Eilen menin aikaisin "nukkumaan", koska olin vain niin rikki, etta en voinut kuin menna hostellihuoneeseeni teeskentelemaan nukkuvaa ja itkemaan hiljaa. Oli vain niin kurja fiilis, kun mietin tata taman matkan vaikeutta ja omia odotuksiani tasta matkasta.

Ennen matkaa sanoin kaikille, etta joo, menen yksin, koska haluan, ja niin on parempi minulle, sellainen ihminen mina olen. Mutta kun tama matka ei ole ollut kovin onnistunut, niin siita voi vain paatella, etta en ole sellainen ihminen, joka haluaisin olla. En ole vahva, enka parjaa omillani - selkeasti. Joka paivan miellyttavin hetki on kun Jaskan kanssa jutellaan. Tukeudun kauheasti haneen, enka haluaisi. Halusin taman matkan olevan osoitus siita, etta en tarvitse hanta, enka tarvitse ketaan matkaseuraksi, vaan etta olen taysin riippumaton muiden toiminnasta. Silloin ei tarvitsisi pettya, mutta nahtavasti se ei pida paikkaansa.

Eilen olin saalittava ja istuin hostellin pubin puolella parhaan kannettava-paikan viereen. Siina on poyta ja pistorasia ja kaikki! Toivoin, etta John tulisi siihen, ja saisin sanottua hanelle jotain. Han tuli lopulta ovesta sisaan - jonkun toisen miehen kanssa. Ilmeisesti he olivat olleen viettamassa iltaa jossain. Jostain syysta se tuntui kuin jaalta sisallani. Mina olinkin vain se ainoa kummajainen, jolla ei ole yhtaan juttelukaveria edes taalla.

Tanaan on ollut tylsa paiva, todella harmaa ja viilea, enka tieda yhtaan, mita tekisin ennen hostellille paluuta. Koko paivan shoppaillessani ja vain istuessani olen kehitellyt mielessani kuviota, etta kun palaan hostellille, loytaisin Johnin istumasta jostain kannettavansa kanssa, menisin hanen viereensa istumaan ja alkaisin vain puhella niita naita. Ja seuraava vahan pitemmalle meneva kuvitelma - jota en varmaan koskaan toteuttaisi - menisi niin, etta kysyisin hanelta, etta onko se hanen tarjouksensa viela voimassa, katsottaisiinko leffaa yhdessa. Ja viela tuotakin pitemmalle meneva kuvitelma jatkuu niin, etta John sanoisi, etta miksi edes suostun puhumaan hanelle, kun han antoi kannissa itsestaan niin kusipaisen kuvan (han itse asiassa sanoi tuon silloin kannissa, etta ajattelin taatusti, etta han on idiootti, koska vaivaa minua), mihin vastaisin, etta ei se haitannut, voidaan jutella ja katsoa leffaa - "but only if you bother me again".

Toisaalta toivon, etta jotain tuollaista tapahtuisi, saisin sen hetken jannitysta, mutta toisaalta tiedan etta se on vaarin. Ja paitsi etta se on vaarin, se vaikuttaa olevan todella vaikeasti tavoitettavissa, koska lahinna kaikki lahestymisyritykseni miehia kohtaan saavat tylyn lopun, kun he nolostuvat ja sanovat, etta sori olet kiva tyyppi, mutta et silla lailla kiva.

Mita sanoisin tasta tai mistaan muustakaan? En vain tieda. En tieda mita sanoa, paitsi sen, etta vaikka huomenna on viimeinen paiva taalla Lontoossa, niin se tuntuu silti olevan ikuisuuksien paassa. Kumpa voisin resetoida koko matkan mielestani, niin ei tarvitsisi tuntea itseaan niin epaonnistuneeksi ja heikoksi ihmiseksi, eika tarvitsisi ajatella Johnia ja sita, miten erilaiselta hanen lasnaolonsa tuntui verrattuna Jaskaan.

Yolla nain pitkasta aikaa unta Thomasista, tormasin haneen ja muihin hanen bandilaisiinsa ja kun ilmestyin paikalle, han ilmoitti lahtevansa, mutta siina kohtaa mina nappasin hanta hihasta ja sanoin, etta nyt oikeasti selvitetaan tama juttu, ollaan aikuisia ja kayttaydytaan sen mukaisesti. Sitten selvitettiin se asia ja Thomas halasi minua silla hanen tavallaan, niin tiiviisti ja lampimasti, kuin han vain voi. Tuntuu, etta vaikka miten rutistan Jaskaa lahelleni,  tuntuu, etta en saa hanta yhta lahelle kuin Thomasin sain.

Ajatus siita, etta kapertyisin Johnin viereen Hobittia katsoessa tuntuu jotenkin niin paljon houkuttelevammalta kuin ajatus paluusta Suomeen, minun kampalleni, missa Jaska laittaa paalle jonkun idiootin streamingin, jossa nakyy, miten han pelaa jotain pelia netissa ja selittaa siina samalla. Ja tama siis siina samalla, kun maataan lahekkain ja kapeloidaan. Olen vitsaillut viime aikoina Jaskalle, etta han saa kai enemman kikseja siita sen Bobin streamingista kuin minusta.

Toisaalta Jaskan kanssa menee hyvin, mutta nyt huomaan, miten se vaikuttaa, etta meilla ei ole yhteisia intohimon kohteita, ei yhteisia ominaisuuksia, kuten halua katsoa hobitti 20 kertaa. Yritan kylla kovasti olla aina kiinnostunut, kun Jaska purkaa joko minun tai omaa tietokonettaan, mutta en vain tajua siita mitaan, niin se on aika tylsaa seurattavaa. Mutta sita se elama Suomessa kai on, ja sentaan on edes Jaska, kun en tieda, mita tekisin ilman hanta, kun nakojaan olen nain epa-vahva ihminen... Huokaus.