Tyhmä päivä. Ne sairaanhoitajaopiskelijat jotka ovat olleet tosi kivoja, päättivät tänään teemailtapäivässä monitoimitalolla yhteisen tekemisen sijaan vain pelatakin kaksistaan ensin sulkapalloa ja sitten koripalloa. Oikeat hoitajat olivat jokainen jotenkin aktivoimassa potilaita tai pelaamassa heidän kanssaan, mutta nuo opiskelijat olivat salin toisessa päässä vain kaksistaan. Ja kun lähdettiin porukalla takaisin osastolle, he sanoivat "joo, me tullaan ihan kohta". Heillä oli liian kiire pelata pingistä. Ja sitten he jäivät sinne. Kyllä putosi arvostus heitä kohtaan.

Ja minä olen liian läski. Turha väittää vastaan, kun kerran minulle ei sovi mitkään housut enää jalkaan. Niihin farkkuihin, joita yleensä käytän, tuli reikä, joten oli pakko laittaa jotkut muut housut. Vain verkkarit mahtuivat. Äiti kuitenkin sanoi, että en todellakaan menisi huomenna sinne lääkärille verkkareissa. Sitten tänään osaston jälkeen mentiin etsimään minulle uusia farkkuja. Minä kokeilin ja äiti toi eri kokoja. Ensimmäiset farkut olivat liian pienet. Seuraavat farkut olivat liian pienet. Sitten äiti sanoi, että ne hänen tuomansa farkut olisivat varmasti ihan kauhean paljon liian isot, mutta pyysi minua kokeilemaan, jotta tiedettäisiin, kuinka paljon liian isot. Ja minä kokeilin. Sain vedettyä ne jalkaani hetken tuskastelun jälkeen, mutta nappia en saanut enää kiinni. Sanoin äidille, että ne olivat liian pienet. Äiti sitten sitä kauhisteli, että liian pienetkö. Sitten minä huusin korotetulla äänellä: "Mähän sanoin että mä oon läski!" Se tuli täydestä sydämestä.

Äiti lähti sitten etsimään suurempaa kokoa, mutta minä puin ne tyhmät verkkarit päälleni ja lähdin sovituskopista. Sanoin äidille, etten haluaisikaan enää niitä farkkuja, kun ne olivat ihan tyhmän näköiset joka tapauksessa. Sitten kokeilin toisessa liikkeessä koon 42 farkkuja ajatellen, että niiden on nyt ainakin sovittava. Eivätkä sopineet. Tuhersin suunnilleen itkua, mutta yritin muuttaa sen vihaksi. Siis niin kuin aina teen. Puin taas ne pilkkaavat verkkarit päälleni ja tömistelin pois kopista ja heitin ne farkut äidilleni ja tiuskaisin, että liian pienet ja liian rumat. Sitten sanoin, että ei siellä ollut mitään hienoa ja että mentäisiin pois.

Joo, olen lapsellinen, mutta en tiedä mitä muutakaan voisin tehdä. Koko kävelymatkan autolle olin mahdollisimman kärttyisen näköinen. Ja pääni sisällä ajattelin, että olen ihan paska ihmisenä. Ja hiukseni olivat tyhmännäköiset ja likaiset ja muutenkin mielikuvituksettomat, vaikka olenkin käyttänyt koko viikon niitä mustia hiuslisäkeraitoja. Ja sitten ajattelin, että vaikka värjäisin ne minkä näköisiksi tahansa, ne olisivat silti rumat. Ja olin läski. Olen vain lihonut ja lihonut, enkä tunnu saavan mässäämisestä tarpeekseni. Kuvottavaa. Ja sitten ajattelin, että ei mistään tule mitään, toivottavasti liukastuisin ja taittaisin niskani tai halkaisisin kalloni. Ja sitten lähestyttiin liikennevalollista suojatietä ja ajattelin, että jos se valo vaihtuu, niin en kyllä pysähtyisi. Töytäisisipä auto edes hieman.

Ja sitten koko matkan kotiin olin edelleen nyrpeä ja vain tuhahtelin äidilleni, jos hän sanoi jotain. Ja mietin, että kun tulisin kotiin, repisin taas oikein kunnollisen haavan käteeni, kun olin niin kuvottava, että nolotti ja kuvotti. Ja minua itketti kauheasti, mutta jos kyyneleet pyrkivät silmiin, purin hampaitani yhteen ja pakotin itseni keskittymään liikennemerkkeihin tai katuvalotolppiin tai johonkin sellaiseen, enkä mihinkään muuhun.

Mutta sitten se fiilis meni jotenkin vähän ohi, vaikka vieläkin tuntuu siltä, että haluaa vain sänkyyn, jotta voi itkeä.

On paha mieli.