Mitähän sitä sanoisi nyt... Nanin yo-juhlat olivat kivat. Kauheasti porukkaa. Jouduin small talkaamaan suunnilleen kaksi tuntia ja sen jälkeen olin ihan puhki. Olin myös koululla kuuntelemassa puheita ja katsomassa juhlaa, jne. Tuli mieleen oma juhla, tuli mieleen NN. Tuli jotenkin surullinen olo. Tajusin kuitenkin myös, miten kauheasti olen nyt huonommassa kunnossa kuin vuosi sitten. Minä en yksinkertaisesti pystynyt keskittymään tarpeeksi, jotta olisin voinut kuunnella puheet. Yritin kyllä, mutta vaikka hetken seurasinkin perässä, niin sitten ajatukseni lähtivät ihan huomaamatta liitelemään ja sitten minulta jäi välillä pitkiäkin pätkiä puheista kuulematta. Tuskaa.

Olen ajatellut paljon Alfia. Hänen kanssaan kyllä juteltiin mesessäkin eilen. Hän itse asiassa otti itse puheeksi sen tapauksen, kun minä itkin ja hän silitteli.

Alf: ”Saanko kysästä yhden jutun?”
Amia: ”Joo...?”
Alf: ”Silloin kun sä itkit siinä olohuoneessa.. ja mä tulin sun viereen.. sit vähän niinku tuin sua siinä ku silittelin sua.. mitä sä ajattelit siitä?”

Sitten minä selitin hänelle vähän, että se oli ollut aika pelottavaa ja tietyllä tavalla kauheaa ja ihan hirveää, mutta tietyllä tavalla kuitenkin lämmitti mieltä. Että sain selitettyä hänelle, että kaikenlainen koskeminen on minulle kauhean pelottavaa ja että sekin kun joku minun perheestäni koskee minua, tuntuu samalla lailla epämiellyttävältä ja kauhealta ja hirveältä. Unohtui kyllä sanoa se, että jos (kuten hän myöhemmin kysyi) olisi ollut parempi, että hän ei olisi koskenut lainkaan, niin jo ensimmäisestä hipaisusta minä olisin lähtenyt siitä. Kai. Tai siis olisi pitänyt sanoa, että jos minusta tuntuu tarpeeksi pahalta, niin minä kyllä osaan ja uskallan lähteä pois tai pyytää, että hän ei tekisi jotain. Mutta en lähtenyt pois, enkä sanonut mitään, vaan annoin hänen silittää.

Ja häntä kuulemma pelotti kauheasti se tilanne. Heh. Mietti kuulemma sitä, että mitä minä ajattelisin siitä ja sitten sitä, että uskaltaisiko hän ylipäänsä koskea ja sitä, että kehtaisiko hän koskea, jos uskaltaisi. Tavallaan huojentavaa tietää, että vaikka kaikki pojat vaikuttavatkin olevan ajatuksiltaan jotenkin vähemmän monimutkaisia kuin tytöt, niin heilläkin pyörii sentään joitain kysymyksiä mielessä sosiaalisissa tilanteissa.

Olen miettinyt myös NN:ää. Kaksi kuukautta. Kaksi vastaamatonta kuukautta. Se hermostuttaa. Alkaa jo tuntua siltä, että ei olisi pitänyt laittaa mitään, että ei tarvitse yhtään kiirehtiä. Nyt alkaa nimittäin tuntua siltä, että hänen tulisi alkaa kiirehtiä. Jotenkin tämän viikonlopun aikana... En tiedä. Tietyllä tavalla voisi kai sanoa, että olen saattanut hieman alkaa ihastua Alfiin. Tai sitten olen vain lumoutunut niistä hellistä kosketuksista, kehuista ja huomiosta. Tai sitten on kulunut liian pitkään siitä, kun näin NN:n viimeksi. Siitä on melkein kymmenen kuukautta. Melkein vuosi. En ole nähnyt häntä, en ole kuullut hänestä, enkä tiedä lainkaan, missä hän on tai mitä tekee tai mitä ajattelee.

Jos hän on armeijassa, niin tuo kirjeeseen vastaamattomuus saattaisi olla jotenkin selitettävissä, muttah... En tiedä. On niin kauan kaikesta. Voisin vain jumittaa muistelemassa jotain kertaa, kun me istuttiin yhdessä sohvalla, mutta siitä on jo kolme vuotta.

Mutta Alf on tässä ja nyt. Meillä on puhekontakti ja me ollaan ainakin suunnilleen kavereita. Meillä on yllättävän paljon yhteistä. Ja vaikka ei tekisi mieli sanoa tätä, niin koska kuitenkin ajattelen sitä, niin... Alf on minua pitempi. Jotenkin minusta tuntuisi typerältä, jos nainen seurustelisi lyhyemmän miehen kanssa. Ja Alf on täsmälleen sitä ruumiinrakennettakin, josta satun pitämään. Joo, köh. Olen ehkä jotenkin outo, mutta minuun vetoaa eniten sellainen pitkä ja laiha tavisruumis. Ei mikään treenattu. Hyi. Sellaiset ovat minun mielestäni jostain syystä kuvottavia, vaikka niitä kai pidetään jonkinlaisena kauneusihanteena.

Vaikka tietyllä tavalla Alfin seura on ollut jotenkin rasittavaa, niin kai olen taas koukuttunut siihen tunteeseen. Siis siihen narsistiseen, että kun toinen tuntuu pitävän ja sitten tuntee itsensä jotenkin erityiseksi ja jollain tapaa paremmaksi ja kelpaavammaksi. Melkein sitä jo odottaa huomista, että näkisi Alfin ja jotta mahdollisesti pääsisi taas hänen kosketeltavakseen. Eh, jotenkin outoa ja jotenkin tietyllä tavalla epäilyttävääkin, muttah...

Sitten on kuitenkin se ongelma vielä, että mitä minä sille omahoitajalleni sanon? Ja sitten se ongelma, että jos minä annan Alfille mahdollisuuden, niin onko se sitten juuri ”mahdollisuuden antamista” vai ”harhaan johtamista” vai ”pelon edessä nöyrtymistä ja haaveista luopumista”? Se kuulostaa niin eriltä riippuen, mitä noista kolmesta käyttää.

Voi kun voisi jutella Nanin kanssa, mutta hänellä on nyt alkavallakin viikolla kolmet pääsykokeet ja minullakin on se yksi pääsykoe torstaina.

Ja veli tuli kotiin ja se on hienoa! Hän oli tehnyt ”veistoksen” Tolstoista. Oli hän tehnyt muitakin veistoksia, mutta yksi niistä oli veistos Tolstoista. Todella liikuttavaa, että pieni rotta pystyy vaikuttamaan häneen niin, että hän tekee siitä sellaisen suuren veistoksen. Ja kaikki veistokset olivat todella hienoja. Eivät mitään oikeiden olentojen kopioita, mutta tietyllä omalaatuisella tavalla jänniä, että minä en ainakaan osaisi tehdä mitään sellaista.