Nan lähti sitten tänään takaisin kotiin. Oli ihan huippukivaa ja minäkin näin enemmän Kuopiota kuin koko täälläolon aikana ennen. Ei me tehty mitään erikoista. Vähän kierreltiin ympäriinsä ja sitten juteltiin non-stop melkein koko aika kun hän oli täällä.

Mutta mihinkäs tiikeri juovistaan pääsisi? Olo on yhtä lannistunut kuin aikaisemminkin. Juteltiin Nanin kanssa siitäkin, että mitä minä nyt meinaan ensi vuonna, jos en mene armeijaan enkä jatka täällä. Minne muuttaisin? Toive oli päästä vain kotiin, mutta jos aion opiskella jotain, se ei ole realistista. En ole lainkaan miettinyt, miten käytännössä opiskelupaikan vaihtaminen menisi. En ole ajatellut muuta kuin että en tykkää tästä ja että haluan kotiin.

Vein Nanin yliopistolle ja hän todella tykkäsi niistä luennoista. Sanoi myös, että Kuopio on hieno kaupunki ja että hän todennäköisesti ainakin hakee tänne nyt keväällä. Ja hänen poikaystävänsä ehkä myös. Ja tämä tyyppi lähetti minulle terveisiä (kuten Nanin yksi kaverikin), mikä on minusta hieman outoa, kun ottaa huomioon, että en ole ikinä edes puhunut hänelle. Mutta mikäs siinä. Ihan hyvältä tyypiltä hän vaikuttaa.

Myös muuten sosiaalisella saralla on tapahtunut jotain. Viittaan siihen netti-ihmiseen, matikkatyyppiin. Ei kylläkään varmaan pitäisi puhua hänestä täällä, kun joku voi hoksata, kenestä puhun tai sitten tyyppi voi itse eksyä lukemaan blogiani. Mutta. Häneltä tuli vaihteeksi yksäri. Ja tässä yksärissä hän kertoi minulle minun nimeni. Etunimi, toinen etunimi ja sukunimi – kaikki kohdallaan. Joo. Sanoin hänelle edellisessä yksärissä, että minä olen ollut aika varovainen sen suhteen, mitä kerron itsestäni netissä. Hän sitten sanoi, että häneltä meni suunnilleen kymmenen minuuttia selvittää minun henkilöllisyyteni. Sen jälkeen – niin hän ainakin sanoi – hän olisi voinut saada tietoon nykyisen osoitteenikin, jos olisi viitsinyt maksaa siitä, että soittaa väestörekisterikeskukseen. Sitten hän vielä selitti, että olisi voinut rajata jo ilman sitäkin asuinpaikkani aika pienelle alueelle, koska olen maininnut jotain siitä miten pitkä minulla on yliopistolle, jne.

Kun kysyin, että miksi ihmeessä hän meni minun nimeni tonkimaan esiin (koska en tietenkään ollut lainkaan ilahtunut), niin hän selitti, että halusi antaa minulle opetuksen vähienkin tietojen antamisen suhteen, jotta sitä ei tekisi kukaan sellainen, jolla ei ole kauhean hyvät mielessä. Jotenkin ärsyttävää. Minä pystyisin kyllä huolehtimaan itsestäni. En minä ole raukka ja avuton pelastettava pulassa oleva neito. Olisi edes vittuillut jotenkin enemmän, kunhan ei vain olisi vetänyt hihastaan sitä: ”Halusin vain hyvää, yritin suojella sinua hulluilta nettipsykopaattiraiskaajamurhaajilta.” Tuo nimen selvittäminen olisi ärsyttänyt jo sinänsä, mutta tuo oli sitten vielä sitäkin ärsyttävämpää.

Ja vaikka joku hullu pahis saisikin minun henkilöllisyyteni ja osoitteeni selville, niin mitä hän sitten tekisi? Murtautuisi asuntooni? Tuskinpa vain. Enkä minä avaisi ovea, jos ovisilmästä näkyvä ihminen ei olisi tuttu tai jos en odottaisi ketään. Mutta vaikka joku pystyy laskemaan millaisen matemaattisen yhtälön tahansa tai selvittämään kanssakeskustelijan henkilöllisyyden tuosta vain, ei nähtävästi hänen mieleensä juolahtanut laisinkaan, että voisin osata pitää itse itsestäni huolen. Ja jos hän päättää joskus ”huvittaa minua” ilmestymällä yhtäkkiä ilman mitään varoitusta oveni taakse, niin huonostihan sen tyypin käy, sen voin sanoa. Kaikkein ärsyttävintä on vielä se, että hän väittää, että minä löytäisin hänen henkilöllisyytensä myös suunnilleen viidessä minuutissa. Etsin puoli tuntia, eikä mitään. Että kyllä ottaa päähän.

Ei jaksaisi. Mitään. Ei huvittaisikaan jaksaa. Kaikki tuntuu vain niin tyhjältä ja merkityksettömältä. Kuin minulla ei olisi elämää enää lainkaan. Että olisin pääasiassa vain pelkkä tyhjä kuori, joka tekee pakolliset asiat konemaisella tavallaan – siis jos tekee. Mieluummin olisin kokonaan kuollut kuin pelkkä kuori. Mutta kaikillahan on hankalaa yliopiston aluksi, niin meille selitettiin yliopistolla ihan alussa. Kaikilla on hankalaa, mutta minä olen taas kerran se heikko, joka ei pääse siitä hankaluudesta yli.

Minä olen fyysisesti heikko, olen henkisesti heikko. Koko ajan olen melkein romahtamaisillaan. Ehkä pitäisi vain luovuttaa. Ehkä pitäisi antaa pahojen ajatusten ottaa vain valta ja lopettaa koko eläminen. Eikö evoluutio toimi juuri niin? Ne, jotka eivät ole tarpeeksi vahvoja ja elinkelpoisia, karsiutuvat pois. Ja minä olen yksin, en sopeudu uusien ihmisten joukkoon helposti, en osaa mitään erityistä, vaan olen keskinkertainen kuin mikä. Olen eksyksissä kaiken suhteen, enkä tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

Minulla ei ole mitään erityisiä taitoja, yliopistolla ei ole ketään, jonka ystävä olisin. En tee mitään tärkeää, en ole koskaan tehnyt. Kaikille olisi ihan se ja sama, eläisinkö vai kuolisinko. Olen vain yksi merkityksetön ihminen, yksi palapelin osa, joka ei kuulukaan koottavaan palapeliin, vaan jota ilman palapeli tulee ihan valmiiksi muutenkin. Minä en ole kukaan, enkä mikään, eikä minulla ole väliä kenellekään. Mutta täällä minä silti vain elän ja kulutan maapallon luonnonvaroja.

Minä vihaan, minä vihaan itseäni.