Taas kerran lainaus TSH:sta, tällä kertaa tosin vain musiikista, mutta kuitenkin. Tänään on ollut mielessä kaksi asiaa, jotka ovat molemmat oikeastaan summattavissa tuohon otsikon lauseeseen. No, oloni on sentään ollut hieman parempi kuin eilen, vaikka se ei mitenkään ihmeellinen olekaan. Olin oikein koulussakin sen neljä tuntia, mitä lukujärjestykseeni on keskiviikolle merkitty.

"Send out riders my lord, you must call for aid."<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

"And who will come? Elves? Dwarves? We are not so lucky in our friends as you. The old alliances are dead."

"Gondor will answer."

"Gondor?!? Where was Gondor when the westfold fell? Where was Gondor when our enemies closed in around us? Where was Gond… No my lord Aragorn, we are alone."

 

Tuo lainaus oli pakko laittaa, sillä oikeastaan pystyn jäsentämään tämän yhden ajatukseni vain sen avulla. Kukaan muu ei sitä varmaan ymmärrä, ei kai se muuta olekaan kuin oman mieleni luoma linkki, joka yhdistää ajatukseni oikeisiin asioihin. Oikeisiin sanoihin, jotka selittävät asioita. Ehkä vertausten kautta, mutta tunnelma on sama. Nyt tänään oloni on ollut jotakuinkin kuin Théodenilla tuossa. Vähän inhorealistinen ja skeptinen, ja lisäksi sellainen yrittämätön angst. Olen aina ajatellut, että jos Théoden olisi lähettänyt ratsastajia viemään avunkutsua, olisi siihen ehkä vastattu. Mutta hän ei tehnyt niin. Jotain, mihin voin äärettömän hyvin samaistua juuri nyt. Vanhat liittoumat ovat kuolleet. Tekee mieli melkein aloittaa mielikuvituksellinen keskustelu leffan kanssa. Ja kun Théoden sanoo: Old alliances are dead, minä voisin tokaista siihen väliin kyynisesti: Yeah, tell me about it.

 

Olen kai vihdoinkin sisäistänyt sen faktan, että tätä blogiani lukevat myös jotkut Kylästä. Olen puhunut Kylästä paljon, varmaa enemmän kuin mistään muusta yksittäisestä asiasta. Enää se ei tunnu kovin luontevalta. Haluan kirjoittaa yhä Kylästä ja siitä tapahtumista, mutta koska en periaatteessa välttämättä halua kaikkien niiden ihmisten tietävän, mitä minä pyörittelen mielessäni, suora puhuminen Kylästä vähenee huomattavasti tästä eteenpäin. Ne asiat kuvautuvat muutenkin paremmin vertauksilla, ja jos voin siten sekä kirjoittaa ne asiat, mutta samalla estää kaikkia ymmärtämästä ihan kaikkea, niin aina vain parempi. Jep. "Where was Gond... No my lord Aragorn, we are alone."

 

Meidän koiramme on sairas. En oikeastaan ole sen kanssa missään tekemisissä, koska olen kehittänyt pienen fobian sitä kohtaan. Olen lisäksi useasti pyytänyt, että se vietäisiin lopetettavaksi, sillä se on hyökkäillyt ihmisten kimppuun jo useasti ja purrut ties kuinka monta. Se on nykyisin vaarallinen. Silti minua surettaa, kun se on sairas. Silti minua järkyttää ajatus siitä, että se kuolisi.

 

Se oksensi suunnilleen kuukausi sitten. Sitten taas uudestaan muutama viikko takaperin. Nyt sitten taas tänään. Se ei syö enää, vaan on koko ajan väsynyt ja oksentelee. En ehkä tule sen kanssa toimeen ja pelkään sitä kauheasti, näen jopa painajaisia siitä, mutta silti se on se minun pikkuinen koirani. Se hankittiin, koska minä sitä halusin. Se on ollut tässä talossa jo yli seitsemän vuotta. Minä tein kaikkeni kouluttaakseni siitä hyvän koiran, mutta epäonnistuin. Voisin olla nyt itserakas ja sanoa, että maksoin siitä kovan hinnan, koska se raateli kasvoni. Voisin myös olla inhorealisti ja sanoa, että se oli halpa hinta siitä, että minä epäonnistuin sen kasvattamisessa.

 

On outoa ajatella elämää ilman Qaroa. Nyt on jo niin tottunut siihen, että se viedään aina tiettyyn aikaan lenkille... Että sen juoksunaru kulkee ulko-oven yläpuolelta autotallin seinään ja että sitä pitää muistaa väistää, jos lähtee kouluun pyörällä sateenvarjon kanssa... Että se joskus ulvoo huvittavasti unissaan samalla kun sen häntä läiskyttää lattiaa... Että sen kynnet rapisevat pitkin lattiaa, kun se kävelee... Minä olen koko elämäni ollut koiraihminen ja tämä koira, jota minä nyt syvästi pelkään, on jotain, mikä oli ennen unelmieni täyttymys. Kyllä minä sitä rakastankin, vaikka se onkin vaarallinen. En minä ole koskaan vihannut sitä.

 

Nyt kyyneleet pyrkivät silmiin. Qaro haukahtelee taas unissaan makuuhuoneessa ja se kuuluu seinän läpi tänne koneelle. Pian tulee kuitenkin joulu, ja Qaro rakastaa joulua. Se rakastaa jouluaattoa ja lahjapaketteja. Ei niinkään lahjojen sisältöä, vaan sitä, että se saa avata omin hampain omat pikkuiset pakettinsa. Sitä ei voi olla huomaamatta, miten se innoissaan istuu odottamaan lahjasäkin viereen ja tuijottaa tarkasti jokaista pakettia, jonka veljeni ottaa säkistä ojentaakseen sen oikealle saajalle. Se saa joka joulu piparin. Se rakastaa pipareita. Se on vain niin täydellisen suloista, miten se vaarallinen ja pelottava musta iso koira on hetken ajan kuin pikku pentu, kun sen korvat värisevät innostuksesta ja häntä heiluu, kun veljeni antaa sille paketoidun piparin.

 

Kaikki mitä on, on kauheaa ja ongelmallista ja huolestuttavaa ja pelottavaa, mutta jos se kaikki katoaisi, niin sitten ne kaikki pikkuiset ihanat asiat katoaisivat myös. Niin, boe cuil ban firitha.