Tulin vaihteeksi koulusta. Olin ensimmäistä kertaa kemian luennoilla ja yhtä tyhjän kanssa. Välillä oli niin tylsää, että sen tyypin tasainen höpötys oli ihan tuskaa. Piirtelin sitten koko viimeisen tunnin jotain epämääräistä, niin säilyin hengissä. En olisi ylipäänsä mennyt tuolle luennolle, jos en olisi sopinut yhden tyypin kanssa, että tulen sinne. Eilen oli se hemmetin laboratoriojuttu, eikä me tehtykään mitään rauta-mikälietä, vaan joku ihan muu titrausjuttu. Onnea vain minulle. En tiennyt yhtään mitään, mitä siinä olisi pitänyt tehdä, koska en ollut lukenutkaan ohjeistusta etukäteen.

No, sen lisäksi meidät laitettiin työskentelemään pareittain. Miksi ihmeessä edes yliopistossa ei voi päästä eroon pakkoparityöskentelystä? Tai sitten siitä, että kaikki muut tekee pareittain ja on sitten itse ainoa, jolle ei paria ole. No, tällä kertaa sain parin. Aivan Lostin Kate Austenin näköinen tyttö tuli minun parikseni ja me teimme sitten ne työt yhdessä. Siihen työhön kuului laskuja, joten sain lainata hänen laskintaan. Hän oli nopeampi laskija, joten kun hän oli laskenut viimeiset laskut töiden päätteeksi, minä olin vasta alussa. Hän sitten lähti, mutta sanoi minulle, että voisin pitää hänen laskimensa. Tänäänhän oli aamulla ne kemian luennot, joten voisin antaa sen siellä hänelle takaisin. Eikä hän edes tullut. Nyt minulla on sitten laukussani vieraan ihmisen laskin, joka minun suunnitelman mukaan olisi kuulunut antaa hänelle jo takaisin.

Olen niin ärsyyntynyt, että skippaan yleisen mikrobiologian luennot. Menen sitten iltapäivällä kuitenkin vielä yhdelle luennolle, niin koska se on myös pakollinen kaikille biotieteilijöille, hänen pitäisi olla siellä.

Niin joo, ja vielä eilisestä laboratoriotuskasta: meidän piti laskea tyhmiä tehtäviä kahdessa erässä ja molempien osien jälkeen näyttää sille opettajatyypille, jonka olisi pitänyt laittaa nimi siihen, että olen laskenut. Näin ainakin oletan, nyt jälkeenpäin nimittäin, sillä minä näytin niitä tehtäviä hänelle vasta aivan lopuksi. Hän laittoi nimensä paperiini, mutta ei katsonut sitten niitä aikaisempia tehtäviä. Ajattelin, että hyvä vain, koska en ollut lainkaan varma, olinko laskenut ne oikein. Kate Austen sai ihan eri tuloksen toiseen, mutta vaikka hän vilkaisi laskuni läpi, hän sanoi, ettei niissä hänen mielestään ollut mitään vikaa. Se piti laskea kokeellisesti hankitun titrauskäyrän avulla ja meillä oli hieman eri välituloksia siinä ja titrauskäyrä piirrettiin käsin, mutta ei sen niin paljon olisi pitänyt heittää.

No, se on kyllä siinä samassa paperissa, mutta vain toisella puolella, niin koska saman työn eri osat olivat vain kyseessä, niin ei kai kukaan voisi olla niin ilkeä, että sanoisi, että en saa kurssia hyväksytyksi, koska yksi nimi puuttuu? Olisinpa edes tajunnut sen siinä tilanteessa, kun se opettajatyyppi katsoi minun toisia tehtäviäni läpi, mutta tietenkään se ei tullut mieleenikään kuin vasta kotimatkalla.

Olen pulassa rottien kanssa. En löydä mistään niille sitä kuiviketta, jota käytän. Joo, voisihan sitä käyttää toista kuiviketta, mutta tuo on niin parasta, kun se ei pölyä lainkaan. Yritin tilata yhden rottaihmisen antaman linkin kautta sitä sellaisen kauhean säkillisen, mutta eilen sitten sieltä soitettiin ja ilmoitettiin, että he ovat juuri vähän aikaa sitten luopuneet kaikista muista eläintuotteista paitsi kissan ja koiran jutuista. Sanoivat, että pitäisi poistaa ne vanhat linkit vielä, kun ne toimivat ja antavat helposti ymmärtää, että heiltä kyseisiä tarvikkeita vielä saisi, kun muutkin ovat tilailleet.

Mikäpäs voisikaan olla paremmin? Niin joo, eikä minun varmaan tarvitse huolehtia siitäkään, että minulla olisi netissäkään melkeinkavereita, kun tämä matikkaa minulle opettanut ei ainakaan enää ole, kun tiuskin hänelle. Tiesin kyllä, että ei pitäisi ja että pahoitan vain hänen mielensä, mutta tein sen siitä huolimatta. Olin niin ärsyyntynyt, että hän selittää vain: ”Eiväthän nuo olleet edes vaikeita”, ”et hahmota edes perusasioita” ja ”kyllä tuollainen pitäisi osata”. Tarjoutuu ensin muka auttamaan ja sitten kirjoittaa hieroglyfeilla ja sitten tuntuu nauravan tyhmyydelleni, kun en ymmärrä mitään hänen selostuksistaan. Tiedän, ettei hän kuvailisi sitä näin ja että hän ei tarkoittanut mitenkään loukata minua, mutta silti minun piti tiuskia. Sanotaanko, ettei se yhtään ainakaan lisää positiivisia tuntemuksia itseäni kohtaan.

Ihmiset eivät vain sovi minulle. Jos heitä ei ole, olen onneton, mutta joskus silloinkin, kun heitä on ja he tarjoutuvat auttamaan, saa se minut yhtäkkiä romahtamaan ja vihaamaan sekä itseäni että heitä. Koskaan ei ole näköjään hyvä.

Se haava ei ole yhtään paha. Se näytti varmaan kaikkien aikojen pahimmalta aluksi ja siitä vuosi kauheasti verta, mutta nyt se on enää hieman tavallista naarmu pahempi ja siihen saattaa hyvin koskea, eikä se ole edes kipeä. Se ärsyttää. Hukkaan meni hyvä paikka. Minun käteni on jo niin täynnä enemmän tai vähemmän parantuneita jälkiä, että ei sinne saa enää yhtään uutta, jos ei vedä vanhojen jälkien päälle. Enkä minä halua.

Kohta on tämäkin viikko lusittu taas, vaikka se ei ole kunnolla alkanutkaan: keskiviikkona on joku ihme liikuntailtapäivä, torstaina minulla ei ole yhtään luentoa ja perjantaina on pelkästään kaksi tuntia kemian laskuharjoituksia. Näinhän se aika menee yliopistolla kivasti, kun skippaa kaikki tunnit ja on kotona.

Nyt ehtisi nukkua vielä melkein tunnin ennen kuin täytyy harkita lähtöä takaisin yliopistolle.