Terapiasta oli apua eilen. Minulla ei ollut ihan yhtä paha olo siellä, mutta melkein, ja kun yritin selittää sitä, miltä minusta tuntui, aloin vain itkeä. Se ei toisaalta ole kovinkaan ihmeellistä, vaan sitä tapahtuu terapiassa aika usein, koska siellä käsitellään vaikeita asioita ja siihen on tullut jo jonkinlainen rutiini: minua alkaa itkettää ja terapeuttini kysyy, että mikä tunne minulle tulee ja missä se tuntuu ja miltä se tuntuu.

Mutta tämä kerta poikkesi niistä normaaleista kerroista siinä, että huomasin itsekin, että en kyennyt siihen samaan rituaaliin. Kysymykset olivat samat kuin ennenkin ja olen tehnyt sen tunnustelun ja miettimisen ja järkeilyn lukemattomia kertoja aikaisemminkin, mutta nyt jokin esti minua tekemästä sitä. Koin, että yritin, mutta en kyennyt paikantamaan mitään tunnetta tai olotilaa kehossani. Terapeuttini sitten yritti järkeillä siinä, että kun kerran itken, niin varmasti silmissäni tuntuu joltain ja ehkä kurkussa on pala, tuntuuko jossain muualla jotain? Vastasin, että vatsassa tuntuu joltain. Terapeuttini taas yritti luetella adjektiiveja, tuntuuko vatsassa kylmältä, kuumalta, pistääkö, onko vatsa pinkeä, kipristääkö, jne. Mikään niistä ei sopinut kuvaamaan sitä ja minua ehkä ärsytti tai turhautti tai ahdisti tai jotain, mutta joka tapauksessa tiesin, että halusin vain, että hän lopettaisi sen kyselyn. Se ei ollut edes yhtä paha fiilis kuin silloin oli kun kirjoitin sitä edellistä kirjoitusta, mutta se oli vähän sellainen "seinät kaatuu päälle" -fiilis. Terapeuttini sanoi kuitenkin rauhallisen jämäkästi, että kuule Amia, on todella tärkeää, että me käydään läpi näitä tunteita ja tunnistetaan niitä, joten sinun tarvitsee nyt yrittää vähän enemmän. Lopulta sain sanottua, että vatsassa tuntuu tyhjältä. Se oli ainoa sana, joka yhtään kuvasi sitä tunnetta.

Sitten tehtiin kehollisia harjoituksia, hengitettiin rauhassa ja syvään ja heiluteltiin sormia ja varpaita. Ja se pahin olo meni sen verran ohi, että pystyin selittämään siitä jotain ilman että aloin itkeä ihan hysteerisesti. Ilmeisesti tuon viikonlopun yhteishengaus on herättänyt jotain tunteita minussa, jotka vain blokkaan aina kun ne nousevat pintaan, joten ahdistus tulee siihen tilalle. Siitä ei oikein puhuttu, että mitä tunteita ne ovat, ehkä pelko on yksi.

Hän sanoi kuitenkin taas, että yliajattelen ja ylitulkitsen asioita ihan liikaa. Lisäksi hän sanoi, että se kuvaukseni siitä lauantaista ei välttämättä kuvaa niiden ihmisten todellista syvintä olemusta, vaan on ennemminkin täydellinen esimerkki ryhmäkäyttäytymisestä: Thor ja Harjoittelupaikkarohmu ovat minun kokemukseni mukaan hyvin alttiita sille snide-sävylle (mahdollisesti johtuen jostain heidän omista epävarmuuksistaan), joten jos he pääsevät dominoimaan keskustelua jossain ryhmätilanteessa, on todennäköistä, että kaikki lähtevät mukailemaan sitä, koska se on se, mitä ryhmät tekevät. Kun sanoin myös sen, että minusta tuntui pahalta, koska jälkeenpäin ajattelin, että olisi pitänyt yrittää Lesterin tavoin ohjata sitä keskustelua enemmän johonkin rauhallisempaan tai lämminhenkisempään suuntaan, niin terapeuttini sanoi, että se ei välttämättä olisi muuttanut mitään. Ja Lesterhän yritti sitä, niin se on jo esimerkki siitä, että sen päivän ryhmädynamiikka oli siinä kohtaa jo vähän niin kuin lukkiutunut siihen yhdelle vaihteelle.

Ja kun sanoin siitä kurjasta ajatuksesta, että olin toivonut, että näistä ihmisistä tulisi kavereitani ja että nyt tuntui siltä, että niin ei tule tapahtumaan, terapeuttini sanoi, että se kuulostaa vähän hassulta, koska sen perusteella mitä olen kertonyt, hän kyllä näkisi asian niin, että nämä ihmiset ovat jo kavereitani, tai ainakin osa heistä selkeästi on. Rehellisesti sanoen se ajatus ei ole tullut minulle mieleenkään! Mutta nyt kun ajattelen, niin joo, ehkä he ovat? Tai siis, juttelen heidän kanssaan ja näen heitä vapaa-ajalla ainakin joskus, ja vaikka he eivät tietenkään ole yhtä läheisiä kavereita minulle kuin vaikka Natalia ja Nan, niin ehkä he silti ovat jo sillä kaveri-asteikolla jossain kohtaa? Olen vain jotenkin pakkomielteisesti ollut jumiutunut siihen ajatukseen, että ehkä joskus tulevaisuudessa meistä tulee kavereita, ehkä tulevaisuudessa joskus, enkä ole keskittynyt niinkään tähän hetkeen.

Puhuin Lesteristä todella vähän terapiassa ja muutenkin olen nyt viikonlopun jälkeen huomannut, että ajattelen hänestä ihan eri tavalla. Tunnenkin häntä kohtaan ihan eri tavalla. Tai siis, en tietenkään ihan eri tavalla, olen edelleen ihastunut häneen, mutta se tuntuu jotenkin ihan erilaiselta. Sellaisen hermostuneen ja jopa ahdistuneen turhautuneen kipristelevän tunteen sijaan nyt tuntuukin... kuin jonain kylmänä päivänä ottaisi kulauksen kuumaa glögiä ja sitten se lämmin tunne leviää rintakehästä kaikkialle ja tulee vain sellainen rauhallisen levollinen olo. Se on tosi kiva.

Tein tänään töitäkin ja juttelin Arrown kanssa jostain työjutusta ja kaikki oli niin kuin aina ennenkin. Ehkä minä todella ylitulkitsin viikonlopun tapahtumia? Mutta joo. Minulla on kauheasti yliopistojuttuja tehtävänä, koska viikonloppu meni vähän kriiseillessä, niin en ole kuin vasta tänään päässyt aloittamaan latinan käännöstä, joka on perjantaiksi ja sitten sen lisäksi on vielä ensimmäiset koodaustehtävät sunnuntaiksi, ja tietysti torstaiksi vielä kolmannen kurssin tehtäviä. Mutta nyt on ihan hyvä olo.