Siinä se sitten tuli, ensimmäinen kunnollinen särö minun harhaiseen täydellisyyteeni. Tänään minulla oli biologian koe, johon en ollut lukenut suunnilleen ollenkaan. Viime keväänä sain stipendin maantieto&biologia -osuudesta, mutta nyt maantieto tippui ensin kasiin ja biologiastakin jos saa seiskan niin saa olla onnellinen.

Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, että olen todella menettämässä kaiken sen vähänkin hallinnan, mitä minulla on tähän asti ollut. Ensin hylätty matikasta, sitten möhlään minulle tärkeimmässä aineesa. Tämä oli vielä helppo jakso. Minulla oli vain neljä koetta, seuraavassa jaksossa on seitsemän. Tätä menoa en pääse vuoden päästä enää edes mihinkään opiskelemaan, koska en hallitse enää itseäni ja opiskeluani, vaan kaikki luisuu käsistä vain ja ainoastaan, koska minusta ei "tunnu siltä että huvittaisi lukea"!

No, olin eilen aika lailla poissa tolaltani. Minun oli tarkoitus valmistautua kunnolla kokeeseen ja ottaa siitä kymppi, mutta sitten riitelin äitini kanssa ja äiti sanoi jotain, joka sai minut järkyttymään. Eikä pelkästään vain järkyttymään, vaan täysin pois tolaltani. Siksi soittotunti meni aivan ala-arvoisesti, koska olin liian angst soittaakseni. Tein samat virheet uudestaan ja uudestaan. Ja kun tulin sitten kotiin ja olisi pitänyt aloittaa biologian pänttääminen, en vain pystynyt siihen. Katsoin vain taas uudestaan ja uudestaan sitä Leijonakuninkaan kohtausta ja itkin taas sillä harvinaisella vesiputous -tyylillä. Kun sitten aamulla viideltä pakotin itseni heräämään ja opettelemaan edes jotain, silmäni olivat ihan turvoksissa. Taas.

En minä nykyäänkään tee taas oikeastaan mitään muuta kuin itken kaiken mahdollisen ajan. Ennen pystyin sentään olemaan angst ja itkemään, mutta menestymään koulussa silti edes kohtalaisesti. Varmaan pitää taas kaiketi luopua siitä järkevyys -periaatteestani ja kokeilla taas, jos vanha tyyli auttaisi. Jos kipu parantaisi kivun. Tai vaikka ei edes parantaisi, mutta kunhan vain pystyisin tekemään edes jotain, että en menisi nyt tuhoamaan kaikkia tulevaisuuden vaihtoehtojani. Kipu piti minut hereillä silloin kaksi ja puoli vuotta sitten. Kivun ja syömättömyyden ansiosta pysyin edes sen verran järjissäni kuin oli mahdollista.

Mutta nyt... Nyt en laihduta, enkä ylikuntoile, enkä satuta itseäni. Ja homma ei vain toimi! Saan ahdistuskohtauksia, joita minulla ei ole ennen ollut, möhlään koulussa kaiken mahdollisen. Tämä järkeilevä ajatuksistaan kertova anti-itsetuhoinen anti-anorektikko -Amia ei toimi.

Nyt olen myös hieman järkyttynyt. Ja taas asian takia, mitä äiti minulle sanoi. Katsoimme yhdessä Num3rot -ohjelmaa, jossa oli aiheena jokin ydinjäte -systeemi. Sitten lopussa äiti sanoi kuin ohimennen, että minun veljeni syntyi kuukautta myöhemmin kuin Tsernobylin onnettomuus sattui. En tiedä, onko se voinut vaikuttaa jotenkin siihen, että veljeni ei ole normaali (vaan hänellä on geenimutaatio), mutta äitini ilmeisesti ainakin pitää tätä onnettomuutta ainakin osasyyllisenä.

Taas yksi syy vastustaa ydinvoimaa. Olo on kuitenkin kaikin puolin onneton ja uupunut ja kaikkea muuta kuin normaali.

***

"Mikset sä sammuta autoa? Sammuta se! Se saastuttaa vaan ilmakehää!"<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

"No sitten ei lämmitys toimi ja mulle tulee kylmä!"

"No, jos sä et oo sattunu huomaamaan, niin sulla on talvitakki päällä. Sillä tarjetaan ulkonaki, niin miksei sitten autossa, joka on vielä lämmin? Et sä siihen kuole!"

"Mitä jos kuolenkin? No, sittenpähän ei ainakaan tarttis kuunnella sua enää."

***