Perhanana perhanan perhana. Lääkäri sanoi, että on pakko mennä ainakin käymään. Ja ramppaamaan siellä sitten monta kertaa viikossa, kun olen muka niin kriittinen tapaus. Ja minä vasta heräsin nukuttuani yön oikein hyvin sen rauhoittavien mega-annoksen voimalla, kun se lääkäri käski. Ja hän sitten soittamisellaan herätti minut, eikä lääkkeiden vaikutus ole mennyt vielä ihan ohi, vaan pyörryttää. Loistavaa menä tässä kunnossa jonnekin mielisairaalaan tsekattavaksi.

Äiti lupasi tulla hakemaan minut. Olen törkeän hermostunut ja minussa kasvaa taas se pelko, että minut ollaan viemässä väkisin jonnekin ahdistavaan paikkaan, jonne en halua. Ja pelkään sitäkin, että kun tänään menen sinne tukka sekaisin ja hieman pölähtäneen näköisenä yllätyksestä, hämmästyksestä ja siitä rauhoittavasta lääkkeestä, niin minut tuomitaan heti sen perusteella. Tai sen perusteella, että ylläni on pelkästään mustia vaatteita.

Hermostuttaa. Ja kohta äiti tulee hakeakseen minut ja kärrätäkseen mielisairaalaan kuuntelemaan jotain lääkäriä, joka selittää, miten minun olisi ehdottomasti jäätävä sinne kärsimään. En minä halua sinne. En halua. Luulin, että he eivät voisi pakottaa, mutta näköjään voivat. En minä halua. En halua. Apua! Kuinka he voivat sulkea minut näin yhtäkkiä jonnekin kamalaan valkoiseen sairaalahuoneeseen, jossa taatusti vielä haisee sairaalalata?

En minä halua! Nyt tekisi todella mieli juosta jonnekin karkuun, ettei tarvitsisi mennä, mutta sitten viimeistään minut laitettaisiin sinne. Enkä minä halua.