Tällaistako se on? Sellaisten rutiini-ihmisten elämä, joille jokainen päivä on samanlainen ja jotka tekevät kaiken aina samalla lailla, eivätkä turhaan kuluta energiaa ajatteluun? En muista, koska kirjoitin viimeksi. Olen ollut ihan poissa. Siltä tuntuu ainakin. En ole tehnyt mitään. Paitsi yrittänyt liikkua enemmän ja olla syömättä. Ei kauhean nopea vaikutus ainakaan ponnisteluistani huolimatta: olen vasta kohdassa -2.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Paras keino laihduttaa, on minulla ainakin se, että yritän joutua niin ajatuksiini, että en muista syödä enkä tajua nälkää. Olen kirjoittanut kauheasti sitä uutta SHIT:täni. Tai no kauheasti ja kauheasti... Sitä on nyt viisitoista sivua. Tiedän jo ainakin hieman, miten se etenee. Minulla on jopa suosikkihenkilö. Ei päähenkilö, eikä se toiseksi tärkein henkilö, vaan sen päähenkilön kaveri. Se on hieno. Ajattelin, että siitä päähenkilöstä tulisi kuitenkin kopio minusta, mutta tuntuu melkein, että se kaveri on enemmän minä kuin se päähenkilö. Tai sitten se on niin, mitä minä olen huomannut tarinoita kirjoittaessani: jokainen hahmo on tavallaan kuin minä. Ei tietenkään mitenkään selkeästi, mutta jokaisessa hahmossa on jotain, johon minä pystyn helposti samaistumaan ja joka muistuttaa minua itsestäni.

 

Päähenkilö on sellainen aneeminen Amia. Hän työskentelee sairaalassa. Hän herää joka aamu täsmälleen samaan aikaan, tekee kaiken aina täsmälleen samassa järjestyksessä ja saapuu töihin aina täsmälleen samaan aikaan. Sitten hän kytkee ajatukset pois. Tekee vain sellaisessa puoliusvaisessa olotilassa kaiken niin kuin pitää, eikä anna omien ajatusten vaikuttaa mihinkään. Totaalisen hukassa. Ja eristäytynyt. Ja masentunut. Heti sen prologin (joka on siis tuo Daybreak ja tarinani päähenkilö on myös tuo Daybreakin päähenkilö (ja toiseksi tärkein henkilö on se siinä esiintyvä poika)) jälkeen varsinainen tarina alkaa seitsemän vuotta myöhemmin siitä, kun päähenkilö on sillankaiteen toisella puolella moottoritien yläpuolella ja miettii, hyppäisikö vai ei. Ja sitten hän alkaa nähdä salaperäisesti outoja unia jostain tummatukkaisesta ja ruskeasilmäisestä pojasta.

 

Selkeästi tuo päähenkilö on siis minä. Ehkä pitäisi päätellä jotain siitä, että minun mielestäni se päähenkilö on säälittävä ja ärsyttävä. Ainakin nyt aluksi, saa nähdä, millainen vaikutus sillä minun suosikkihahmollani on häneen.

 

Se suosikkihahmoni oli alun perin tyttö, mutta muutin hänet pojaksi. Hän on paljon huvittavampi kuin päähenkilö ja hänessä on enemmän vivahteita. Tarttuu hetkeen, mutta on kuitenkin hieman yksinäinen. Pitää teestä, kun taas päähenkilö pitää kahvista. Ja hän pyytää päähenkilöä ulos, vaikka ei ole ihastunut häneen (luultavasti ainakaan), koska sanoo, että jos hän olisi ensitapaamisen jälkeen sanonut niin kuin oli ajatellut – että olisi kiva tavata joskus – niin päähenkilö olisi kuitenkin ajatellut, että häntä pyydettiin ulos, mutta että tällä tyypillä ei ollut vain pokkaa sanoa sitä suoraan. Hän on halvaantunut vyötäröstä alaspäin ja istuu pyörätuolissa. Tarinan aikana hän hankkii kissoja jostain hylättyjen kissojen paikasta. Kolme kissaa: Lucifer, Gabriel ja Esko. Hän auttaa päähenkilöä ja pitää tästä huolta.

 

Vaikka tuo tyyppi ei noin selitettynä muistuta kauheasti minua, niin todellisuudessa hänessä on kuitenkin enemmän minua kuin tuossa päähenkilössä. Tai ainakin minä olen enemmän tuon toisen henkilön kaltainen silloin, kun olen Nanin kanssa ja minulla on hauskaa. Ja totta puhuen harkinnassa on, että kun muutan opiskelemaan ja sitten joskus kun saan yksiön, hankin itselleni kaksi kissaa. Aika surullista, tyttö joka asui kissojensa kanssa... Mutta minkäs teet. Koiraa en halua, en ainakaan vielä, minulle on jäänyt Qaron takia pieni koirapelko päälle. Ja kissat ovat kivoja myös. Erilaisia kuin koirat. Itsenäisempiä. Jokin niissä kiehtoo.

 

Mutta kuitenkin, tuo tyyppi – vaikka pidänkin hänestä – muistuttaa aika paljon minua, vaikka kukaan ei sitä koskaan tajuakaan. Enhän minä olen mitään noin hienoa. Mutta ehkäpä minä olen sitten enemmän kuin se päähenkilö, kunhan tuo kaveri saa ensin tartutettua häneen kaikenlaisia tuollaisia hauskempia piirteitä.

 

Tällä viikolla on kolme tuntia YMT:tä. Siis kolme oppituntia. Eli ajallisesti yhteensä neljä ja puoli tuntia. Meillä jäi syksyllä niitä tunteja pitämättä, niin nyt pitää ottaa vähän kiinni. Ihan kiva kuitenkin, olen alkanut tykätä YMT:stä kauheasti. Tänään on kylläkin vielä se ärsyttävä säveltapailukin. Ja sen jälkeen se YMT. Eli kaksi ja puoli tuntia musiikkia putkeen.

 

Välillä YMT kylläkin tympii. Me ollaan siellä koneilla ja saadaan tehdä mitä halutaan, mutta kyllä se siitä huolimatta alkaa pitkän kappaleen aikana hieman tylsistyttää. Kappaleet ovat ihmeen hyviä kylläkin, onpahan tämäkin tapa löytää uutta kuunneltavaa musiikkia. Ja ne pitää tunnistaa siinä loppukokeessa, niin hyvä vain jos kuuntelee ylimääräistäkin. Ja me tehdään tietysti myös muistiinpanoja. Ne saa ottaa mukaan siihen loppukokeeseen silloin, mutta jos ei tiedä, mistä vastaus löytyy, niin paha on monen kymmenen sivun muistiinpanoja kahlata läpi kauhean nopeasti.

 

Tänään sataa. En ole vieläkään varannut parturia. Enkä lukenut farmasian pääsykoekirjaa paljon yhtään. Pari päivää sitten vasta iski, että ei hitto, sehän on ihan pian jo, eikä sitä viisisataasivuista järkälettä ihan tuosta vain luetakaan. Tänään oletan, että Nanilta tulee kortti Roomasta, vaikka he ovatkin jo palanneet. Paitsi jos Nan on unohtanut. Luultavasti ei, sillä sehän on matkustamisessa yksi hienoimpia seikkoja, kun saa laittaa kortin jollekin kaverille. Minun mielestä ainakin. Ei sillä, en ole kauheasti matkustellut, mutta kuitenkin. Joskus pitää päästä Britteihin ja Uuteen-Seelantiin. Britteihin olisi tarkoitus päästä niin pian kun rahat on kasassa, mutta se on jotenkin hermostuttavaa minusta, yksin matkustaminen. Äiti hysterisoisi ainakin kotona koko ajan ja soittaisi tunnin välein, että olenko hengissä ja olenko muistanut syödä ja juoda ja eihän minua ole ryöstetty.

 

Paitsi että Brittilä on törkeän mielenkiintoinen paikka, sieltä saisi myös hankittua sitä maailman ihaninta teetä, jota ei Suomesta enää saa. Sitä ei saa tilattua edes netistä. Tai siis, kyllä sitä teetä saa Suomesta vielä teepusseina, mutta kuka itseään kunnioittava teenjuoja juo pussiteetä? Yhhyh.

 

Enkä ole soittanut läksykappaleitakaan yli viikkoon ja ne pitäisi kaikki mennä torstaina ulkoa. Auts.