Istuin iltapäivää puistossa Leevin, Jaskan ja parin muun päiväkeskuslaisen kanssa. Oli ihan kivaa, toivoin, että olisi hengattu siihen asti, kun sitten olisi tavannut Thomasin ja osastolaisten porukan, mutta piti tulla kotiin välissä, kun muut lähtivät. Ja onnistuin polttamaan selkäni aika pahasti

On ahdistunut olo. Se läheisin osastolainen nainen laittoi tekstiviestin minulle, ettei tule, koska päätä särkee, jne. Yksi osastolainen mieskin peruutti tulonsa. Jaska kai sentään tulee. Porukkamme on hieman jakautunut nykyään niihin, jotka bilettää ja niihin, jotka nauttii toistensa seurasta muutoin. En ole Thomasiakaan nähnyt pariin viikkoon. Jotain yritin hänelle Facebookissa jutella, mutta siitä ei oikein tullut mitään.

Minulla on ylläni uusi mekkokin, aika kiva ja hieno ja lyhyt. Nyt pitää lähteä.

***

Kotona taas. Vitun hyvä idea ehdottaa tapaamispaikaksi jonkun tunnetun paikan sijaan jotain paikkaa, jota kukaan ei tiennyt. Minä löydän aina paikalle, mutta nyt en. Etsin ja etsin, kävelin ihan hitosti ympäriinsä ja yritin soittaa yhdelle naiselle, joka oli jo paikalla, mutta häneltä oli kai akku loppunut tai jotain, koska hänen kännykkäänsä ei saanut yhteyttä. Muiden numeroita minulla ei ollutkaan, paitsi Thomasin ja hänelle tietenkään mistään hinnasta en soittanut.

Kysyin neuvoakin parilta naiselta, jotka kävelivät vastaan ja neuvoivatkin selkeästi oikean paikan, mutta minä en vain löytänyt. Kuljin ympäriinsä ja muistin niitä paikkoja, koska siellä feissattiin joskus ja se paikka on yksinkertaisesti täysin järjetön sokkelo. Yritin silti etsiä, mutta näin vain niitä taloja, joiden ovikelloja olin joskus yli vuosi sitten soitellut ja mieleen vyöryi niitä muistoja niiltä päiviltä.
Mietin niitä naisia, jotka olivat tulossa ja Thomasia ja sitä, miten hän ei välittänytkään minusta, ja sitä, että minulla ei ole yhtään ainutta luotettavaa ystävää. Tämä osastolainen nainen välillä tuntuu jopa oikealta ystävältä, mutta häneen ei vaan voi luottaa, eikä hän koskaan ole paikalla kun häntä eniten tarvitsisin.

Minä hajosin. Minä vain hajosin. Aloin itkeä ja olin niin vihainen, että halusin vain rikkoa jotain, joko tavaroita tai sitten itseäni. Pystyin sentään itkemään äänetöntä itkua sen bussimatkan takaisin kotiin, kun mietin mielessäni, miten avautuisin osastolaisille siitä, että he olivat ihan paskoja ja toiste en enää viitsisi vaivautua - eikä minua liiemmin olisi edes kiinnostanut tulla katsomaan, miten muut kännäävät ja ovat omasta mielestään niin hauskoja tai miten Thomas kaverinsa kanssa vetää muutamia rallatuksia jossain kämäisessä baarissa.

Sitten tulin kotiin ja hajosin vähän lisää. Ääneen voi itkeä, se on sellainen täydellinen romahdusitku, joka on kauheaa rumaa vollotusta, josta sitten jää jälkeen vain hyperventilointi. Soitin kaverille, jonka kanssa on ollut riitaa. Muita minulla ei ole. Kaverilla oli kiire, sanoi soittavansa parin minuutin kuluttua. Sitten laittoi tekstiviestin, että syö ja sen jälkeen soittaa. Odotin jonkin aikaa, kunnes olo hieman muuttui. Mietin, että jos kaverini soittaisi takaisin, mitä sanoisin. En enää tiennyt. Ajattelin, että kaveri olisi yhä vihainen. Laitoin kännykän pois päältä ja aloin kirjoittaa tätä kirjoitusta.

Selkään sattuu, kuumottaa ja pistelee, en tajunnut, että oikeasti poltin itseni näin pahasti. Meikkasin todella huolellisesti ja olin nätti ripsarit silmissäni ja hieman punaa huulissani. Nyt ripsari on suttaantunut ympäri silmiä. Tukkakin on mennyt sekaisin. Olin niin nätti, olin niin nätti hienossa mekossani tukka auringossa vaalenneena ja uusissa legginseissäni.

En tiedä, miksi edes laittauduin. Ei kai ole enää mitään väliä olla nätti, kun ei ole ketään, jota varten olla nätti. Enkä minä kai koskaan ollutkaan. Luulin vain. Samaan tapaan kuin olin onnellinen, koska luulin, että Thomas välitti minusta. Ja nähtävästi emme olleet kavereitakaan oikeasti. Kaikki rakentui kai sen ympärille, että tein asioita, joita en olisi tehnyt vain kaverina. Nyt en ole nähnyt Thomasia pitkään aikaan, yhteydessä ollaan vain jos minä teen aloitteen. En kai ole yhtään kiinnostava, tai ehkä en koskaan ollutkaan. En vain ymmärrä, että enkö enää kelpaa jostain syystä edes kaveriksi hänelle.

Joskus tällä viikolla kuulin tuon biisin radiosta lounaalla päiväkeskuksessa. Mielestäni se oli hemmetin ärsyttävä ja yksinkertaisesti huono, mutta mielestäni sen biisin lopetus oli niin viiltävän kuvaava, että se on jäänyt mieleeni.

Ehkä nyt itken vähän lisää, otan vaikka jäätelöä tai muuta roskaa ja säälin itseäni samalla kun mietin, että nyt ne muut siellä kuuntelevat Thomasin keikkaa ja pitävät hauskaa ja joskus aamuyöstä Facebookiin lisätään taas kuvia ja hehkutetaan, miten loistava ilta oli, kiitos teille jotka tulitte, olette ihania, oli kivaa, mitään ei illasta puuttunut.

***

Olen kasvanut kiveen kiinni
Tämän sellin seiniin
Kaltereiden takana pilvet matkalla kotiin

Olen poltettu rööki
Peitto rispaantunut
Ja jos täältä joskus pääsen tunnetko mut?

Olen kasvanut kuriin kiinni jo
Vaihtanut nimeni numeroon
Tuon taivaan takana toinen
Päivät lahoo

Olen ruokalan tuoli
Räystään katkennut pää
Silmät tyhjyyttä vuotaa
Kuuletko enää?

Jos mulla olisi sydän, kaipaisin sinua
Revin sen irti kun tiedän, se ei tarvitse minua
Jos mulla olisi sydän, huutaisin sinua

Jos mulla olisi sydän, kuolisin tähän.