Miksi ihmiset vihaavat minua niin paljon? Miten pystyvät tekemään jotain, joka sattuu minuun niin järkyttävästi, että se särkee sydämeni sirpaleiksi? Ja miten minuun voi sattua näin paljon? Miten kehenkään voi sattua näin paljon? Minussa täytyy olla jotain pahasti vialla, sillä ei voi olla luonnollista, että yksikään ihminen pystyisi olemaan kuolematta tällaiseen kipuun, joka vie maailmasta ihan kaiken muun.

Laitoin Alfille äsken viestin. Kysyin, että nukkuuko hän jo. Tarvitsen jonkun, jolle puhua. Jonkun, joka ei vihaa minua. Mutta niin monet vihaavat. Ja se sattuu niin järjettömästi. Sattuu niin kuin oikeasti joku pitäisi väkisin kiinni rinnan läpi isketystä kylmästä veitsestä, jotta sitä ei saisi irti. Ja sitten kun joku sanoo vain, että älä kieri itsesäälissä, vaan ota niskasta kiinni, nyt sä taas heittäydyt marttyyriksi, niin sitten vaikka miten olisi ajatellut, että nyt se on jo kahvaa myöten sisällä, niin sitten se luiskahtaa vielä asteen verran syvemmälle.

Tämä on niin väärin. Niin väärin. Miksi minun täytyy itkeä niin paljon kyyneliä, mutta muiden niin vähän? Miksi pystyn vihaamaan itseäni tietyissä asioissa niin paljon, mutta niissä asioissa, joista muut minua vihaavat, minä en tajua vihata itseäni yhtään. Miten minä voin olla käsittämättä, miksi joku vihaa minua? Miksi joku ystävä voi sanoa niin pahasti, miten voi sanoa, että minussa on niin paljon vikaa, ettei sitä voi kestää. Että minun luonteessani on vikaa, että suhtaudun asioihin huonosti, ja että miten kenenkään ei pitäisi koskaan edes yrittää auttaa minua missään, koska olen niin huono ihminen, että siitäkin muut saavat kuulemma vain pahaa mieltä.

Eikä minun pitäisi sanoa kenellekään, että voi sinua. Ei pitäisi sanoa, että haluan pitää sinusta huolta. Että sinä olet tärkeä. Koska heidän korvissaan se on vain pilkkaa heitä kohtaan. Se on vain jotain, mikä ärsyttää heitä entisestään.

Miten noin voi olla? Miten joku ihminen voi muuttua kokonaan, ihan kokonaan. Ajattelin, että Thesissä se oli vain jotain, mikä oli hänessä vikana. Että sen takia, että hänessä oli jotain erityistä, hän saattoi satuttaa minua niin pahasti, että se sattuu vieläkin, kun sitä miettii.

Ja miten minä voin olla niin sokea ja tyhmä, että en ymmärrä? Miten minä en vain ymmärrä! Miten minä voin ajatella, että ei voi tulla eteen sellaista asiaa joidenkin ihmisten kanssa, että siitä ei selviäisi? Että vaikka riitelisikin, niin silti olisi sellainen olo, sellainen tunne, mitä se nainen siellä poliklinikalla sanoi, että olisi sellainen suhde, että riitojenkin aikana voisi luottaa siihen, että se toinen ei lähde mihinkään.

Miten minä voin luottaa sellaiseen yhä? Ja miten minä valikoin aina sellaisia ihmisiä, jotka kuitenkin lähtevät. Jotka unohtavat kaiken, mitä on ollut. Unohtavat hyvät hetket ja sen, että niitä oli tarkoitus tulla lisää. Unohtavat ne pitkät yöt, jotka on vietetty keskustellen jostain mitättömästä asiasta. He unohtavat myös sen, kun on keskusteltu jostain tärkeästä. Ja sen, jos on sanonut toiselle, että tämä on tärkeä.

Vaikka muutosten sanotaan tapahtuvan hitaasti, niin miksi ne tuntuvat aina sellaisilta, että yhtäkkiä normia napsauttamalla se turvallinen ja tärkeä ihminen on poissa? Miten minä aina ajattelen, että ehkä toinen on vain unohtanut. Unohtanut sen "ystävyyden äänen" ja pitää muistuttaa tätä hyräilemällä sitä. Muistuttaa hyvistä ajoista ja tärkeistä tapahtumista ja iloisista keskusteluista. Miten ihmiset voivat unohtaa sen kaiken?

Thes unohti sen, miten hän sanoi, että ollaan ikuisesti ystäviä. Että sitten kun ollaan vanhoja mummoja, istutaan keinutuoleissa vierekkäin ja nauretaan niille aikaisemmille typeryyksille. Hän unohti. Hän vannoi jotain sellaista ja sitten unohti sen. Kun muistutin siitä, yritin laulaa sitä yhteistä sävelmää, joka oli ollut hänen omien sanojensa mukaan niin tärkeä, hän vain sanoi kylmästi, että asiat muuttuvat. Että hänellä on nyt oikea psykologi, eikä hän tarvitse minua enää.

Ja miten tämäkin ihminen voi unohtaa sen kaiken yhteisen. Sanoa, että en kai minä oleta, että muistaisin jotain vuoden vanhaa keskustelua. Toistaa koko ajan ilmaisuja "sinä aina teet" tai "et koskaan" tai "koko ajan tätä". Kuinka hän voi sanoa niin, jos se ei ole ollut sitä koko ajan? Kuinka hän voi väittää miettineensä asiaa ja sanoa "koko ajan". Kuinka hän voi sanoa, että ei, ei voida olla ystäviä enää.

Sitten jos kysyy, että miksi ei. Tekee kaikkensa selvittääkseen asiat, muuttaakseen kaiken parhain päin taas. Sillä lailla, mikä on tapa, jolla niiden asioiden kuuluisikin olla. Vaikka tekisi mitä, vaikka miten toinen olisi kärttyisä ja yrittäisi riidellä, mutta itse antaisi kyynelten vain valua kasvoilla ja yrittää kirjoittaa jotain, mitä toinen ei voisi pitää pahana tai aggressiivisena.

Sitten saa vastauksen, että ei me voida olla kavereita sinun takiasi. Kuulee, miten toinen sanoo jotain, pahaa, jotain ilkeää. Sanoo, että on sinun vikasi, sinä olet niin vääränlainen, että ei sinun kanssasi voi olla kaveri. Kuinka ystävä voi sanoa noin toiselle? Minä en tiedä. Miten minä en tiedä, kun kaikki muut tuntuvat tietävän?

Alf tuli meseen, kun pyysin. Kyselen häneltä epämääräisiä asioita, koska en osaa kunnolla ilmaista itseäni ja tunteitani. Mitä edes haluaisin? En tiedä. Enhän minä nykyään tiedä mistään mitään.

Mutta ehkä haluaisin jutella joidenkin ihmisten kanssa. Ihan vain jutella jostain normaalista. Ja sitten ohimennen mainita, että joku teki minulle niin ja niin. Ja sitten itkeä jonkun olkapäätä vasten ja tulla lohdutetuksi. Selittää kaikki, ihan kaikki sille toiselle, jotta tämä voisi sanoa, että miksi joku satuttaisi toista niin.

Ja sitten ehkä lohduttaisi ja sanoisi, että ei minussa ole vikaa. Ja sanoisi sen vielä sillä tavalla, että todella uskoisin häntä. Että tuntuisi huojentavalta, siltä että se rinnassa oleva kauhea veitsi vetäytyisi edes vähän matkaa. Että ei sattuisi enää niin paljon. Että voisi melkein luottaa johonkuhun vielä ja ajatella, että tämä ei ihan yhtäkkiä tekisi sellaista, mikä ottaisi niin kipeää. Että voisi hengittää taas normaalisti eikä hyperventiloida kyynelten ja niiskahdusten lomasta, vaan hengittää normaalisti ja olla toista vasten ja turvassa, ja ajatella, että tämä ihminen ei lähtisi. Että jos tulisikin riitaa jostain, niin sen pystyisi kuitenkin selvittämään. Että voisi luottaa, että vaikka tulisi paha päivä, ja että vaikka sanoisi pahasti, niin sitä voisi pyytää anteeksi, että kaikki ei kaatuisi vain johonkin yhteen typerään kinaan.

Mutta miksi ihmiset eivät vain pidä minusta? Mikä saa heidät tekemään jotain ilkeää minulle, vaikka he samalla sanovat minua ystäväkseen? Sen täytyy olla jotain ilmiselvää. Sen täytyy olla jotain, jonka pystyy vaistoamaan - sillä tavalla kuin kaikki koulukiusaajat ovat aina vaistonneet. Ja sellaista, että kun sen lopulta huomaa, niin sitten kaikki hyvä yhteinen menneisyydessä muuttuu täysin arvottomaksi, enkä merkitse enää mitään muuta kuin ärsyynnystä ja vihaa.

Miksi joillain on niin paljon ihmisiä ympärillään, mutta toisilla niin vähän? Mutta ei kukaan sanonut, uhannut taikka luvannut, että mikään olisi reilua, niin turpa kiinni vain ja tee asialle jotain. Niin, ja kullekin ansionsa mukaan, lopussa kiitos seisoo?

Hah.