Oli tänään taas hammaslääkäri. Tai siis hammastarkistus, mitään muuta siellä ei tehty, paitsi sanottiin pelottavia asioita. Kuulemma pitäisi vakavasti harkita sitä että minulta poistettaisiin viisaudenhampaita. Muuten olen onnistunut suoriutumaan noista kaikista hammasjutuista viimeisen vuoden aikana, mutta tämä kommentti tuntuu taas ylivoimaiselta. Haluan pitää kyllä kaikki hampaani. Ja kun mietin sitä poistamista, niin mieleeni tulee aivan liian elävä kuva ja pelkästään se mielen kuva tuntuu sellaiselta, että en pysty edes vakavasti ajattelemaan, että ehkä se on silti mahdollista että selviydyn siitä. Lisäksi sain ajan hammashygienistille, jotta voisin hänen kanssaan puhua tästä hammaslääkäripelostani. En vain ymmärrä mitä se voisi auttaa. Ei se puhuminen muuta sitä faktaa, että haluavat kiskoa hampaani juurineen suustani ja jos on nähnyt yhtään mitään arkekologi-dokumentteja, tietää, että sellainen yksi hammas on ihan hemmetin iso ja se suussa näkyvä osa on vain pieni osa sitä. Tai sitten he voivat tehdä niin kuin veljelleni tehtiin, mistä hän innoissaan kertoi: laitetaan jollain hammassirkkelillä hammas useampaan osaan ja sitten revitään se osissa pois.

Lisäksi sain vaihteeksi taas ylimääräisen akuuttiajan sen hampaan takia, jonka juurihoitoprosessi on meneillään, koska kun sanoin että se hammas on ollut kipeä nyt kuukauden, heidän mielestään on tarpeellista että sinne hampaan juuriin vaihdetaan se lääkeaine. Ja on kaksi reikää ja joku vanha paikka  vähän irrallaan. Ja terapiassa vähän hajoilin tuohon, kun sanottiin taas että kannattaa käyttää hammaslankaa joka päivä, jne. ja se tuntuu minusta vain niin turhalta. Tuntuu että olen viimeisen viiden vuoden aikana yrittänyt tehdä kauheasti parannuksia jotta hampaani voisivat hyvin. Ainakin ajoittain olen ollut kuukausia ilman kokista ja nytkin juon sitä vain harvakseltaan. Ja harvakseltaan on ehkä kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa, ei joka päivä litraa niin kuin välillä olen tehnyt. Ja käytän purkkaa ja xylitolitabletteja. Ja silti hammaslääkärissä tulee aina huonoja uutisia. Ja Jaska, joka itse hakeutui hammaslääkäriin nyt keväällä myös, koska epäili, että hänellä on reikä, hän meni sinne ja hänelle sanottiin että joo on siinä pieni reikä mutta tehdään nyt niin että ei paikata sitä vaan katsotaan miten se etenee ja otapas tästä resepti jollekin erityishammastahnalle ja nähdään ensi vuonna. Ja minulle sitten vastaavasti: on reikiä, yksi ylimääräinen juurihoitokerta sinulle vielä, viisaudenhampaat pitäisi poistaa ja muistathan langata joka päivä. Plääh!

Jotenkin nyt on taas kurjempi fiilis, mutta muuten on mennyt ihan hyvin. Paitsi että tajusin, että pitäisi lukea noin 10 sivua päivässä niitä kesän kirjatentin kirjoja, jotta saisin ne kaikki luettua siihen elokuuhun mennessä.

Mutta sunnuntaina vihdoinkin tapahtui jotain todella historiallista: vihdoinkin sain mainittua Jaskan äidilleni kun hän soitti. Olin harjoitellut sitä puhettani vaikka miten pitkään ja ajattelin jo siinä puhelun aikana että ei, en mitenkään saa sanottua sitä tällä kertaa, mutta sitten äitini sanoi yhden niistä asioista, joista olin valmistellut sellaisen ketjun sinne Jaskaan. Ja se oli todella kauheaa ja puhelusta tuli aika kiusallinen, mutta sain sanottua sen ja se tuntuu mahtavalta! Ja äitinikin otti asian hyvin, hän sanoi vain että ai jaa teillä menee paremmin, no se on kiva. Ja sovittiin myös siitä, että mennään Jaskan kanssa käymään siellä kotiseudullani nyt joskus kesäkuun aikana ja se onnistuu ja Jaskakin sanoi että hänen äitinsä ja äidin uusi mies lähtevät nyt parin viikon päästä Espanjaan, niin sen aikaa Jaskan äidin auto olisi Jaskan käytettävissä. Toki kaikki tuossa puhelussa ei mennyt hyvin, kun äitini jotenkin jumittui siihen, että ollaan menossa autolla sinne, kun hänen mielestään olisi parempi mennä junalla. Sitten yritin argumentoida että miksi me tullaan autolla, mutta äiti ei vaikuttanut olevan tyytyväinen siihen vaan sanoi että kyllähän junallakin pääsee. Sanoo siis nainen, joka on ollut edellisen kerran junassa varmaan yli 20 vuotta sitten.

Mutta yllättäen tuosta äidille kertomisesta tuli ihan hyväkin fiilis. En oikein osaa sanoa että miksi, mutta jotenkin se tuntui muutenkin hyvältä kuin vain siksi että se on varmaan Jaskalle kiva. Ehkä jotenkin koen, että jotenkin äitini seurassa olen aina ollut lapsi, olen saanut lapsen kohtelua aikuisenakin. Niin kuin se jokajouluinen automatka, joka menee aina samalla systeemillä: "aikuiset" istuvat edessä ja "lapset" takana. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva. Ehkä siitä tuo junajuttukin johtui: äitini ei oikein ole tottunut ajatukseen, että olen aikuinen ja jos tulen käymään, niin tulen käymään ihan sillä kulkuneuvolla kuin itse haluan. Vasta kuitenkin terapiassa tajusin sen, että eihän se tosiaan ole äitini valinta, että millä kulkuneuvolla me Jaskan kanssa tullaan käymään, etenkin kun sovittiin, ettei hän olisi siellä! Puhelimessa vain perustelin sitä auton valitsemista, vaikka eihän minun olisi tarvinnut sitä mitenkään selitellä.

Ja jotenkin tuntuu, että nyt Jaskan kautta äitini ehkä tajuaa, että okei, Amia on aikuinen, tasa-arvoinen. No, en nyt sentään mene liiallisuuksiin, en usko, että tämäkään saa äitiäni kokemaan minua tasa-arvoiseksi hänen kanssaan. Mutta ainakin suht aikuinen, ainakin teini. Ja ennen kaikkea, tämä on jotain, joka sotkee sitä systeemiä, sitä meidän perheen iänikuista vanhojen tapojen toistamiseen perustuvaa systeemiä. Kaikki on niin kuin aina ennenkin, joka viikonloppu mennään mökille, veljeni on lapsi (osittain ehkä totta) ja minä olen lapsi.

Ja ehkä joku sadistinen puoli minussa, kostonhimoinen puoli ajattelee, että tähän asti minä olen ollut se, joka ei kuulu joukkoon, muu perhe on enemmistössä ja siksi kaikki tehdään aina niin kuin he haluavat. Mutta nyt en ole enää yksin, on Jaska, ja äitini sanoikin jo, että hänestä olisi kiva nähdäkin Jaskaa. Ja vaikka tuohon teki mieli sanoa, että kyllähän näitkin hänet jo, silloin kaksi vuotta sitten kun Jaska Leevin kanssa auttoi siirtämään rikkinäisen pyykkikoneeni ulos kämpästäni. Mutta toisaalta sitten ajattelen, että nyt minulla on Jaska, melkein niin kuin perhe. Äitini ehkä ajattelee, että meille voisi tulla lapsiakin, ja sitten hän ei voisi enää päättää kaikesta, enää minä en olisi se, joka jää yksin kaikissa asioissa ja jolla ei ole päätösvaltaa mihinkään. Tuo on todella kärjistettyä, enkä ole todellakaan perustamassa perhettä Jaskan kanssa, mutta nyt äitini näkee, että se voisi olla mahdollista ja sitten hän huomaisi, että minä en tarvitse häntä enää.

Aikaisemmin tarvitsin häntä. Olin pienestä asti kotona yksin, koska piti valita kahdesta todella huonosta vaihtoehdosta vähemmän huonompi. Olin yksin, mutta olisin tarvinnut äitiäni. Hän jätti hyvitykseksi rahaa pöydälle kun jätti minut yksin kotiin jonain erityisenä viikonloppuna jolloin olisin halunnut tehdä hänen kanssaan jotain. Koira-asiassa hän jätti minut yksin, teki vain yksinkertaisesti väärin minua kohtaan. Eikä vain yhtä kertaa, vaan monen vuoden ajan. Ja silloinkin olisin tarvinnut häntä. Ja jouluisin hän puhuu minut kotiin käymään ja sitten sen jälkeen kun olen käynyt siellä, hän laittaa rahaa tililleni. Ei jouluaattona, eikä koskaan etukäteen, vaan aina sen jälkeen, kun olen käynyt. Ihan kuin se olisi ollut maksu siitä että tein niin kuin hän halusi. Mutta jos nyt en tarvitsekaan häntä enää. Ehkä hän sitten haluaisi oikeasti jonkinlaisen rakentavan suhteen kanssani, kun ei pysty enää hallitsemaan minua ja pitämään väkisin avuttomana lapsena, jollaisena hän on tuntunut minut näkevän.

Nääh, ehkä ei pidä mennä tuossakaan liiallisuuksiin. Mutta ainakaan nyt ei tarvitse keskittyä enää salailemaan Jaskaa äidiltäni. Eipä muuta.