Että siinä se. Minulla on ilmeisesti jokin kauhea taipumus pitkästyä Yo-kokeissa. Välillä tulee kunnolla sellainen "että on TYLSÄÄ!" –fiilis ja tänäänkin ties miten monta kertaa lopetin tekstin lukemisen kesken ja katselin, mitä muut tekevät ja miltä katto näyttää ja mietin, meniköhän minulla se vektoritehtävä oikein. Sitten kun katseeni oli harhaillut jonkin aikaa, se yleensä törmäsi jonkun valvojan opettajan katseeseen, joka näytti kuin sanovan: "Mitä sinä teet? Keskity siihen kokeeseen, äläkä haaveile." Sitten katseeni siirtyi takaisin tekstiin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Merkitsin kaikki vastaukset aluksi suttupaperille ja yhdessä vaiheessa värittelin sitten niitä ympyröitä kerralla. Lopetin senkin kuitenkin kesken, kun se oli minusta ihan kivaa, joten sitä kivaa piti säästää myöhemmällekin. Lopulta sitten innostuin siitä vähän liikaakin ja mustasin ylimääräisiä ympyröitä ennen kuin tajusin, että niitä kysymyksiä oli ollut vain 55. Järjen ja keskittymisen riemuvoitto.

 

Koe oli... En tiedä. Se oli tylsä. Uskoisin saaneeni aika paljon kuitenkin oikein, mutta kaikki ei olleet silti mitään yliautomaattisen helppoja. Etenkin rakenteessa tuli useampaan kertaan jumitettua jossain kohtaa vaikka kuinka kauan ja luettua tekstiä mielessä ääneen eri vaihtoehdoilla. Ainevaihtoehdotkin oli harvinaisen tylsiä. Oli kirjettä ja puhetta ja vaikka mitä, mutta minä kirjoitin aiheesta "oikea äänestysikä". 240 sanaa, kun rajoitus oli 150-250. Tungin sinne jopa sanonnankin: "Politics has never been my cup of tea." Ja mietin suunnilleen ikuisuuden sitäkin, että sanotaanko se "politics HAS never been" vai "politics HAVE never been". Luin sen eilen illalla, mutta en kai minä nyt sitä enää muistanut. Ja nyt kun sitä miettii, niin varmaan se olisi ollut se "have been"... Ja kirjoitin sen aineenkin suoraan, kun en viitsinyt ryhtyä kirjoittamaan sitä moneen kertaan.

 

Tulin myös miettineeksi sitä, että ehkä osasyy siihen, että ihastuin NN:ään alunperinkään, oli se, että minä olin tylsistynyt. Tai siis okei, NN oli erityinen alusta asti, mutta kun minä mietin tuon kokeen aikana itseäni (heh, on minullakin Yo-kokeissa tekemiset), niin mietin, että ehkä minä olen siksi yläasteelta lähtien ollut melkein koko ajan "kiinni" jossakussa. En minä ajattele mitenkään, että haluan jonkun ja että minulla olisi koko ajan kauhea haku päällä, vaan ehkä kyse on siitä, että minun ajatukseni pyörivät päässäni ahkerasti koko ajan ja tunnen oloni järkyttävän tylsistyneeksi, jos minulla ei ole mitään, mitä pyöritellä ja spekuloida.

 

Tai siis, silloin matikkakurssillakin vaikka olin silloinkin syvästi kiintynyt NN:ään, niin silti pyörittelin mielessäni kaikenlaisia ajatuksia koskien sitä japanilaistyyppiä. Ja kaikki lukion kiinnostumiset esim. Mitchistä ja kaikkea... Ehkä kyse on vain siitä, että olen kamalan tylsistynyt ja että tietynlaiset paikalle sattuvat pojat toimivat viihdykkeenäni. No joo, olisi väärin sanoa pelkästään noin, koska minä oikeasti välitän kauhean monista meidän lukion ihmisistä. Mutta sen huomasi ainakin niillä tunneilla, joilla NN ei ollut: olin järkyttävän tylsistynyt koko ajan. Matikassa oli tosin Jumpula, vaikkakaan ei tietenkään yhtään samalla tyylillä kuin NN, mutta kuitenkin. Tarvitsen jonkun, jota vilkuilla tai jonka kanssa virnistellä opettajalle tai jotain?

 

Se selittäisi ainakin sen, miten nykyisin tuntuu, että minulla on kauheasti aikaa koko ajan. Minulla on järkyttävän tylsää. Tuntuu, että mieli muumioituu kohta, jos en saa jotain spekuloitavaa. Olen mielikuvitusmatkaillut kauheasti viime aikoina. En edes muista, mistä ne ovat alkaneet, mutta olen kehitellyt kaikenlaisia outoja tilanteita päässäni. Yksikin oli tosi hieno, siitä voisi kirjoittaa melkein vaikka pitemmän tarinankin: oli ensi syksy/alkutalvi ja NN soitti minulle, koska halusi pyytää minua ulos. Puhelimeen vastasi kuitenkin poliisin avustaja. Minä olin kadonnut melkein kuukautta aikaisemmin jälkiä jättämättä. Yhtenä päivänä olin ollut vain luennolla tavalliseen tapaan, enkä ollut näyttänyt mitenkään erilaiselta, mutta sitten viikkoa myöhemmin äitini ja Nan alkoivat huolestua, kun eivät saaneet minuun lainkaan yhteyttä. Sitten asuntoni tutkittiin ja huomattiin, että kaikki tavarani olivat siellä, eikä missään ollut mitään lappua tai mitään merkkiä siitä, miksi olin yhtäkkiä kadonnut.

 

Olen tylsistynyt, joo. Tarvitsisi vain jotain ajateltavaa, siis jotain kivaa ja mielenkiintoista ajateltavaa, jonka kanssa voisi tappaa aikaa. Onneksi ei sentään ole enää oppitunteja. Varmaan istuisin puolinukuksissa aamusta iltapäivään, jos en tylsistyisi sillä välin kuoliaaksi.

 

Tänään aamulla sain ahdistuskohtauksen. Se iski koulun pihassa ja minusta tuntui niin järkyttävän pahalta. Kävin sitten viemässä MAOL:n ja laskimen sinne kansliaan maanantaisia kemiankirjoituksia varten. Ja sitten suuntasin röörin läpi sinne yläasteen aulaan. Näin NN:n vilaukselta, kun kävelin portaita alas. Hän istui taas siinä samalla paikallaan tarjottimien vieressä. Hän ei huomannut minua vielä silloin. Ja minä puolestani en enää tuon jälkeen häneen vilkaissut. Piti sitten hakea se tarjotinkin. NN jutteli juuri silloin jostain syystä neiti AL:n kanssa. Mahtavaa, tyyppi puhuu oikeastaan vain ja ainoastaan niiden tyttöjen kanssa, joiden kanssa minä en tule tippaakaan toimeen. Minä sitten halusin siitä mahdollisimman nopeasti pois, joten jouduin tinkimään tarjottimen väristäkin. Ja ne hienot punaiset oli suunnilleen ihan NN:n tuolissa kiinni, joten sieppasin nopeasti sellaisen ruman sinivihreän. Enkä vilkaissutkaan häneen.

 

Mutta se sinivihreä on kauhean ruma. Suunnilleen tällainen. Hyihyi, en tykkää. Sitten on vielä vaaleanpunaisia ja punaisia tarjottimia. Vaaleanpunainen näyttää suunnilleen tältä. Ja se minun suosimani punainen on tällainen. Minä jotenkin inhoan niin kauheasti noita muita, että jos vain mitenkään on mahdollista, niin otan tuollaisen punaisen. Se on ainoa siedettävä. Nuo muut ovat sellaisia kauhean tunkkaisia ja kaikkea. Olisi koulu voinut hankkia edes kivan värisiä tarjottimia, tai sitten sellaisia neutraaleita.

 

On outoa, että olin paljon hermostuneempi nyt kuin maanantaina. En tiedä miksi. Otin vääränvärisen tarjottimen, enkä edes pyöräyttänyt sitä. Tingin täydellisen tyyneyden ja tyylikkyyden tavoittelusta päästäkseni mahdollisimman nopeasti siitä pois. Tulee vain entistä enemmän tunne, että enhän minä voi hänelle sitä ystävällissävyistä hymyäkään hymyillä. Hän kuitenkin inhoaa minua. Ajattelee, että olen kauhean kuvottava. Jos hymyilisin, hän varmaan katsoisi takaisin kuin olisin joku niljakas sieni tai jotain. Ja varmaan ihan syystäkin. Mitä minä muka olen? Mitä muut ihmiset voisivat muka nähdä minussa? Minä olen vain kumma friikki, varmaan kaikki ajattelevat, että en ole henkisesti ihan täysin kehittynyt tai jotain. Ei sellaisten kanssa kukaan halua olla missään tekemisissä.

 

Istuin taas ihan takarivissä, tosin tällä kertaa yhden paikan vasemmalle siitä edellisestä takarivipaikastani. Vieressäni istui tällä kertaa herra MR. Jee, kohta on tullut istuttua kaikkien NN:n jengiläisten vieressä kirjoituksissa. NN istui minusta kaksi eteen ja kaksi oikealle. Neiti EH:n edessä. Kääntyi sanomaankin hänelle pari sanaa ennen kuin koe alkoi. Hän lähti minua ennen. Suunnilleen viisi minuuttia ennen. Se oli kymmenen yli yksi. Istui takana ja hänen takkinsa oli sen takaoven lähellä, mutta hän käveli silti salin poikki ja meni ulos siitä toisesta ovesta. Minä tarkistin ainettani vielä jonkin aikaa ja häivyin vasta sitten.

 

Ärsyttää.