain tms. mutta nyt minä olen päättänyt, että käyttäydyn juuri niin kuin tuntuu hyvältä. NN tietää ainakin suunnilleen, miten minä hänestä ajattelen, joten ei ole enää mitään, mitä voisin tehdä. Annan hänelle tilaa ja luotan siihen, että jos hän pitää minusta edes puoliksi niin paljon kuin minä hänestä, hän tekee jotain.”

 

Jotenkin outoa, että pelkkä asioiden tajuaminen voi saada olon rauhallisemmaksi ja tyynemmäksi. Ei mitään välttämättä tarvitse edes tapahtua, kunhan vain tajuaa jotain, niin sitten se voi kiepsauttaa koko maailman päälaelleen.

 

Käytökseeni vaikuttanut asia nro. 4: NN. Joo, liittyy vähän tuohon edelliseenkin kohtaan, mutta hän vaikuttaa kokonaan ihan omana yhteytenäänkin. Ei enempää tästä. Varmaan kaikki ovat saaneet jo enemmän kuin kylliksi selostusta NN:stä, joten en koe tarpeelliseksi turhaan selittää tätä mitenkään tarkemmin.

 

Joten periaatteessa, yleinen asia, mikä vaikuttaa eniten minun käytökseeni, on muut ihmiset. Nämä kaikki asiat liittyvät jollain tapaa joihinkin muihin ihmisiin tai minun suhtautumiseeni muihin ihmisiin (tai itseeni). Ihmiset, ihan kaikki ihmiset, jotka ovat edes jollain tapaa elämässäni, vaikuttavat minuun. Eivät vain ne ihmiset, joiden kanssa puhun, vaan myös monet sellaisetkin, joiden kanssa en puhu. Sellaisetkin, joille ei luultavasti tulisi mieleenkään, että he voisivat vaikuttaa minuun yhtään mitenkään.

 

Eikä se perusolo ole synkistynyt tässä kirjoittamisen aikana. En vieläkään uskalla määritellä oloani pelkästään sanalla ”onnellinen”, joten totean, että oloni on tänään jotain, mikä on minun mielestäni hyvin lähellä onnellista.