Taas turhauttaa koko korona. Olen itse ollut edelleen terveenä, mutta huonontunut tautitilanne johti taas tiukempiin määräyksiin töissä. Kaikki työntekijät ovat nyt vuoden loppuun etänä ja sen jälkeen meillä on vain yksi paikka työpaikalla, jossa meidän tiimi voi vuorotella. Eli vaikka voisinkin mennä töihin, istuisin siellä ihan yksin, niin eihän siinä mitään mieltä ole. Tämä järjestely jatkuu näillä näkymin vuoden 2021 kesäkuun loppuun asti, eli tulee nyt sitten taas pitempi kotijakso.

Meillä piti olla eilen se opiskelijaporukan hengaus, mutta sekin on tietysti peruttu. Tai en tiedä "tietysti", kun Natalia sanoi, että jotkut hänen äitikaverinsa pitivät kyllä pikkujoulut paljon isommalla porukalla kuin mitä meitä olisi ollut ja he ovat vielä pk-seudulla. Kai se on fiksua peruuttaa, mutta minua se tietysti harmitti. Kun Harjoittelupaikkarohmu sanoi siitä alkuviikosta, että pitäisikö vain peruuttaa, niin minua vain ärsytti ja suututti. En tiedä, tuntuu, että jotenkin takerrun vain kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin sosiaalisuusmahdollisuuksiin. Kun kukaan ei vastannut siihen Harjoittelupaikkarohmun viestiin yli tuntiin, ajattelin, että ehkä ihmiset ajattelevat niin kuin minä: että ehkä he haluaisivat pitää sen hengauksen silti mutta eivät kehtaa sanoa sitä, kun eihän tuollaiseen kaikkien terveyttä ja yhteiskunnan toimivuutta puolustavaan viestiin voi sanoa mitään "nääh, hengataan vaan, ei kai meillä kenelläkään nyt koronaa ole". Niin sitten minä taiteilin jonkun viestin, että toisaalta itselläni ei ole mitään sitä hengausta vastaan, koska kai ajattelen, että se meidän 5-6 ihmisen hengaus ei ole niin suuren riskin tapahtuma, mutta että toisaalta juuri sillä tavallahan korona on levinnyt. Ramona sitten kommentoi, että niin olisihan se harmi peruuttaa, mutta tietysti ihmisten terveys on tärkeintä.

Seuraavana päivänä sitten Korpinkynsi kysyi, että mikä on se suunnitelma, että pidetäänkö vai perutaanko ja sanoi, että hän kallistuisi ehkä perumisen puolelle, mihin Lester kommentoi heti myös, että joo hän myös. Niin nyt meillä ei sitten ole mitään hengausta ennen kuin "maailma on taas hyvä", kuten Harjoittelupaikkarohmu sanoi. Vaikka minä tietysti mietin, että ei kai maailma tule koskaan olemaankaan hyvä vaikka koronasta päästäisiinkin?

Joka tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että olen nyt ihan yksinäni ainakin vuoden loppuun, mahdollisesti pitemmällekin, eikä se tunnu yhtään kivalta. Kuvittelen vain niitä kaikkia muita meidän porukasta, että helppohan heidän on haluta perua, kun ei se meidän porukka varmaan merkitse heille mitään, kun heillä on oikeasti tärkeitä ihmisiäkin, joiden kanssa mieluummin viettävät nämä vuoden pimeimmät päivät eristyksissä.

Olen saanut tehtyä tällä viikolla taas enemmän töitä, niin kaikki ei sentään mene ihan pieleen. En tiedä vielä kuka sen uuden harjoittelijan paikan meillä saa, mutta hän aloittaa vuoden alussa. Myös se toinen työpaikalla fyysisesti ollut meidän tiimin jäsen oli mukana haastattelemassa Lesteriä ja myös hän kysyi minulta, että niin suosittelisinko minä häntä. Joten suosittelin häntä uudestaan, mutta sanoin myös, että oikeastaan siinä koko porukassa joka opiskeli samaan aikaan ei ole oikeastaan ketään, jota en voisi suositella. Yritin kai jotenkin ohjata sitä keskustelua takaisin normaaliin suuntaan ja pois sellaisesta virallisesta ja kiusallisesta. Ja toisaalta se on fakta ja Lester ei ole mikään huippuihminen, vaan hänellä on ihan samat taidot kuin meillä muillakin. Mutta sikäli kuin olen päätellyt yhtään mitään oikein, se hänen haastattelunsa oli jo. En kuitenkaan tiedä yhtään miten se meni, enkä tiedä saanko tietääkään ennen kuin se uusi harjoittelija aloittaa. Paitsi jos pomoni sanoo minulle asiasta jotain ensi viikon keskustelussa. Ja ei kai sillä oikeastaan mitään väliä olekaan. Hänellä on tyttöystävä - tai pikemminkin avopuoliso - joten minun täytyy yrittää toistella sitä itselleni ja kuvitella heitä mielessäni niin kauan että se menee minulle perille.

Vihaan vain tällaista joulunaikaa, kun olo tuntuu niin kauhean yksinäiseltä ja tuntuu, että ei ole mitään, mitä voisin asialle tehdä. Mutta kai yritän totutella taas elämään yksin. Ei sillä, olenhan minä ollut tähänkin asti yksin, mutta nyt viimeiset pari vuotta noita Lester-juttuja mielessäni pyöritelleenä on ollut sellainen ajatus, haave, että ehkä jossain kohtaa olisi joku toinen ihminen, jonka kanssa voisi viettää tällaisia juhlapyhiä. Nyt ne ajatukset ovat taas haihtuneet, niin koska en ole oikeastaan koskaan etsimällä etsinyt tai edes kaivannut ketään miestä, niin nyt yritän totutella taas ajatukseen, että ehkä tulen olemaan loppuelämäni ihan vain yksin sinkkuna ja että ehkä se on ihan okei. Koska en minä halua vain jotain miestä, enkä ole ikinä halunnut, vaan ne ovat niin harvassa ne miehet joiden suhteen pystyn edes välillä miettimään "mitä jos", vaikka olisinkin 99% ajasta täysin vakuuttunut siitä ettei siitä mitään pysyvää tulisi kuitenkaan. Jos sellainen mies tulee joskus vielä vastaan, niin ehkä sitten haaveilen taas, mutta jos ei tule, niin sitten varmaan en.

En tiedä miksi se tuntuu niin pahalta ajatella tuota, vaikka tuntuu, että olen jo melkein saanut itseni ohjelmoitua uudelleen Lesterin suhteen. Olen päätynyt päivittämään ajatukseni hänen suhteensa siihen muotoon, että hän tuntee minua kohtaan vain platonisia tunteita, mutta että ehkä jollain tapaa olen onnistunut hieman pääsemään edes kurkkimaan hänen kuorensa rakosista ja että varmaan hän arvostaa minua ihmisenä. Välillä tosin ajattelen, että ehkä olen ollut hänelle jonkinlainen salainen leikki-ihastus, sellainen kuvitelmanainen, jota voi ajatella kun asiat menevät omassa suhteessa jotenkin huonosti, mutta että hän ei kuitenkaan oikeasti haluaisi mitään vakavaa kanssani.

Näin jonkun YouTube-videon, jossa analysoitiin jotain elokuvaa ja sitä, että miten on sellaisia todella kiehtovia naisia, sellaisia vähän salaperäisiä, ehkä jopa arvaamattomia, vähän niin kuin tavoittamattomissa, mutta että lopulta näiden naisten kanssa oleminen kävisi kuitenkin tylsäksi ja että terve mies etsii mieluummin jonkun oikeasti kivan naisen. Niin jotenkin mietin, että näkevätköhän jotkut miehet minut niin? Tai siis, tulee mieleen joku yksi random idiootti viime vuodelta, joka tuli puistossa vain selittämään ja iskemään, mutta sanoi silti suoraan, että hänen tyttöystävänsä odottaa itse asiassa kotona.

Kun sitten on tämä belgialaismieskin ja vaikka meidän viestittely on nyt taantunut ihan suht platoniseksi, niin mietin silti sitä, että mikähän hänen motiivinsa on viestitellä melkein joka päivä edelleen jonkun naisen kanssa (vieläpä sellaiseen vitsailevaan ja kiusoittelevaan sävyyn) vaikka hänellä on tyttäystävä (jonka kanssa myös asuu). Juteltiin tänään hänen kanssaan taas pitempään ja puheenaihe lipsui taas pois siitä pelistä, niin hän kysyi viimein, että minkä ikäinen minä olen (hän on 28) ja kun olin laittanut hänet arvaamaan (hän arvasi 23), kerroin oikean ikäni ja se kyllä hermostutti jostain syystä, vaikka eihän sillä mitään väliä ole. Hän vain sanoi, että oli oikeasti kuvitellut, että olisin paljon nuorempi. Sitten hän sanoi, että hänen tyttöystävänsä on itse asiassa myös häntä vanhempi, joten hän ei ole sellainen stereotyyppinen mies. Mikä on outo kommentti sanoa toiselle, kun tämä kertoo ikänsä.

Tai sekin, kun Harjoittelupaikkarohmu halasi minua silloin siinä syksyn hengauksessa niin läheisesti ja kivasti ja pitkään, niin nyt hiljattain sain tietää, että hän oli silloin vähän niin kuin parisuhteessa (josta ei kertonut minulle ennen kuin se oli ohi 4 kuukautta myöhemmin).

Niin tuota miettiessä tulee mieleen, että niinkö kaikki miehet näkevät minut? Että olen vain sellainen extra? Toki eihän mikään tarkoita että noin on, koska voi hyvinkin olla, että kukaan näistä miehistä ei vain ole missään vaiheessa kokenut mitään muita kuin pelkkiä platonisia tunteita minua kohtaan. Mietin vain, etteikö kukaan näe minua oikeasti? Välillä jotenkin minusta tuntuu, että he katsovat minua vähän oudosti, vähän kuin salaa, vähän niin kuin siihen tyyliin kuin he kaipaisivat minun hyväksyntääni. Ihan kuin minä olisin muka sellaisessa asemassa, että minun hyväksynnälläni olisi mitään väliä kenellekään. Toisaalta mietin, että osaan teeskennellä ihan hyvin. Puhun kaikille ja väitän vastaan jos olen eri mieltä ja pidän tiukasti kiinni mielipiteistäni ja haluan töissä vastuuta ja oikeasti hankalia juttuja ja kyseenalaistan asioita. Enkä vain meidän porukassa, vaan siinä nettipelissäkin ja olen huomannut, että osaan vedellä oikeista naruista ja käyttäytyä tavalla joka saa muut kuuntelemaan minun mielipiteitäni ja ottamaan ne vakavasti, ja joissain tilanteissa jopa odottamaan ennen omien mielipiteidensä sanomista että minä kerron miten minä näen jonkun asian. Jos yritän hahmottaa asian noin, niin ehkä sitten ymmärrän vähän sitä, miten he katsovat minua niin.

Se kaikki on kuitenkin vain valhetta. Minulla ei oikeasti ole mitään kykyjä, mitä heilläkin ei olisi, minä vain olen kai niin peloissani, että ihmiset näkisivät sen todellisen minut, että olen kai oppinut luomaan sen vaikutelman, että minulla olisi jotain väliä, että olisin jollain lailla kyvykäs ja tärkeä. Siitä tulee vähän kurja fiilis, kun tuntuu, että kukaan heistä ei näe sitä oikeaa minua, joka ei ole sitä kaikkea hienoa ja hyvää mitä teeskentelen olevani. Ja että sillä on oikeasti enemmän väliä, hyväksyvätkö he minut kuin toisinpäin.

Tuollaisia on pyörinyt mielessä nyt viikonloppuna, mutta tänään on ollut jo vähän parempi fiilis. Tilasin jouluruoatkin kotiin tuotuna, niin ei tarvitse mennä etsimään oikeanlaista kinkkua mistään kauempaa (lähikaupassa oikeanlaista ei ole näkynyt) ja tulee samalla säästytyä muidenkin ruokakamojen kantamiselta.

Black Friday -aleista ostamani uusi ompelukone tuli jo ja sen lisäksi tänään tuli postiin myös Eurokankaan vastaavasta alesta tilaamani pätkät Finlaysonin kankaista, joista aion ommella tyynyliinoja. Syksyllä on niska ja hartiat ja selkä olivat ihan jumissa, luovuin normaalisti käyttämästäni pilatespalloista ja siirryin käyttämään asennon tukemiseen ihan normaaleja tyynyjä. Se kasa tyynyjä tukee paljon paremmin kroppaa sellaisessa puoli-istuvassa asennossa kuin nopeasti kovettuva muovinen pallo. Niin nyt aion sitten olla oikein aikuinen ja tehdä niille tyynyille (tosin uusia tyynyjäkin pitäisi hankkia, koska nämä raaskin ylipäätään ottaa seläntukemiskäyttöön koska ne olivat niin vanhoja ja lötköjä ja liiskaantuneita) sellaiset ihan ihmisen katseltavat päälliset, jotta ne voi laittaa päiväpeiton päälle näkösälle jos joku tulee käymään, sen sijaan, että piilottaisin ne jonnekin.

Terapiassa ollaan käsitelty paljon aikuistumista ja kai minä olen nyt sitten viime aikoina yrittänyt miettiä enemmän aikuisia juttuja. Tuntuu tyhmältä myöntää, mutta sulatin toissapäivänä ensimmäistä kertaa pakastimeni itse. Äitini on aina sulattanut sen aikaisemmin kun on käynyt, ilman että olen pyytänyt tai sanonut, niin olen antanut sen vain olla, kun se on ollut helpompaa niin. Mutta nyt olen syksyn aikana opetellut selviämään asioista enemmän itsekseni. Niin kuin se, kun tilasin Ikeasta joitain kamoja kotiinkuljetuksella sen sijaan että olisin odottanut että äiti tulee käymään, jotta voitaisiin käyttää hänen autoaan. Ja tänä jouluna ostin myös oman kinkkuni ensimmäistä kertaa itse. Äiti on aina aikaisempina jouluina ostanut sen minulle valmiiksi.

Tuo tuntuu tyhmältä kertoa, kun nolottaa, että olen muka 31 ja en ole tehnyt tuollaisia asioita ennen itse. Toisaalta tuntuu, että nuo ovat nimenomaan asioita, joita äitini on aina omalla tavallaan "kannustanut" minua olemaan tekemättä. Tyyliin: "Jos minä nyt hankin sinulle sen kinkun, kun kuitenkin itse ostaisit vääränlaisen", tai "Miten sinä nyt sieltä Ikeasta kotiinkuljetuksella tilaisit? Miten ne sen edes toimittaisivat? Mitä jos jonkin menisikin pieleen? Ja onko se nyt järkeä maksaa niin paljon kotiinkuljetuksesta? Ja tarvitsetko sinä edes niitä uusia tavaroita oikeasti?" tai "Eikö kannattaisi nyt vain ostaa ne tyynyliinat valmiina, kun meinaatko osata muka ommella ne?"

Kun tuo on ollut aina se äitini reaktio kaikkeen, niin pienestä pitäen on monesti vain ollut helpompi kun on antanut asian vain olla. Koska vaikka olen aikuinen, niin nuo on jotenkin vähän pelottavia asioita, kun oikeasti minua stressaavat kaikki nuo asiat, että mitä jos olenkin ostanut nyt ne kankaat ja ompelenkin ne suht kalliit kankaat ihan pilalle? Tai mitä jos se ruokakaupan toimituksen kinkku onkin isompi kuin siinä arvioitiin (se oli noin paino) eikä se mahdukaan pakastimeeni?

Tänään sitten äitini sanoi soittaessaan, että kummisetäni täyttää 60 ja kysyi että voiko hän kirjoittaa minunkin nimeni siihen hänen onnittelukorttiinsa. Sanoin sitten äidilleni, että eihän aikuiset ihmiset kirjoita toisten aikuisten ihmisiä onnittelukortteihin (mikä oli toisaalta näpäytys, koska äitini on aina kirjoittanut isäni nimen kaikkiin minulle annettuihin kortteihin). Äitini sitten heittäytyi todella avuttomaksi, että no miten se nimi sitten siihen saadaan, kun kai haluat, että hän tietää sinunkin onnittelevan. Toisaalta mietin, että en ole nähnyt tätä kummisetääni yli kymmeneen vuoteen, niin ehkä se minun nimeni ei ole niin tärkeä. Mutta sitten muistin sen, mitä terapiassa ollaan puhuttu. Että miten minusta tuntuu, että minulla ei ole sukua ollenkaan, koska kaikki vuorovaikutus sukulaisten kanssa tapahtuu vanhempieni kautta ja jos en mene heidän kanssa yhteisesti jonnekin (mitä en halua), minulla ei ole mitään kontaktia sukulaisiini. Ja terapeuttini sanoo, että minun pitäisi aina miettiä vaikeissa tilanteissa, että onko toimimatta jättäminen minun tavoitteideni mukaista. Niin tämän ajatusketjun läpi mietittyäni sanoin äidille, että no laita se kummisetäni ja -tätini osoite minulle niin minä laitan onnittelukortin ihan itse. Äiti kuulosti ehkä vähän hämmentyneeltä, mutta lupasi tehdä sen huomenna. En tiedä lähetänkö oikeasti mitään korttia, mutta ainakin nyt on se mahdollisuus. He olivat aina kivoja minulle, kummisetäni ja kummitätini. Lapsena mietin, että ehkä voisin mennä heille asumaan, kun he olivat aina niin kivoja ja kotona tuntui vain niin pahalta.

Ja nyt menin taas pois tolaltani. Jotenkin mieleni alkoi taas pyörittämään kaikkea, että olisi kiva nähdä kummisetäni ja kummitätini, ja sitten että ehkä voisin viimein kertoa heille millaista kotona olisi, ja sitten että eiväthän he varmaan uskoisi ja sitten että minullahan on se todiste, se nauhoite, jossa veljeni huutaa ja sitten isältäni menee maltti ja hän lähtee kohti veljeni huonetta sanottuaan "kohta hiljenee lopullisesti". Aloin etsiä sitä, mutta en löydä sitä mistään! Otin siitä useamman kopion sen jälkeen kun siirsin sen koneelle, mutta en ole miettinyt sitä kai vuosiin, niin en muista yhtään millä nimellä olen nimennyt sen ja mihin olen sen laittanut. Laitoin sen jollekin ulkoiselle kovalevylle, mutta yksi niistä hajosi! Eihän sillä kai mitään väliä ole, mutta jotenkin tuntuu, että viimeinenkin oljenkorsi lipsuu käsistäni. Ja kun kesällä siivosin, vein sinne tietoturvakierrätykseen vanhoja kännyköitäni! Siellä olisi varmaan ollut se alkuperäinen! Ehkä tallensin sen johonkin nettiin myös, ehkä luonnoksena Gmailiin... Ei. Google Drive? Olen ihan varma, että laitoin sen sinne! Mutta en löydä sitä. En kai ole voinut poistaa sitä samalla kun poistin ne gradua varten tehdyt haastattelunauhoitukset sieltä?

En toisaalta käsitä, miksi olisin poistanut sen tietokoneeltani, koska olen varma, että se oli myös sillä. Paitsi jos se oli jossain oudossa kansiossa, jonka sisällön poistin kokonaan turhana. Ei sillä, ei kai sillä mitään väliä ole. Ahdistaa vain niin pirusti, kun nyt tuntuu siltä, että en ikinä voi todistaa sitä kenellekään. En minä antanut kenenkään sitä kuunnella, mutta tuntui jotenkin turvalliselta ajatella, että minulla oli se nauhoite. Vittu että olen urpo jos olen onnistunut hävittämään sen kaikista 3-4 paikasta jossa se on ollut minulla tallella! Mutta ehkä mietin sitä sitten joskus myöhemmin kunhan keksin, miten saan haettua Windows 10:ssä kaikki mp3-tiedostot ilman nimeä.

Ehkä yritän nyt rauhoittua ja mennä nukkumaan, vaikka tarvitseekin herätä vasta myöhemmin kun ei tarvitse kävellä töihin.

***

Muistin sen äänitiedoston nimen lopulta, mutta en löydä sitä.